Sain eilen 20.3. tiedon, että sotaveteraani Ilmari Jokelainen on nukkunut pois. Hän oli syntynyt Paltamossa 23.9.1923 ja oli kuollessaan 92 vuotias. Vain muutama päivä sitten soitin hänelle ja kerroin terveiset tämän kuun 10 päivänä 100 vuotta täyttäneeltä sotaveteraani Tauno Tikkaselta, jonka ikimuistiini jäävässä juhlassa sain olla mukana. Viime keväänä Ilmarin kanssa vielä suunnittelimme,  että osallistuisimme juhlaan yhdessä. Näin ei kuitenkaan voinut tapahtua.

Ilmarin kanssa tulimme läheisiksi toisillemme kesän 1944 Tsirkka-Kemijoen hyäkkäystaisteluissa. Olimme kumpikin tunnetun komppanianpäällikkö luutn. Seppo Hännnisen taistelulähettejä. Siinä Jatkosodassa, Suomen ja Neuvostojoukkojen välillä viimeksi jääneessä 16.8.44 tehdyssä hyökkäyksessä venäläisten huoltotien katkaisemiseksi Hänninen kaatui ja jäi taistelukentälle. Pian tämän jälkeen Ilmari huusi minulle, että häneen sattui pahasti. Ryömin hänen luokseen ja totesin tilanteen. Kranaatin sirpale oli viiltänyt hänen oikean kätensä melkein poikki. Siltä se näytti. Pienempiä sirpaleen viiltoja oli muuallakin, päässäkin.

Ankarasta tulituksesta huolimatta Hännisen johtama hyökkäys eteni n. 7o metrin etäisyydelle venäläisten tukikohdasta. Sen totesimme v. 2011 paikan päällä käydessämme.

Hännisen kaaduttua hyökkäys tyrehtyi. Kuulemani mukaan joku joukkueen johtaja on ottanut komennon ja antanut perääntymiskäskyn. Sitä en kuullut, mutta ei se meidän tilannetta olisi muuksi muuttanut. Enhän voinut Ilmaria sinne jättää.

Samassa hyökkäyksessä mukana ollut puolijoukkuetta johtanut kersantti Tauno Tikkanen, joka meistä oli n. 50 metrin päässä oikealla, on kertonut nähneensä meistä vain reput ja olettanut Ilmarin ja minunkin kaatuneen.

Siitä alkoi Ilmarin ja minun epätoivoiselta tuntunut matka tavoitteena löytää omat joukot. Matkan teko oli hankalaa melkein poikkileikkautuneen käden kanssa. Onneksemme tiellemme sattui vähäinen notkelma. Sen suojassa kyljelläni maaten sidoin repussani olleella sideharsolla käden ja otin pari oksan palaa tueksi. En tiedä miten kauan viivyimme ja miten sitä matkaa oikein teimme. Eniten siinä tilanteessa pelkäsin, että Ilmari menettää tajuntansa. Mutta niin vain löysimme omiemme luo. Silloin Ilmarikin menetti tajuntansa. Täysin uupunut olin itsekin. Ei se vangiksikaan jääminen ollut kuulemma kaukana, vaikka emme me siitä itse mitään tietäneet.

Ilmarin monivaiheinen matka sotasairaalaan olisi sekin kertomisen arvoinen. Tajuihinsakin hän tuli kerran ainakin sillä tavalla kun vettä loiskahti hänen kasvoilleen. Matkaa kun tehtiin sieltä korvesta monella tavalla, myös venekyydillä.

Niin se vain kävi, ettei tullut koskaan puhuttua mikä kummankin kotipaikka on. Lueskelin joskus 1990- luvun loppupuolella Rukajärven suunnan taisteluista kirjoitettuja kirjoja.  Mm. kirjailija Onni Palaste oli haastatellut Ilmaria. Ja niin minä sain kirjailijalta tietää, että Ilmari on elossa ja asuu Ristijärvellä. Sain häneltä myös Ilmarin puhelinnumeron. Siitä paikasta soitin hänelle. Siellä vastasi Ilmari, jonka ensimmäiset sanat olivat, että usein olen ajatellut missähän Sinä olet ja oletko vielä hengissä. Se oli vuosi 1999. Siinä samalla sovimme, että lähdemme vaimoni kanssa Sinua ja vaimoasi tapaamaan.

Kun Ristijärvellä Tolosenjoentieltä käännyimme heidän kauniiseen pihapiiriinsä oli siinä vastassa jo Ilmari, jonka kanssa 55 vuotta ja 10 päivää sitten teimme tuota kertomaani matkaa melko epätoivoisessa tilanteessa. Sanomattakin on selvää, että tapaaminen oli molemmin puolin lämmin ja vaikuttava.

Katselin sitä kättä. Ilmari ei ollut antanut sitä amputoida. Se oli 8 cm lyhyempi. Käsi toimi jotenkin ja verenkierto. Mies oli kuitenkin pysyvästi 60 %:n sotainvalidi. Sodan jälkeen säädetyn rintamamiehiä koskevan lain nojalla Ilmarikin sai Kymi Oy:n maista 40 ha:n suuruisen maa-alueen, jota ei saanut ilmaiseksi eikä se ollut miltään osin viljelykelpoista. Lisäksi luovutukseen sisältyi tiukat ehdot missä ajassa määrätyt työt ja rakennukset piti valmistua. Ilmari raivasi tuosta alueesta 10 ha viljelyskelpoiseksi, josta varsinkin 4 ha:n osuus on ollut erittäin työlästä. Päärakennuksen paikkakin oli raivattava.

Ilmari raivasi ja kaivoi ojat lapiolla. Niin, että veri tihkui joskus tuosta haavoittuneesta kädestä. Hän, jos kukaan on myös työn sankari.

Mutta kaiken tuon edellä kerrotun lisäksi Ilmari oli käsistään taitava. Kun kävin hänen verstaassaan oli siellä monenlaisia puusta tehtyjä käsitöitä. Muistoksi hän antoi minullekin yhden sellaisen.

Ensitapaamisen jälkeen olemme pitäneet yhteyttä ja soitelleet toisillemme. Myös tavanomaiset Joulu- ja merkkipäivät on  yritetty muistaa.  Kun Ilmari täytti 23.9. 2013  90 vuotta kävin häntä onnittelemassa Ristijärvellä samasta komppaniasta  olleiden veteraanien Tauno Tikkasen ja Olavi Tiittasen kanssa.

Muistaakseni Ilmari ja Rauha seurustelivat jo sota-aikana. Kenties saattoivat olla kihloissakin. He saivat toisensa. Perustivat perheen, onnellisen. Saivat 4 lasta, kolme poikaa ja tytön. Onnellisia olemme olleet molemmin puolin siitä, että pelastuimme.

Tämän kirjoituksen kautta haluan kunnioittaa hyvän ystäväni muistoa, ystävän, joka nyt on poistunut keskuudestamme. En jätä Sinua muistoistani koskaan. Samalla haluan välittää tämän kautta  Rauhalle ja lapsille ja heidän perheilleen syvän osanottoni Ilmarin poismenon johdosta.

Maunu Kankaanpää