Pekka Hallberg: UHKAKUVIA JA VALLAN KRIISEJÄ

  Kenraaliluutnantti Ermei Kannisen muistoseminaari

  Suomalainen klubi 21.10.2017, Pekka Hallberg

Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, oikeustieteen torhtori Pekka Hallberg.

 

                     UHKAKUVIA JA VALLAN KRIISEJÄ

 Alkutahteja.  Suomen itsenäisyyden satavuotistaipaleeseen liittyy myös tämä Ermei Kannisen kunniaksi pidettävä muistoseminaari. Hänen elämäntyöstään heijastui, miten suuri merkitys vaikeista paikoista selviytymiselle on johtajuudella ja toimivalla päätöksenteolla.

Historian lomassa on hyvä pohtia, miten pärjätä myös tulevissa paineissa? Maailma on täynnä kriisejä, sotatoimia, pakolaisvirtoja, luonnonkatastrofeja, talousahdinkoa ja kansakuntien rusentumista. Kriisien taustalta löytyy usein valtataistelua ja vastuutonta vallankäyttöä.

Brittikirjailija George Orwell (Erik Blair 1903-1950) kuvasi pelkoja, jotka valtasivat mieliä toisen maailmansodan jälkeen. Romaani ”Vuonna 1984” oli satiiri totalitaarisista maista ja profetia vallan ahdistavasta ilmapiiristä, jonka paineessa kirjan roolihenkilö Smith lopulta antautui.

Meidän juhlamme kohdehenkilö oli toisenlainen. Suomalainen sisu ei anna periksi. Se on lähtökohta esitykselleni, joka perustuu osin omiin havaintoihin matkoiltani. Itsenäisyyden juhlavuonna aloitan Suomen valtiokehityksestä. Sitten tarkastelen uhkakuvia ja varautumista.

Valtiokehityksemme juuria. Suomi ei syntynyt tyhjästä. Taustalla on pitkä kaari käräjäkiviltä, vuosisatoja ruotsinvaltaa ja autonomian aika. Historian hämärästä erottuu itsenäisyyspyrkimyksiä: Ensin oli riitaisan Juhana-herttuan peruja sisällissota, niittinä 1596-97 nuijasota, jossa Kaarle-veli kukisti katoliseen Puolaan liittymistä ajaneen suomalaisjoukon; toinen 1740-luvulta, kun Pietari Suuren tytär Elisabet houkutteli suomalaisia, ”jos he itzens Ruotsin wallan alda  poiss aiwoitetut owat”; kolmas kerta,  kun Yrjö Maunu Sprengtporten, itäisen alueen joukkojen komentaja, esitteli Katarina Suurelle Suomen irrottamista. Tyhjiin jäi tämäkin hanke, kun Venäjä sotiessaan Turkkia vastaan ei halunnut rikkoa välejään Ruotsiin.

Turkin sodan jälkeen Aleksanteri I sai Napoleonilta lupauksen ottaa Suomi. Lyhyeen jääneen Suomen sodan jälkeen Haminan rauhassa 1809 Ruotsi menetti Suomen Muonionjokea myöten. Suomi sai laajan autonomian, kun kustavilaisen 1772 hallitusmuodon valtarakenteen jatkaminen sopi silloin Venäjän piirustuksiin.

Autonomian aika 1809-1917 oli myös sortokausien ja takaiskujen aikaa. Vuoden 1905 suurlakossa yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli tunnushuuto Suomessa. Venäjän ollessa heikkoudentilassa pystyttiin rakentamaan 1906 aikansa modernein parlamentti, yleiseen ja yhtäläiseen ääni- ja vaalioikeuteen perustunut yksikamarinen eduskunta. Se antoi toiveita itsenäisyyskehityksestä.

Maaliskuun vallankumous 1917 Venäjällä avasi tietä Suomen irtautumiselle. Valta vaihtui marraskuussa 1917, kun bolsevikit olivat lokakuussa kukistaneet väliaikaisen hallituksen. Suomen porvaristo ei pitänyt Leninin hallitusta laillisena, ja työväenliike perusti vallankumousneuvoston, joka päätti yleislakon avulla ajaa sosialistisia uudistuksia. Lakkoilijoiden haaliessa elintarvikkeita ja aseita, syntyi välikohtauksia ja yleinen turvallisuus vaarantui.

Siinä tilanteessa eduskunta päätti 15.11.1917 ryhtyä käyttämään korkeinta valtaa ja irrottaa Suomen Venäjän yhteydestä. Itsenäisyyden toteuttaminen jäi käytännössä Svinhufvudin senaatille, joka toi eduskuntaan joulukuun 4. päivänä hallitusmuotoesityksen liitteenä itsenäisyysjulistuksen. Eduskunta hyväksyi sen valtiopäiväaloitteen pohjalta joulukuun 6. päivänä. Kun itsenäisyys toteutui niin monen mutkan kautta, tuo päivä nimettiin itsenäisyyspäiväksi vasta 1919.

Itsenäisyyden vaikea alku. Alkua varjostivat katkerat ristiriidat. Konflikti riistäytyi kohti aseellisia kahakoita. Työväen punakaartit ja suojeluskunnat eli valkoiset iskivät ensin yhteen Viipurissa. Maa ajautui lopulta repivään sisällissotaan. Kolmen kuukauden taistelujen jälkeen valkoiset saavuttivat voiton. Sotatilanteeseen vaikutti myös Saksan ja Venäjän maaliskuussa 1918 Brest-Litovskissa solmima rauha, jossa bolsevikit sitoutuivat vetämään venäläiset joukot Suomesta. Traumaattisessa sodassa menetti henkensä 36 000 suomalaista. Vankileireillä oli 80 000. Sodan seurauksena syntyi oikeiston ja vasemmiston välille kuilu, joka kuroutui umpeen vasta 1930-luvun lopulla talvisodan koetellessa kansakuntaa.

Seminaarimme aiheen kannalta sivuutan valtiomuotokiistan, kuningasseikkailun ja tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksymisen 1919. Kiistelyn jännitteet säteilivät kuitenkin vuosikymmeniä, kun hallitusmuodossa sovitettiin yhteen kaksi maailmankatsomusta: yksikamarinen eduskunta ja parlamentarismi sekä toisaalta kustavilaisen ajan vahva hallitsijanvalta. Hallitusmuoto säilyi jännitteistään huolimatta pääpiirteissään viime vuosikymmeniin asti. K.J. Ståhlberg totesikin myöhemmin vaatimattomaan tapaansa, että ”osuttiin oikeaan, kun vältettiin vastakkaisia äärimmäisyyksiä, joihin muut valtiot vapausinnossaan sortuivat”.

Kun itsenäisen maan rakentaminen alkoi, vieressä vielä häilyi omassa sisällissodassa kärvistelevä Neuvosto-Venäjä. Sissiretket Itä-Karjalaan heimoveljien vapauttamiseksi kiristivät välejä. Tuo innostus vaikuttaa nyt epärealistiselta, mutta tuolloin monet laskivat bolševikkien hetkellisen heikkoudentilan varaan. Lännen suunnalla oli Ahvenanmaan kriisi, joka laukesi vasta vuonna 1921 Kansainliiton katsottua maakunnan kuuluvan kiistattomasti Suomeen.

Vaikka Suomen asema vähitellen vakiintui, politiikassa kuitenkin kipinöi. Kun Lapuanliike terrorisoi maata kyyditsemisillä, pahoinpitelyillä ja hyökkäyksillä valtiovaltaa kohtaan, Suomi oli 1930 kauimpana demokratiasta ja laillisuuden tilasta sitten sisällissodan. Talonpoikaisen Kyösti Kallion kaudella eduskunnan asema vahvistui. Punamultahallitus oli askel eheytykseen. Kun Suomi tuudittautui optimismiin, tummia pilviä ei nähty.

Talvisodan syttyminen oli yllätys. Kun sotavuosista täällä kertovat todelliset asiantuntijat, totean valtiorakenteiden kannalta vain, että Suomi oli ainoa sodassa hävinnyt maa, jota ei miehitetty ja joka säilytti poliittisen järjestelmänsä. Suomen monipolvinen tie itsenäisyyteen ja kriisien kautta nykyajan hyvinvointiyhteiskunnaksi onkin herättänyt maailmalla kiinnostusta. Ehkä vuoropuhelu kokemuksista lisää vahvuuttamme selviytyä uhkakuvista jatkossakin.

Vahvuudet rakentuvat yhteisöllisyyteen. Sosiaalisen pääoman merkitystä kuvaa jo Platonin teoksen Lait (n. 350 j.Kr.) kertomus kolmen viisaan keskustelusta, että ihmisten tulee oppimisen kautta vapaaehtoisesti ymmärtää instituutioiden merkitys, ei pakkovallan avulla. Avainasemassa on yhteiskunnallinen luottamus, jota ei voi mahtikäskyillä kasvattaa. Vain yhteiselle arvopohjalle voi syntyä vallan oikeutus ja yhteiskunnan kestävyys.

Ihanteet väistyvät kriisien tieltä? Kreikassa luottamus valtiovaltaan on sosiologien mukaan ollut alimmillaan 3 % ja Italiassa 10 %. Veronmaksuinto on alamaissa ja korruptio korkealla. Vaikka ihanteisiin kaikkialla on matkaa, me uskomme pohjoismaiseen malliin.

Naapurimme Venäjä on otsikoissa turvallisuusuhkien ja taloustilanteen takia. Hyppään yli historian suoraan nykyajan ongelmiin. Vaikka vuoden 1993 perustuslaki asettelee vallanjaonkin perusteita “demokraattisessa liittovaltiossa”, valtakulttuurin muutos vaatii vielä uuden sukupolven.

Ehkä ilmapiirissä oli ennen vapauden pilkahduksiakin, kun 1962 Solzhenitsyn kuvaus Stalinin vankileireiltä ”Päivä Ivan Denisovichin elämästä” läpäisi sensuurin. Menisikö nyt, vaikka Mikhail Gorbachhev muistelmissaan vakuuttaa glasnostin ja perestroikan olevan voimissaan?

Tutkijat ovat ennakoineet sisäpoliittisen epävakauden lisääntyneen Vladimir Putinin kolmannella presidenttikaudella. Kiristyneet turvatoimet ja mielenosoitusten kovakourainen käsittely ovat kääntäneet kurssia. Muutoksia on politiikan linjauksissakin. Vuoden 2013 perusasiakirjassa korostetaan suurvalta-asemaa ja tavoitetta määrittää kansainvälistä agendaa.

Kommentaattori Fareed Zakaria kuvaa asetelmaa siten, että keskittyneellä valtakoneistolla ei ole vastapuolta, oppositiota. Saksalainen toimittaja Michael Stuermer etsii syitä yhteiskunnallisen luottamuksen puutteesta. Talouden ongelmana on liika sitoutuminen öljyyn ja maakaasuun PK-sektorin puuttuessa. Turvallisuuspoliittinen huoli kulminoituu Itämeren alueeseen, jota usein on pidetty rauhan merenä. Jännitystä on lisännyt Zapad-sotaharjoitus, Kuolan niemimaalta Kaliningradiin. Vaikka iltapäivälehtien kirjoittelu ampuu yli, viestiksi länteen jää, että Kaliningrad saattaa olla suurvaltajännitteiden tuleva solmukohta.

Krimin kaappaamista ”kansanäänestyksen” jälkeen emme kansainvälisen oikeuden vastaisena mitenkään voi hyväksyä. Venäjällä muistellaan, miten Hrushtsev 1954 Puolan sodan päättymisen 300-vuotisjuhlassa luovutti Krimin Ukrainalle haluten näin korostaa Venäjän ja Ukrainan liittoa. Ukraina ymmärtää asetelman toisin. Kriisitilanne taitaa jähmettyä pysyväksi, kun Yhdysvallat asetti Krimin palauttamisen talouspakotteiden purkamisen ehdoksi. 

Ukrainan rajoja onkin siirretty ja piirretty niin idästä kuin lännestä. Toisen maailmansodan aikana Kiova koki kovia, kun ensin Saksan joukot 1941 hävittivät kaupunkia. Sitten 1943 puna-armeija teki saman.  Silti maan nykytilaa on vaikea selittää vain idän ja lännen kamppailulla. Kysymys on sisäisestäkin kriisistä, joka puhkesi ensin Maidanin aukion ”oranssivallankumoukseksi 2004” ja uudestaan 2013-2014 levottomuuksina, jolloin presidentti Viktor Janukovits joutui – valtion kassa kainalossaan – lähtemään. Ei Julia Tymoshenkokaan osattomaksi jäänyt.

Nykyinen presidentti Petro Porosenko, suklaamiljonääri on saanut tunnustusta lännessä, mutta omassa maassa epäkohdat vallitsevat. Kriisiä ruokkivat korruptio ja hallinnon toimimattomuus. Epäluulo ukrainan- ja venäjänkielisten välillä on syvää. Minskin sopimus itsehallinnon rakentamisesta ei riitä lännessä tai idässäkään, Donetskin separatisteille ja Luhanskin kansanneuvostolle. Venäjän intressi on ylläpitää välitilaa. Talouskehitys edellyttäisi sisäistä uudistumista. Ulkopuolisten rahat eivät riitä Ukrainan nostamiseen.

Sukulaiskansamme Unkarissa saavutti itsenäisyytensä 1920. Muistamme kansannousun 1956. Vuoden 1989 perustuslaissa taattiin demokraattista kehitystä, joka on nyt kääntynyt toiseen suuntaan. Fidesz-puolue on saatuaan 2/3 enemmistön parlamentissa rajannut vapauksia ja halvaannuttanut perustuslakituomioistuimen. Perustuslakimuutoksen nojalla perustettiin virasto vahtimaan tiedonkulkua. Unkaria ei enää pidetä pakolaisasioissakaan turvallisena maana.

Pääministeri Viktor Orban on viitannut kintaalla EU:n haluun puuttua rajoituksiin. Tässä kärjistyy EU:n suuri ongelma. Jäsenyysneuvotteluissa oikeusvaltiota arvioidaan tarkoin, mutta jäsenyyden toteuduttua ei ole seurantaa. Unkarin ja Puolan kiristykset ovat johtaneet järjestelyihin, että EU:lla olisi keinoja puuttua niiden jäsenmaiden politiikkaan, jotka rikkovat unionin omaksumia arvoja.

Vallan kriisi on vielä ilmeisempi Euroopan rajalla Turkissa, jossa Recep Erdogan on kiristänyt otetta ja yrittänyt sulkea internetinkin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Heinäkuussa 2016 keskusvallan ote kiristyi, kun vallankaappaus tukahdutettiin. Pidätykset ja laajat puhdistukset ovat kohdistuneet armeijaan, oikeuslaitokseen sekä kouluihin ja yliopistoihin. Yli 100.000 ihmistä on pidätetty. Kehitys näyttää synkältä, kun presidentin asemaa koskeva perustuslainmuutos on 2017 kansanäänestyksessä hyväksytty. Kysymys ei ole kriisistä vain Turkissa vaan välillisesti niistä heijastumista, mitä ne merkitsevät pakolaisongelmalle.

Pohjois-Afrikan tilanteen taustalla on arabikevät, joka alkoi 2011 Tunisiasta ja levisi nopeasti Libyaan ja muihin alueen maihin. Uuden tekniikan tuoma sosiaalinen media sai joukot liikkeelle. Seuraavassa vaiheessa olivat hallitusten vastaiskut. Mieltään osoittavien päättäväisyys osoitti silti suuntaa. Jemenissä presidentti astui alas. Syyriassa ajauduttiin täydelliseen sisällissotaan, kun molempien osapuolien päättäväisyys on pitänyt. Syyrian tilanne on murheellinen. Yli 250.000 on jo saanut surmansa viiden vuoden sodan jaloissa. Uutiset Alepposta ja viimeksi Raggasta kuvaavat, miten raunioiden varjossa tuskin toivo enää elää. Vuodesta 2011 on yli 500 journalistiakin tapettu, pääosin hallituksen joukkojen toimesta. Olisiko alkuhuhujen hanke presidentti Basár al-Assadin saattamiseksi pois maasta sittenkin voinut estää kriisin eskaloitumisen.

Enää neuvottelut Genevessä tai väliaikainen tulitauko eivät riitä virittämään toiveita rauhasta. Tarvittaisiin Venäjän ja Yhdysvaltain lähentymistä rauhan edistämiseksi. Tuorein äkkiliike oli Yhdysvaltain ohjusisku Syyrian lentotukikohtaan kemiallisen aseen, sariinikaasun käytön johdosta.

Egyptissä kansannousu johti kansannousujen vyöryyn. Ensin presidentti Mubarak hangoiteltuaan astui 2011 alas. Sitten muslimiveljeskunta voitti, ja 2012 Morsi valittiin presidentiksi. Hän joutui muslimien tukimiehenä väistymään sotavoimien tukeman nykyisen presidentin al-Sisin tieltä. Tämä on etsinyt linjaansa, ajaen kovaa järjestystä ja median polkemista. Vasta nyt uuden perustuslain mukainen yksikamarinen parlamentti on päässyt kokoontumaan. Talouskehitys on kriisissä turismin kaikottua. Mihin suuntaan kehitys lähtee, on arvailujen varassa.

Valtamerten yli Amerikan mantereille. Aikoinaan Alexis de Tocqueville kuvasi Yhdysvaltojen vapauden ilmapiiriä vastakohtana Euroopan aristokraattiselle mallille.  Olemme kuitenkin nyt syyskuun 11 päivän terrori-iskujen jälkeen nähneet, miten vapausihanteet ovat kuihtuneet turvallisuuspoliittiseksi ajatteluksi.

Tutkijalle Capitoll Hill:n vallanjakoteoriat ”checks and balances” eivät hevin avaudu. Demokraattien ja republikaanien tulehtuneet suhteet estävät kaikkia uudistuksia. Kahlitseva muutos on myös digitalisoituneen tiedonvälityksen vastapainon, valvontamekanismien synty, yhtenä pontimena Edward Snowdenin paljastukset. Maailmalla lisäävät levottomuutta uuden presidentin Donald Trumpin äkkiliikkeet. Ulkopolitiikkaa hämmentävät Venäjää ja Kiinaa koskevat linjaukset, lähialueilla Meksikon muurihanke ja Venezuelan uhkailu öljyboikotilla. Oireellisia ovat Charlottesvillen rasistimellakoita koskevat lausunnot, jotka ruokkivat sisäpolitiikan ristiriitoja. Edustuksellinen demokratia on aika lailla umpikujassa.

Meksikossa vapaus- ja sisällissodat sekä itsenäistyminen sattuivat samaan aikaan kuin Suomessa. Meksikon perustuslaki 1917 sisälsi sosiaalisia perusoikeuksia ja oli moderni esimerkki ennen Suomen ja Weimarinkin perustuslakia. Meksikon ”pikajuna” ei ole kuitenkaan mennyt tähän suuntaan. Turvallisuustilanne on huumeiden ja korruption takia epävakaa. Ihmisiä katoa ja toimittajia murhataan eniten Keski-Amerikan maista.

Latinalaisessa Amerikassa demokratian on sanottu edenneen, mutta monessa maassa se on populististen hallitusten ja sotilasdiktatuurien vuorottelua. Mikko Pyhälä luonnehtii alueen maiden eläneen liian pitkään ilmapiirissä, että ”vaalien voittaja ottaa kaiken”.

Pahin tilanne on öljyrikkaassa Venezuelassa, joka on Nicolas Maduron yksisilmäisen hallinnon aikana ajautumassa kohti stalinistista diktatuuria. Mediaa on vainottu, korkein oikeus on alistettu ja parlamenttia estetty toimimasta. 

Brasiliassa 2014 paljastunut korruptiovyyhti on johtanut entisten presidenttien Dilma Rousseffin eroon ja Lulan vankilatuomioon. Nykytodellisuutta kuvaa, että maailmankisojen alta slummeja väkivalloin ilman julkisuutta tasattiin. Media on vallankäyttöön alistunut. Brasilia ei mahdu sananvapauden ranking-listalla sadan vapaimman maan joukkoon.

Argentiinassa presidenttien Nestor ja Christina Kircherin aikana sanottiin: ”me ja muut” ts. hallitus ja vastustajat. Sortotoimista suurimman huomion on saanut syyttäjä Alberto Nismanin mystinen kuolema, kun hän oli saamassa valmiiksi raportin 84 ihmisen kuolemasta terrori-iskussa 1994. Huhutaan hallituksen olleen iskun takana. Mielenosoitukseen Nismanin muistolle ja muutoksen puolesta osallistui 400.000 ihmistä. Argentiinassa muhii kriisi.

Afrikan mantereella kohtaamme vastakohtia, köyhyyttä ja epävakautta. Vaaleja järjestetään, mutta ne eivät tuo muutosta politiikkaan. Monet johtajista pitävät demokratiaa uhkana. Ruandassa presidentti Paul Kagame valittiin jatkokaudelle yli 98 %:n kannatuksella, vaikka vastaehdokkaita oli. Tarrautumista korruptoivaan valtaan löytyy Ugandasta ja Zimbabvesta.

Tunnetuin esimerkki on Etelä-Afrikan nykypresidentti Jacob Zuma, ANC-puolueen kaaderi, jonka kovat otteet lehdistöä kohtaan ja maaseutulinnaan liittynyt korruptio ovat lisänneet jännitystä. Viime elokuussa parlamentissa puoluetoverit äänestivät omasta tulevaisuudestaan ja antoivat Zumalle luottamuslauseen. Johannesburgissa voi aistia kriisien olevan tulossa.

Väkirikas Aasia tarjoaa matkailijalle upeita maisemia, historian loistoa ja köyhyyttä, talouskasvua ja ongelmia. Monet muistavat G.J. Ramstedtin kiehtovat matkat alueen maihin (1898-1912). Kiinan mittasuhteet, kungfutselaisuuden perinteet ja kommunistisen puolueen tiukka ohjaus, hämmentävät. Viime vuosien kehityskaari piirtyy vuoden 1982 perustuslakiin lisätyistä tavoitteista: 1988 rajattu yksityistalous täydentämään julkistaloutta, 1993 “sosialistisen markkinatalous”, 1999 oikeusvaltion rakentaminen ja 2005 omistusoikeuden ja ihmisoikeuksien turvaaminen.

Nykyisen 2013 reformiohjelman tavoitteena lähentää hallinnon ja elinkeinoelämän suhteita. Ohjelma lupaa presidentti Xi Jinpingin mukaan markkinavoimille ”päättävää roolia” mutta vahvistaa puolueen ohjausta. Korruption kitkeminen on ollut ykköstavoitteita. Viralta on pantu ministeritason ns. ”isoja tiikereitä”, mutta pidätetty myös ”kärpäsiä”, n. 300.000 pikkuvirkailijaa. Tämän viikon uutiset puoluekokouksesta lupaavat toimille jatkoa.

Monet katsovat alle 7 %:n talouskasvun ennakoivan ongelmia. Hiipumisen merkkejä on, mutta jos kehitys pysyy aisoissa, kriisi ei leimahda. Talouskasvun ansiosta Kiina on aktivoinut politiikkaansa etenkin Afrikassa sekä uudistanut armeijaansa. Jännitteistä ovat pinnalla kiista Japanin kanssa Itä-Kiinan meren saarista, Taiwanin kysymys ja siihen liittyvät Yhdysvaltain puolustussitoumukset, Etelä-Kiinan meren kiistat aluevesirajoista sekä Korean niemimaan muhiva turvallisuuspoliittinen tilanne, jonka rajoja Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un nyt koettelee.  

Keski-Aasia on kiinnostuksen kohde, kun monet havittelevat osuutta alueen luonnonvaroista. Neuvostoperinteestä huolimatta, alueen mailla on erityispiirteensä: Kazakstan alueen talousveturi, Kirgisia demokratian tiellä, Tajikistanissa surtyöttömyys, Turkmenistan vielä eristynyt ja Uzbekistan Timur Lenkin perinnöstä vaaliva 32 miljoonan asukkaan maa. Yleinen piirre on presidentille keskitetty valta. Tosin Kirgisiassa presidentti Bakiev varat kavallettuaan joutui 2011 lähtemään. Uudistuksia ounastellaan. Viimeksi Kazakstanin presidentti Nazarbajev ilmoitti ensi askeleesta valtiosääntömuutokseen. Suomi solmi alueen maihin diplomaattisuhteet tasan 25 vuotta sitten.

Kaakkois-Aasiasta löytyy montakin kriisipesäkettä. Gambodiassa nykyhallitus ei kaihda koviakaan otteita. Myanmar (entinen Burma) elpyi ensin etnisten ryhmien ristiriidoista, mutta aloitti nyt Rohingo-muslimien sortamisen. Seurauksena on maailman nopeimmin kasvava pakolaiskriisi. Tuttu lomamaa Thaimaa ei ole ongelmaton sekään. Kehitystä varjostavat vielä monet ”puna- ja keltapaitojen” mielenosoitukset.

Päätelmiä. Olemme listanneet monenlaisia ongelmia, kuten vallan keskittäminen ja opposition vaimentaminen (Venäjä), korruptio (Ukraina), yksisilmäiset uudistukset (Unkari), sisällissota (Syyria), turvallisuuskorostus ja rahan valta (USA), ihmisten häviäminen (Meksiko), hämärät murhat (Argentiina), piittaamattomuus kaikista säännöistä (Venezuela), kansanliike, joka ei rauhoitu (Egypti), sovinnosta luistaminen (Etelä-Afrikka) ja kuristava turvallisuus (Kiina).

Kun Suomen selviytyminen on yhä enemmän sidoksissa kehitykseen maailmalla, miten pärjäämme uusissa karikoissa? Kestävän kehityksen edellytyksiin heijastuvat meilläkin tietysti monet tekijät, kilpailukyky ja työllisyys sekä turvallisuuspoliittisen tilanteen muutokset ja pakolaistilanne.

Kriisien seurauksena on usein pakolaisvirta. Maailmalla lasketaan olevan 65 miljoonaa pakolaista. Yksin Syyriasta on lähtenyt yli 10 miljoonaa pääosin lähialueen valtioihin, Turkkiin ja Libanoniin. Pakolaisvirran kiihtyminen Välimeren yli Eurooppaan on yllättänyt paitsi EU:n myös aiheuttanut jäsenmaiden kiistoja. Tilanne on kestämätön, kun salakuljetus rehottaa ja tuhannet ovat kuolleet pyrkiessään henkensä kaupalla Eurooppaan.

Suomenkin pakolaispolitiikka on joutunut uudenlaiseen tilanteeseen. Suomi liittyi Geneven sopimukseen 1968. Ensimmäiset pakolaiset Suomi otti 1970-luvulla Vietnamista ja YK:n pyynnöstä Chilestä. Vuodesta 1988 Suomi on ottanut kiintiöpakolaisia pakolaisleireiltä YK:n ehdotuksesta. Sitten 1990-luvulla alkoi saapua turvapaikanhakijoita Somaliasta ja entisen Jugoslavian alueelta.

EU-yhteydessä on muistettava myös Turkin kanssa tehty pakolaissopimus, jolla koetetaan estää ”laitonta maahantuloa” Eurooppaan. Viime aikojen kehitys Turkissa on tehnyt sopimuksen ongelmalliseksi. Miten Euroopan unioni pystyy ratkaisemaan lisääntyviä ongelmia? Varsinkin Suomessa, EU:n rajamaana on suuri huoli luotettavista taakanjakoperiaatteista.

Maamme turvallisuusstrategioissa on pyritty ottamaan huomioon yhteiskunnan haavoittuvuus, kuten voimahuollon, tietoliikenteen, yhdyskuntatekniikan, elintarvikehuollon sekä rahoitus- ja maksujärjestelmän häiriöt sekä onnettomuusriskit, terrorismi ja sotilaallisen voiman käyttö. Häiriötilanteet ovat silti aina yllätyksiä. Kysymys on enemmän ”miten” eikä ”mihin” varautua. Tällöin kysytään yhteiskunnan sekä ulkoista että sisäistä vahvuutta. Varautuminen on Suomessa perustunut lujaan ytimeen, yleiseen asevelvollisuuteen ja sotilaalliseen varautumiseen sekä laajentunut huoltovarmuuden tuomaan kriisinkestävyyteen.

Huoltovarmuudella on riippuvaisissa taloussuhteissa entistä suurempi merkitys. Intressi on yhteinen niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Poolijärjestelmässä on nyt yli 1500 huoltovarmuuskriittistä yritystä. Tärkeä askel oli 2010 viranomaiskeskeisen ajattelun avaaminen yhteiseksi koko yhteiskunnan asiaksi, kokonaisturvallisuuden konseptin omaksuminen.

Haastaako populismi demokratiaa? Länsimaiset demokratiat ovat ajautumassa eräänlaiseen yleisödemokratiaan. Äänestäjät vetäytyvät puoluetoiminnasta ja seuraavat asioiden kulkua kuin katsomosta. Poliittinen kenttä hämärtyy ja päättäjät menettävät osan uskottavuuttaan. Seuraus on useissa Euroopan maissa ollut äänestysprosentin lasku ja populismin nousu. Miten säilyttää luottamus tiukoissakin tilanteissa?

Vallankäyttäjiä kohtaan tunnettu epäluottamus on maailmalla johtanut kansanäänestyksissä yllättäviin tuloksiin, joita mielipidetutkimukset eivät ole kyenneet ennakoimaan.  Iso-Britanniassa lähtemistä EU:sta koskeva kansanäänestys kesäkuussa 2016 tuotti ”brexit”- yllätystuloksen. Britannian eroamistiellä on vielä monta mutkaa. Jännittäviä vaaleja on jatkuvasti monissa Euroopan maissa.

Vaikka ilmiöt tuntuvat ehkä vierailta, niitä on vakavasti pohdittava. Kansalaisyhteiskunnan vahvuus ja sosiaalinen pääoman rakentaminen ovat todelliset keinot selvitä vallan kriiseistä. Samoin on toisin päin: Vallankäyttäjä, joka ymmärtää yhteiskunnallisen luottamuspääoman merkityksen ja rakentaa yhteistä hyvinvointia, piirtää pysyvämmän merkin historiaan kuin henkilökuvan tai suuren monumentin rakentaja. Tällaisista tavoitteista yritän jutella maailman matkoillani.

Päätän esitykseni lainaukseen Max Jakobsonin kirjasta Vallanvaihto (1992). Hän totesi ”historian tarjoavan runsaasti esimerkkejä siitä, miten kyyniset poliittiset johtajat erehtyvät laskelmissaan arvioidessaan sen voiman, jonka usko, aate ja tunne antavat kokonaiselle kansakunnalle”.