Rukajärven suunta

Rukajärven suunta-käsitteen määritteli Mannerheim Ristin ritari (3), kenraalimajuri E. J. Raappana, joka toimi 14. divisioonan komentajana Jatkosodassa. Tämä tapahtui lokakuussa 1942, kun hän vahvisti Rukajärven rintamatunnuksen nimen. E. J. Raappana toimi myös Jatkosodan jälkeen johdonmukaisesti Rukajärven suunta -nimiasiassa. Vuonna 1953 perustettu Rukajärven suunnan muistoristi oli ensimmäinen yhtymän muistoristi. Sitä esitettiin vuonna 1957 lakiehdotuksessa muutettavaksi 14. divisioonan -nimiseksi. Raappana ei hyväksynyt muutosehdotusta.

Rukajärven suunnaksi kutsutaan Itä-Karjalassa olevaa rintamalohkoa, joka ulottuu Lieksan korkeudelta noin Kuhmon korkeudelle. Rintamalohko oli  Jatkosodan alussa 210 ja sodan lopussa peräti 250 kilometriä leveä ja  etulinja sijaitsi noin 130–160 kilometriä Suomen nykyisestä rajasta. Kiinteitä linjoja ei ollut kuin noin  viidentoista kilometrin matkalla päätien suunnassa. Muualla oli kenttävartioiden ketju. Niitä oli yhteensä reilut 70 kappaletta. Niissä oli keskimäärin sijoitettuna 30–50 miestä. Miehityksen vahvuus riippui siitä miten suureksi kyseiseen kenttävartioon kohdistuva vihollisen hyökkäysuhka arvioitiin.

Lisäksi alueella toimi yksi suomalainen lentotukikohta, joka oli sijoitettuna Tiiksjärven lentokentälle.

Kartassa on kuvattu suomalaisten hyökkäys Rukajärvelle. Hyökkäys päättyi lokakuussa 1941. Etulinja jäi loppusodan ajaksi siihen kohtaan mihin hyökkäys päättyi.
Kartassa on kuvattu suomalaisten hyökkäys Rukajärvelle. Hyökkäys päättyi lokakuussa 1941. Etulinja jäi loppusodan ajaksi siihen kohtaan mihin hyökkäys päättyi.

Rukajärven suunta tunnetaan myös sen taitavasta komentajastaan, erämaasodan taitajasta, kenraalimajuri E.J. Raappanasta, joka arvosti jokaista yksittäistä sotilastaan. Hän oli korpisotureidensa kunnioittama esimies. Raappanan johtama 14. Divisioona oli ainoa suoraan ylipäällikkö Mannerheimin alainen divisioona.

Rukajärven suunnan taistelujoukot oli muodostettu Ylä-Savon, Pielisen Karjalan ja Kainuun pitäjistä. Osa upseereista ja täydennysjoukkoja oli muualta Suomesta. Sotilaat olivat taitavia taistelijoita, maaviljelijöitä ja metsätyöläisiä, jotka tiesivät miten selviytyä kovissa olosuhteissa. He olivat tottuneet liikkumaan luonnossa, yöpymään taivasalla tai tekemään nuotion kylmimmällä talvisäällä hetkessä.

Rintamajoukkojen vahvuus oli alussa noin 21.000 miestä ja myöhemmin noin 15.000. Rukajärven suunnalla työskenteli noin 1.000 naista Lotta Svärd organisaation osana. Heidän aseeton palveluksensa rintamalla oli vapaaehtoista.

Sodan loppuun mennessä kaatui 2750 suomalaista sotilasta ja kokonaistappiot olivat yli 7200 miestä.

Rukajärven suunnan rintama tunnetaan elokuvasta ”Rukajärven tie” ja kirjallisuudesta, joka on kansallisesti hyvin tunnettu. Rukajärven suunta on muodostunut käsitteeksi ja se tunnetaan poikeuksellisen laajasta perinnetyöstä. Se lienee ainoita rintamasuuntia, jossa keräystyötä on tehty järjestelmällisesti ja perinnetyö jatkuu edelleen.

Rukajärven suunnan rintama ei pettänyt sille ylipäällikkönsä osoittamaa luottamusta. Sen joukot ylittivät ensimmäisenä päämajan alaisista yhtymistä rajan Jatkosodan alussa. Rukajärvellä käytiin viimeinen Jatkosodan taisteluista Suomen ja Neuvostoliiton joukkojen välillä Tahkokoskella elokuun 16. päivänä 1944. Rukajärven rintama oli ainut rintamalohko Jäämereltä Mustalle merelle, joka säilytti hyökkäysvaiheessa saavuttamansa asemat sodan loppuun asti. Talvisodassa Rukajärven tien ja Pielisjärven suunnalla vihollisen hyökkäykset torjuttiin ja vihollinen vetäytyi sodan aikana omalle puolelleen.