Lähetin yhdistyksemme jäsenille kirjeen. Sain sen johdosta paljon palautetta. Julkaisen oheisena vain kahden Rukajärven suunnan historiikkitoimikunnan nykyisen jäsenen kirjailija Antti Tuurin ja professori Martti Soikkelin lähettämän palautteen sellaisenaan.
Lisäksi julkaisen suuresta palautteiden määrästä Ponsse Oyj:n hallituksen puheenjohtaja Juha Vidgrenin isälleni lähettämät terveiset ja entisen työkaverini verotusneuvos Markku Hirvosen lähettämät terveiset sekä myös hänen tyttärensä kirjailija Elina Hirvosen samana päivänä pitämän Talvisodan päätymisen muistojuhlassa pitämän juhlapuheen.
Pidimme pienellä joukolla Lassilan pihapiiriin rakennetulla Rukajärven perinnepolulla lyhyen muistotilaisuuden. Suomen lippu liehui perinnepolun salossa.
Tenho Tikkanen
***
1) Ensin lähettämäni jäsenkirje kuvineen.
Hei
Veteraanilla takana kaksi sotaa. Hän muistaa aina, että tänään niistä sodista päättyi ensimmäinen ja että aseveli Pentti Perttuli syntyi samana päivänä.
Näiden asioiden vuoksi 13.3. on merkkipäivä, jolloin pitää nostaa lippu salkoon.
Lippu pöydällä ja lippu näkyy myös keittiön ikkunasta.
Terveiset Lassilan aamukahvipöydästä.
Tenho Tikkanen, puheenjohtaja
PS 1: Pentti Perttulin muistoseminaari 9.3.2019 onnistui hyvin. Kiitos esitelmien pitäjille ja kuulijoille. Seminaariesitelmät löytyvät nettisivuiltamme.
PS 2: Isä täytti 10.3.2019 103 vuotta. Vieraita kävi ja onnitteluja satoi. Hän sai Juha Vidgreniltä 100-vuotislahjaksi pari hattua, lippiksen, karvahatun sekä flanelipaidan. Lippis on aina päässä, niin nytkin ja flanelipaita päällä. Näiden lahjojen myötä hän haluaa kunnioittaa suomalaista työtä, osaamista, pyytää luottamaan omiin voimiin eikä vieraan apuun. Se on isän mukaan oivallettu Ylä-Savossa Ponssen toiminnassa. Ulkopolitiikassakin isä antaa minulle ohjeita: ”Minä oon sitä mieltä, että tuumoomalla asiat hoituu eikä tappelemalla. Hyvät välit pitää säilyttää läheisiin naapureihin myös ulkopolitiikassa. Sillä tavoin säilytään rauhantiellä. Vieraan vallan koneet kotimaan ilmatilassa luovat epäluottamusta. Pidetään hyvää huolta omasta puolustuksesta, siitä ei kukaan voi hermostua.”
JK 1: Kirje piilokopiona RSHY:n jäsenille. Voi jakaa.
JK 2: Veteraani Tauno Tikkasen sodan vuodet: – Varusmiesaika Valkjärvellä 2.9.1938 – 17.8.1939, 349 pv. – Ylimääräiset kertausharjoitukset 12.9. -29.11.1939, – Talvisota alkoi 30.11.1939, yhteensä 254 pv. – Haavoittui 29.2.1940, – Toipilaana hoidossa ja kotiutui 23.5.1940, – Jatkosota, 17.6.1941 – 15.11.1944 yhteensä 1155 pv. Sotavuodet yhteensä, varusmiesaika ja ylimääräiset harjoitukset mukaan luettuna : 4 v 9 kk 27 pv.
***
2) Antti Tuurin kirje.
Tenho
Terveiset isällesi, on se vankka vaari.
Aurinkoisia talvipäiviä.
terv. Antti
****
3) Juha Vidgrenin kirje:
Hyvää huomenta Lassilaan! Kyllä se on liputuspäivä.
Liian vähän tähän päivään kiinnitetään huomiota – kirpeä pakkasaamu antaa kuitenkin muistutuksensa siitä, että suurilla uhrauksilla voimme tänäänkin valita vapaasti kielemme, uskomme, koulutuksemme, työmme ja omat ajatuksemme.
Kiitos. Kaikkea hyvää tähän päivään ja kevään odotukseen. Pakkasaamuterveisin Vieremän kirkonkylältä,
Juha
****
4) Markku Hirvosen kirje:
Talvisodan päättymispäivä on perheellemme ollut aina tärkeä päivä. Vaimoni Eilan isä Aleksi kaatui Salmenkaidassa 28.2.1939 hänen komppaniansa jäätyä viivyttämään etenevää vihollista. Olimme sunnuntaina Pääkaupunkiseudun sotaorpojen järjestämässä talvisodan päättymisen 79-vuotisjuhlassa Helsingin Vanhassa kirkossa. Tilaisuus oli herkkä ja tunnelmallinen. Vaimoni lauloi siellä sotaorpojen kuorossa, tyttäreni Elina piti ”sotaorvon tyttären puheen” ja 8- ja 6-vuotiaat lapsenlapsemme olivat isänsä kanssa mukana kuuntelemassa ja katselemassa vakavina varmasti heidän mieleensä painuvia muistoja ja asioita. He ovat olleet näistä asioista kiinnostuneita ja heille on niistä kerrottu käydessämme Heinolan maaseurakunnan sankarihautausmaalla mummin isän haudalla.
On tärkeää, että nuo itsenäisyyden säilyttämiselle kriittiset tapahtumat välittyvät jälkipolville sotahistorian, veteraanityön ja veteraanien sekä sodassa kaatuneiden sankarivainajien jälkipolvien kautta.
Onnittelut isällesi meiltä kaikilta
Markku.
Kirjailija Elina Hirvosen em. tilaisuuden 13.3.2019 juhlapuhe:
Hyvät ystävät, sotaorvot, sotaorpojen omaiset,
Hyvää talvisodan päättymisen muistopäivää. Kiitos, että saan puhua täällä tänään.
Joka vuosi tänä päivänä ajattelen edesmennyttä mummiani. Tänä päivänä, vuonna 1940, mummini oli Heinolan torilla yhdessä muiden ihmisten kanssa, juhlimassa sodan päättymistä. Torilla ihmiset alkoivat supista: miksi tuo Hilda iloitsee, vaikka Aleksi on kuollut?
Vasta silloin mummini sai kuulla, että hänen miehensä, isoisäni, silloin alle kaksivuotiaan äitini isä Aleksi, oli kuollut paria viikkoa aikaisemmin Salmenkaidalla kranaatinsirpaleen aiheuttamaan verenvuotoon.
Kun olin lapsi, mummi kertoi minulle usein elämästään. Hän kertoi useimmiten kauniita asioita: miten rakastunut oli ollut isoisään, ja miten ajatteli aina, että he kohtaisivat joskus taivaassa.
Tiesin, että oli myös paljon muuta. Isoisän kuoleman jälkeen mummini, vain vähän kouluja käynyt, pienessä torpassa 12-lapsisessa perheessä kasvanut nainen, huolehti äidistäni, ainoasta lapsestaan, yksin. Hän teki ensin kolmivuorotyötä tehtaassa, ja myöhemmin seitsemänpäiväistä työviikkoa taloudenhoitajana Forskullan kartanossa.
Myös äiti on kertonut minulle aina elämästään paljon. Mutta sen, mitä kaikkea isän kaipuu hänelle merkitsi, ymmärsin kunnolla vasta, kun kuljimme minun lasteni kanssa äidin lapsuuden maisemissa Heinolassa.
Ymmärsin, miten paljon äitiä oli pelottanut juosta iltaisin pimeän kuusiaidan läpi naapurista tyhjään kotiin, kun katselimme sitä kuusiaitaa yhdessä omien lasteni kanssa.
Ymmärsin, miten yksinäistä äidin oli pienenä ekaluokkalaisena letittää itse tukkansa ja lähteä yksin kouluun, kun letitin oman ekaluokkalaisen tyttäreni tukkaa.
Ymmärsin, miten yksin äidin oli täytynyt olla kartanossa, missä mummini teki jatkuvasti töitä. Hän sai asua kartanossa, se oli hänelle rakas paikka, mutta koskaan se ei ollut sellainen koti, mihin hänellä olisi ollut lupa kutsua koulutovereita kylään.
Talvisodan tarinaa on Suomessa kerrottu paitsi historian suuren kuvan, myös sodassa taistelleiden, sotaleskien, ja sotalasten näkökulmasta. Toivon, että nyt meillä on tilaa kuulla myös sotaorpojen tarinoita, ääniä isän, ja joskus myös äidin kaipuusta, joka monien kohdalla on värittänyt koko elämää.
Ne tarinat, teidän tarinanne, on tärkeää siirtää eteenpäin. On tärkeää siirtää ne paitsi meille sotaorpojen lapsille, myös lapsenlapsille, joiden kautta saatamme ymmärtää jotakin enemmän. Ne ovat tärkeitä sekä yksittäisten ihmisten, sukujen ja sukupolvien ymmärtämiseksi, myös koko meidän historiamme ymmärtämiseksi.
Te, lapset, jotka jäitte sodan jälkeen kaipaamaan isiänne, olette tärkeä osa tämän kansakunnan historiaa. Kipu ja kaipaus, jonka moni teistä on joutunut lapsena kätkemään, on tärkeä osa kudelmaa, josta meidät on yhä tänä päivänä tehty.
Teidän tarinoidenne ymmärtäminen ja kuuleminen on tärkeää myös siksi, että tälläkin hetkellä Suomessa elää lapsia, jotka ovat menettäneet vanhempansa sodassa. Vaikka ne sodat on käyty toisaalla, lasten kaipaus vanhempiinsa on sama.
Vierailin marraskuussa Irakissa tulevan romaanini taustatyömatkalla.
Sain siellä kutsun pitää puhe Bagdadissa, Irakin kirjailijaliitossa. Puhuin romaaneistani, joista ensimmäinen, ja nyt tämä tuleva, käsittelevät molemmat sotien vaikutusta lapsiin. Siellä, maassa, jossa tie sotien jälkeiseen jälleenrakennukseen on vasta alussa, kerroin myös oman isoisäni, mummini ja äitini tarinan.
Kirjailijaliiton tilan ulkopuolella oli useita aseistettuja tarkastuspisteitä. Sinä aikana, kun vierailin Bagdadissa, kaupungissa oli useita pommi-iskuja. Konflikti oli läsnä kaikkialla. Mutta yleisössä kaikki kuuntelivat hiljaa, keskittyneinä tarinaa, jonka omasta suvustani, ja Suomen historiasta kerroin. Puheen jälkeen monet tulivat juttelemaan, kertoivat olevansa pahoillaan siitä, mitä mummini ja äitini olivat kokeneet. Monet heistä kertoivat myös saavansa toivoa siitä, miten konfliktien jälkeen Suomesta rakennettiin yksi maailman vakaimmista ja tasa-arvoisimmista maista.
Ne keskustelut avasivat isoisän, mummin ja äidin tarinalle uusia, myös toivoa ja lohtua antavia merkityksiä. Ajattelin, mitä äitini, pieni tyttö, joka pelkäsi kulkiessaan kuusiaidan läpi yksin, olisi ajatellut, jos olisi tiennyt, että jonain päivänä hänen tarinaansa kuuntelevat hiljaa sekä omat, maailman ihanimmat lapsenlapset, että tuntemattomat ihmiset kaukana Irakissa. Ja että kaikille näille ihmisille, tutuille ja tuntemattomille, sen tarinan kuuleminen on tärkeää, jollain tavalla jokainen heistä kantaa sitä mukanaan.
Ajattelin, miten kipu ja kaipaus, jonka jonakin hetkenä kantaa yksin, saattaa toisena hetkenä olla ihmisiä, jopa maailmaa yhdistävä voima.
Hyvät sotaorvot. Kiitos, että saan viettää osan tätä meille kaikille tärkeää päivää teidän kanssanne.
***
5). Martti Soikkelin kirje(Turun Sanomat 13.3.2019 julkaistu.)
Talvisota ja lapsen yö 13.3.1940
Talvisodan päättymistä muistellaan eri tavoin.
Ennen sodan alkamista perheemme oli siirtynyt rajan pinnasta Terijoelta tätini luokse Jaakkiman Pajasyrjän kylään. Siellä oltiin Kannaksen ja Laatokan Karjalan rintamien välissä.
Sodan äänet kuuluivat, talo tärisi usein ja kerran öljylamppu putosi seinältä. Puolenyön jälkeen 13.3. poliisi jyskytti ovea ja herätti nukkuvat äidit.
”Kello kolme on oltava kansakoululla. Mukaan saa ottaa sen, minkä jaksaa kantaa.”
Tätini kertoi äidin sanoneen: ”A mie ko en lähe pieniin lapsiin kans keskel yötä mihinkää. Jos ryssä tulloo, ni mänköö yli.”
Lähdettävä oli.
Naapurin mies valjasti hevosen, ja kuusi pientä lasta peiteltiin parirekeen heinien ja vällyjen alle. Nuorin lapsi oli puolivuotias. Pakkasta oli 30 astetta. Öinen, pimeä tie oli täynnä hevosia ja ihmisiä.
Äiti ajoi. Äitini kertoi, että Uukuniemellä eräs vastasyntynyt vauva kuoli, kun äidiltä ei tullut maitoa. Pakomatka jatkui, ja seuraava yö nukuttiin Mikkelissä kirkon urkuparvella.
Meidät ja muita evakkoja vietiin tuhansittain Tornionjoen varteen siltä varalta, että jos Neuvostoliitto valtaa Suomen, Ruotsi on lähellä. Kahden kuukauden kuluttua asuimme jo Parkanossa, ja elämä rauhoittui.
Olen ajatellut, minkälainen olisi elämäni ollut, jos Stalin ei olisi hyökännyt ja jos olisimme saaneet asua ja varttua Terijoella.
Tuskin minua olisi pantu oppikouluun. Isä oli ratavartija, ja ehkä olisin tehnyt elämäntyöni ratatyömiehenä.
Sotien takia elämä kuljetti minut ja sadat tuhannet muut karjalaiset toisin kuin oli ajateltu.
Martti Soikkeli, Rukajärven suunnan historiikkitoimikunnan jäsen 27.4.2007 alkaen.
Martti Soikkelin isä, korpraali Heikki Soikkeli, (s. 31.12.1900) toimi Porokylässä JV:n koulutuskeskuksessa lähettinä. Rukajärven suunnan joukkoja koottiin ja koulutettiin Nurmeksen Porokylässä
Heikki Soikkeli suoritti varusmiespalveluksensa Salmin Rajavartiostossa.
Perhe asui sodan aikana Parkanossa
***
Näitä tarinoita yhdistyksemme sotahistoriatyössä kokoamme ja tallennamme. Rukajärven suunnalla palveli kaikkiaan täydennysjoukot mukaan lukien 35.000 miestä ja 1000 lottaa, eli tavoitteemme on koota kaikki, vähintäänkin 36.000 tarinaa.