Lieksan rautatieaseman hankinta vei tällä kertaa opintomatkalle Satakuntaan. Tarkoitukseni oli tavata vanhoja tuttuja. Heidän joukossaan yksi veteraani – yhdistyksemme vanhin jäsen professori Ilmari Koppinen (s. 8.1.1918). Aloite matkaan tosin tuli Pentti Perttulin pojalta Tapiolta, joka haluaa lahjoittaa isänsä arvokasta sotahistoria-aineistoa yhdistyksemme käyttöön uusiin Lieksan tiloihin.

Vuorineuvos Simo Palokangas ja Tapio Perttuli, kädessä tuore kirja ”Simo”. Simo Palokangas toimi Lännen Tehtaat Oyj:n toimitusjohtajana, tehtävässä missä Pentti Perttuli oli toiminut aiemmin.

Tapio oli kutsunut kotiinsa isänsä Pentin läheisiä ystäviä.  Myös vaimoni halusi tulla mukaan, Pentti oli tullut hänelle hyvin läheiseksi. Olimme vierailleet Pentin luona tietenkin Säkylän ”Koroliksi” nimetyssä kodissa, mikä on myöhemmin saanut takaisin alkuperäisen nimensä ”Varinranta” ja myöhemmin Laitilassa.

Säkylässä kuulin paljon uutta tietoa. Vuorineuvos Simo Palokankaalla ja Pentti Perttulilla oli pitkä läheinen tuttavuus ja siksipä Simo Palokankaan ja Tapio Perttulin keskustelua oli tosi mielenkiintoista kuulla.

Luonnollisesti keskusteluun osallistuivat myös Tapion vaimo Aila Perttuli ja myös oma vaimoni Varpu, jolle Pentti Perttuli tuli läheiseksi monestakin syystä. Aila ja Tapio Perttuli tekivät Pentin ikäännyttyä arvokkaan päätöksen. Aila irtisanoutui vaativasta Raision tehtaan työstään ja perhe muutti Pentin vanhuuden kotiin hoitamaan maan ”ylivoimaiseksi ykköseksi” veteraanityössä kohonnutta veteraania.

Tapion ja Ailan kuultua Lieksan rautatieaseman hankinnasta ja suunnitelmastamme sijoittaa hänen isänsä aineistoa uusiin näyttelytiloihin, saimme heti kutsun Säkylään.

Lahjoitus on mittaamattoman arvokas

Olen tavannut Pentti Perttulin lukemattomia keroja ja olen samalla kuvitellut tuntevani hänet perin pohjin. Nyt tapasin ihmisiä, jotka antoivat paljon sellaista ajateltavaa, minkä vuoksi minun olisi pitänyt osata aina Pentti Perttulin tavatessani olla hereillä. Minun olisi pitänyt osata vetää utelias historiantutkijan kaapu ylleni tiukemmin. Hyvin usein kiinnostavan ihmisen puhe jähmettää, ja silloin myös muistiinpanot jäävät tekemättä. Paljon olemme koonneet tietoa maamme sotaveteraanityön ylivoimaisesta mestarista, mutta uusi tieto yllättää vieläkin.

Olin esittänyt Tapiolle yhden toivomuksen. Pitäisin arvokkaana, jos hän lahjoittaisi Lieksan uuteen tilaan kirjan mihin on koottu Antti Tuurin Rukajärven tiellä, Rukajärven aika ja Rukajärven linja teokset yhdeksi kirjaksi sidottuna. Siihen liittyy tarina, minkä kuulin veteraanilta itseltään. Antti Tuuri oli tiedustellut haastattelujen alkuvaiheessa tilannetta, joko saataisiin kokoon yksi kirja. Pentti Perttuli oli vastannut, että kyllä tästä aineistosta yksi kirja saadaan kokoon, lopulta tulikin kolme. Viimeisen kirjan julkistamistilaisuudessa 18.8.1992 Pentille oli luovutettu Otavan yhdeksi kirjaksi nitoma teos. Sitä teosta havittelin, missä oli Antti Tuurin omiste.

”Pentti Perttulille – Ystävällisesti, veljellisesti kiittäen, että Rukajärven suunnan taisteluista yksi kirja riittää. -Iso-Vimmassa 18.8.1992 – Antti Tuuri”

Nyt kuulin vuorineuvos Simo Palokankaalta uutisen, että myös hän sai tuon vastaavan teoksen omisteen kera.

Juuri edellä kerrotun vuoksi Simo Palokankaalta saamaani ”Simo” toeksen lahjoitusta pidän erityisen suuressa arvossa. Mielenkiintoinen teos piti lukea heti ja luen sen vielä toiseen kertaan, kunhan pääsen syntymäkotiini Kiuruvedelle. Erityisesti minua lämmittää kirjassa ne kohdat miten Simo Palokangas arvostaa läheisiään ja antaa ohjeitaan siitä myös muille jopa tätä perustellen PCM-koulutusta apuna käyttäen: ”Pitää muistaa, ettei toinen ihminen ole pirullinen vaan erilainen. Kun sen oivaltaa ja hyväksyy, niin erilaisuus on rikkaus.” Kirja kertoo siitä ihmissuhteita koettelevasta ristiriitatilanteesta vaikeassa paikassa kun näkee, että menee päin seiniä ja jos sillä tiellä jatkaa, koko yritys tuhoutuu. Sen edessä Simo Palokangas oli useampaan kertaan – tosin eri yrityksen johdossa.

Hiljainen hetki Rukajärven tiellä

Pentti Perttuli kuoli 23.5.2017, juuri silloin kun olimme kokoontuneet tekemään hänen esityksensä mukaisesti Rukajärven tien merkkikohdetta Lieksaan. Merkillinen sattuma, että hän menehtyy oman elämäntyönsä merkkikohteen ollessa käynnissä ja että sain Tapiolta soiton tuona aamuna klo 9.00 Lieksan Pankajärvellä, juuri siinä maisemassa mihin hän oli tullut 26.6.1941 valmistautuakseen pitkään sotareissuun. Kameran hän ehti hankkia ennen rajan ylitystä 7.7.1941.

Olen Pentti Perttulista pitänyt monta esitelmää, yhden kuvakertomuksen julkaissut yhdistyksemme nettisivulla Pentin omalla äänellä kuvien kuvatekstien kera. Sen nimeksi laitoin ”Elämäntyönä Rukajärven suunta”. Siihen pääsee tutustumaan TÄÄLTÄ.

Säkylässä uteliaisuus heräsi ja kesken keskustelun sovimmekin Simo Palokankaan ja Tapio Perttulin kanssa uudesta tapaamisesta. Kiitän siitä jo etukäteen.

Tutustuminen Pentti Perttulin sotahistoriatyön työhuoneeseen on jokaiselle vaikuttava kokemus, aina uudelleen ja uudelleen – jokainen kerta. Ensimmäinen tapaamiseni tässä huoneessa aukaisi silmäni heti vuoden 2005 – 2006 taitteessa. Tuolloin tiedustelin Pentti Perttulilta: ”Miten voisin olla avuksi hänen keräämänsä aineiston tallentamisessa.” Sillä tiellä olen ja siitä tulee kuluneeksi jo peräti 20 vuotta. Tuon kirjoituspöydän takaa Pentti Perttuli johti Rukajärven suunnan historiikkittoimikunnan työtä ja antoi ohjeitaan aseveljilleen, kiersi ympäri maata äänittäen haastatteluja, mitkä hänen sihteerinsä puhtaaksikirjoittivat. Pentin seuraaja nyt vuorineuvokseksi ylennyt Simo Palokangas auttoi suuressa määrin Pentin uraauurtavaa työtä. Ja kotona Ailan ja Tapion tukea ei voi millään rahalla korvata, niin ja tuo laaja aineisto on ollut heidän toimestaan esillä jatkuvasti myös Pentin kuoleman jälkeen.

Pentti Perttulin kunniamerkkien luovutuskirjat ja kunniamerkit esille Lieksan rautatieasemalle uusiin tiloihin. Kiitos kuuluu Aila ja Tapio Perttulille.

Pentti Perttulin kunniamerkkien edessä palautuvat mieleen taiteilija Kalle Halosen veljelleen Eemil Haloselle 14.10.1941 kirjoittaman kirjeen sisältö. Siihen viittasi tietokirjailija lapinlahtelainen ”Väärnin Pappilan emäntä” Minna Kettunen, kun hän saapui Iisalmen Rukajärvikeskuksen avajaisiin 13.3.2014. Hän onnitteli yhdistystämme Rukajärven veteraani, taidemaalari Kalle Halosen (6.12.1899-13.2.1947) sanoin: ”Ja tämä kansa ei ansaitse elää, jos se nyt unohtaa nämä miehet.” Minna pyysi jatkamaan perinnetyötä samaan tapaan.  Edellä lainattu teksti on julkaistu Minna Kettusen kirjassa, (Kalle Halosen 14.10.1941 kirjeestä veljelleen Emil Haloselle. Kalle Halonen toimi Rukajärven rintamalla Lapinlahdella kootun II/JR 52:n lääkintämiehenä), jota seuraavassa lainaan, jotta yhteys lukijalle paremmin selviää:

”Täällä olen taas löytänyt oman heimoni sen parhaassa muodossa, johon tunnen kuuluvani verisitein. Monen kymmenen synnyinpitäjäni pojan veri on käteni kastellut, ja jokainen pisara on ollut ja on minulle pyhä. Sillä verellä on lunastettu Suomen kansan tulevaisuus ja vapaus. Koko elämäni ajan ovat minulle pyhät ja kalliit ne vainajat, jotka taisteluissa kaatuivat, samoin rakkaat ne monet, jotka taisteluissa menettivät terveen elinvoimansa. Nämä asiat ovat lähtemättömästi syöpyneet olemukseni ytimeen. Ja tämä kansa ei ansaitse elää, jos se nyt unohtaa nämä miehet. Tiedän, ettei muu voi tätä asiaa tuntea samalla tavalla kuin se, joka on rinnan taistellut heidän kanssaan. Me jokainen tunnemme toisemme siinä suhteessa.”

Yhdistyksemme jäsen edesmennyt ulkoministeri Keijo Korhonen nimesi nämä miehet puheessaan ”maamme suurimmaksi sukupolveksi”.

Niin palaa mieleeni arvokkaassa seurassa vuorineuvos Simo Palokankaan kirja kädessä Pentti Perttulin työpöydän äärellä myös Olavi Paavolaisen kirjan, Synkkä yksinpuhelu sisältö, kappaleesta Tsirkkakemin lumous, kirje Sven Grönvallille tarkastusmatkasta Rukajärven rintamalle, Otava, julkaistu 1961: ” Rossin poppoosta lähtee illan suussa pari miestä lomalle yökolonnan mukana. Vaitelias, suomalaisen hiljainen ja juhlallinen näky on monien kymmenien autojen ja satojen miesten hidas kerääntyminen tielle lokakuun pimeydessä. Kolonnan panssaroitujen kärkiautojen kömpelöt ja korkeat tähystystornit piirtyvät vasten taivasta, jolla muutama tähti yrittää leimahdella. Tupakat hehkuvat pimeydessä kiivaasti. Niiden epätasainen hehku tuntuu tulkitsevan miesten ajatukset: sujuuko ensi yön matka rauhallisesti ja ilman yllätyksiä…? … Selvemmin kuin missään muussa TK-komppaniassa näen täällä poikien tavattoman informaationälän.

Mennyttä aikaa etsimässä

Pentti Perttulin työpöydän laatikot kätkivät hänen sodan aikaiset valokuvansa, tuolloin viereiseen vierashuoneen hyllyihin hän kokosi sen aineiston, minkä hän itse lahjoitti jo pian ensitapaamisemme jälkeen ensin skannattavaksi ja sittemmin perusaineistona Rukajärven suunnan historiayhdistykselle. Yövyin tuossa historiaa täynnä olevassa huoneessa lukuisia kertoja viikkokaupalla. Päätimme päivätyön iltauutisten jälkeen, jolloin Pentti poistui yölevolle ja minä jatkoin tallennustyötä aamupuolelle.

Ensimmäisistä tapaamisista tein haastattelun, mikä löytyy yhdistyksen YouTube kanavalta. Yli tunnin videonauhoitetta. Tosi arvokas kokonaisuus, jonka voi katso TÄÄLTÄ.

Pysyvästi ovat mielessäni Pentti Perttulin minulle ja Antero Huttuselle 20.9.2009 lausumat sanat: ”Rukajärven suunnan veteraanit eivät tule antamaan anteeksi sitä, että historiatyöstä poistuisivat olennaisimmat sanat Rukajärven suunta.” Vasta tämän juuri tuolla Säkylässä käydyn vakavan keskustelun jälkeen olin vakuuttunut siitä miten määrätietoinen mies Pentti Perttuli oli. Sitä hän oli sodassa, työelämässä ja veteraanityössä. Simo Palokankaan sanojen mukaan Pentti näki kauas.

Pentti Perttuli kertoikin, että aikaisemmista Suomen sodista löytyy sotajoukkojen mukana olevien taiteilijoiden teoksia, maalausten ja runoteoksien lisäksi vain sukupolvelta toiselle suusta suuhun säilyneitä kertomuksia. Mutta meilläpä on veteraanien omia autenttisia kertomuksia ja se on aivan eri asia. He eivät ole mitään tuntemattomiksi jääneitä sotilaita, päätteli Pentti Perttuli.

Tästä matkasta sovin etukäteen Tapion kanssa ja se matka ei ollut turha. Uskomme, että saamme kootuksi Lieksan rautatieaseman näyttelystä kokonaisuuden mikä kiinnostaa laajoja kansalaisjoukkoja. Ainakin saamme siihen arvokasta apua vuorineuvos Simo Palokankaalta sekä Aila ja Tapio Perttulilta.

Kuvassa Aila Perttuli, Varpu Tikkanen ja Tapio Perttuli. Aila ja Tapio olivat tehneet päätöksensä ja lahjoittivat mittaamattoman arvokkaan aineiston Rukajärvi-keskukseen. Se tulee esille Lieksan rautatieaseman uusiin tiloihin. Kuva Säkylässä, talossa missä Pentti Perttuli asui toimiessaan perustamansa Lännen Tehtaitaat Oy:n toimitusjohtajana. Sokeritehdas on ainut maamme sokeritehtaista. Sodan jälkeen tehdas ei ollut Valtioneuvoston perustettavien tehtaitten joukossa. Pettuli neuvotteli tehtaan perustamisesta ja nyt vuosien jälkeen vuorineuvokseksi ylennyt Simo Palokangas ratkaisi neuvottelutaidoillaan sen, että tehdas toimii edelleen ja on edelleen maamme ainut sokeritehdas.

Aila Perttuli oli se, joka palveli Pentti Perttulin vieraita, jotka tekivät sotaveteraanityötä mm. Rukajärven suunnan historiikkitoimikunnan nimissä vuosina 1986 – 2004. Mainittakoon vielä, ettei Aila Perttulille ole siitä työstä maksettu palkkaa. Hän luopui hyvin palkatusta työstä Turussa ja muutti miehensä kanssa Säkylään hoitamaan ikääntyvää veteraania.

Ilmari Koppista tervehtimässä (106 vuotta)

Arvokkaassa ympäristöstä otetun valokuvan jälkeen kiirehdimme vaimoni kanssa tervehtimään toista ystäväämme professori Ilmari Koppista. Ilmari oli tietoinen Säkylän käynnistämme ja myös siitä, että Säkylässä voi vierähtää jokin tovi. Siksipä hieman yllätti, kun ajellessamme Soloa kohden, puhelin soi. Ilmari tiedusteli: ”Joko laitan kahvin tulille?”.

Säkylästä Saloon on matkaa n. 130 km.  Ilmari on tullut meille tutuksi menneiltä vuosilta. Hän on ainut enää elossa olevista Muurmannin radan partioretken veteraaneista (13. – 20.1.1942). Raine Narvan isä tk-upseeri Toivo V. Narva osallistui tuolle Muurmannannin radan partioretkelle. Raine kiinnostui isänsä partioretkestä vasta löydettyään isänsä kuoleman jälkeen ”Aarre Arkun”. Arkun sisältö paljasti monta salaisuutta. Tuon yllättävän löydön jälkeen hän on pitänyt esitelmiä aiheesta peräti 54, joihin on osallistunut kaikkiaan 4227 kuulijaa. Luonnollisesti Raine Narva halusi tavata kaikki Muurmannin radan retken veteraanit. Ilmari oli Rainen mukana, ensin Iisalmella, Mikkelin päämajassa, Espoossa useammassakin paikassa.

Raine Narvan ja Simo Liikasen kirjan ”Muurmannin rata” vuoksi kokoonnuttiin Espoon kotiini. Mukana olivat Ilmarin ja isäni lisäksi veteraanit Mauno Turunen, Maunu Kankaanpää ja Aulis Lintunen. Juttua riitti. Näin historiasta kiinnostunut vaimoni tutustui käytännön veteraanityöhön.

Ilmari tervehti vieraitaan musiikki esityksellä

Tapaaminen Salossa alkoi erikoisella tavalla. Ennen kuin kamera laitettiin päälle, veteraani istahti pianon äärelle ja kertoi aluksi esittävänsä Aleksis Kiven sanoituksesta Jean Sibeliuksen säveltämän Sydämeni laulun.

Vasta tämän jälkeen käytiin läpi nyt ”nopeutettuna” Ilmari Koppisen elämäntaival. Haastattelu piti sisällään nuoruuden muistot, siitä lähtien kun hänen musiikkiharrastuksensa alkoi. Ilmari menetti vanhempansa kovin nuorena. Hän oli vasta 6-vuotias, kun hänen äitinsä menehtyi ja hänen täytettyään 12 vuotta kuoli isä. Veli Raimo oli vielä häntäkin 4 vuotta nuorempi.

Haastattelussa käytiin läpi niin varusmiespalvelus, kuin sodat. Luonnollisesti muistorikkaimpana tapahtumana nousi esille Muurmannin radan partioretkelle osallistuminen v. 1942 kovassa pakkasessa. Hänet määrättiin yhdessä aseveljensä kanssa viemään kahden pataljoonan vahvuiselle (1924 miestä, 268 hevosta Raja.JP 6 ja I/JR 10) Marsalkka Mannerheimin viesti. Rataa ei pidetä poikki viikkoa, vaan sieltä tullaan takaisin heti kun rata on katkaistu. Viesti oli aseveljen taskussa, joka kertoi, että ”mikäli hänelle käy huonosti – vie Sinä viesti perille.” Kova pakkanen ei tuottanut mitään vaikeutta, vain hevosmiesten jalat paleltuivat.

Tämän kertainen haastattelu eteni vaihe vaiheelta sodan lopulle, missä hänet määrättiin liikennevalvontaan. Siinä tehtävässä Suomi tuli tutuksi, pohjoisesta etelään. Päämajassa hänelle annettiin virkahuonekin. Se oli samassa rakennuksessa missä oli Ylipäällikön virkahuone, mihin hän tutustui Raine Narvan luentotilaisuuden yhteydessä 22.1.2017. Ilmari Koppinen saapui tähän tilaisuuteen yksin junalla ja tilaisuuden jälkeen erosimme Mikkelin rautatieasemalla. Ilmari oli juuri täyttänyt 99 vuotta.

Mikkelin esitelmätilaisuus haluttiin järjestää juuri siitä syystä, että Muurmannin radan partioretkestä tuli kuluneeksi 75 vuotta, kun Ilmari oli palannut tältä Suomen armeijan Jatkosodan miesvahvuudeltaan suurimmalta partioretkeltä, johon osallistui varmistusjoukot mukaan lukien 1924 miestä. Tällä kertaa Raine Narva toi isänsä laatiman partiokertomuksen Päämajaan. Näin hän kertoi ympyrän sulkeutuneen. Samalla tilaisuus oli Suomi 100 juhlavuoden tapahtuma Mikkelissä – missä Päämaja sijaitsi. Rukajärven joukot olivat ainut yhtymä suoraan Pääämajan alisuudessa.

Luonnollisesti Salossa Ilmari kertoi koulutuksestaan, työurastaan, niin Haminan kuin Salon kaupunkien maamittaustehtävistä sekä tietysti Teknisen korkeakoulun apulaisprofessorin tehtävistään Espoon Otaniemessä.

Erityisen mielenkiintoinen on Ilmarin eläkepäivien toiminta, mistä hänen kotinsa seinille on kertynyt satoja ellei peräti tuhat erilaista mitalia. Veteraaniurheilun saralta saaliina ovat lukuisat MM-mitalit, joita on 8, aitajuoksusta, kuulantyönnöstä, pituudesta ja pikamatkoilta. Vuonna 2000 Ilmarille palkittiin vuoden 2000 veteraaniurheilijaksi (VSVU).

Haastattelun kuluessa Ilmarille palautui mieleen hänen veljensä Erkin sotatie. Veli Raimo lähti sotaan vapaaehtoisena ja kotiseudulla ihmeteltiin mihin Raimo oli kadonnut. Poika, joka oli orpo-lapsi. Tästä syystä, kun hänestä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, luultiin köyhistä oloista olleen piilotelleen ja toimineen metsäkaartissa. Siinäpä riitti ihmettelemistä, kun Raimo ilmaantui kotiseudulle kunniamerkkien kera. Hänellä ei ollut vanhempia, eikä paikkaa mihin päänsä painais ja sellainen löytyi veljeltä, kun Ilmari muutti juuri tuolloin Helsinkiin opiskelemaan. Sodan jälkeen veli teki virkauran puolustusvoimissa ja yleni majuriksi.

Haastattelun päätteeksi tutustuimme veteraanin työhuoneeseen. Ilmari kertoi lukevansa edelleen paljon ja jokaisesta teoksesta hänellä on tapana tehdä muistio. Viimeisin kirja on Leenamaija Olalan v. 2011 kirjoittama 317-sivuinen ”Älyllinen kunto”. Kirjasta Ilmari näytti tehneen 12-sivuisen muistion.

Vastaavia muistioita oli joitakin painettuna, mistä sain ”matkalukemista”. Tämän kertainen tapaaminen, kuten Ilmarin 100-vuotispäivän juhlallisuudet Salon seurakuntakodissas 8.1.2018 päättyi hänen esittämäänsä kappaleeseen ”Meripoikitte veis” – tietysti Rauman murteella (sanat löytyvät TÄÄLTÄ). Haastatteluviedeolle ketyi mittaa tunti ja vartti.

Lähtiessämme Ilmari hyvästeli muistorikkaalla tavalla, saatteli ulko-ovelle saakka – laulaen – ”turvallista matkaa – turvallista matkaa – ajakaa varovasti – hyvää matkaa”.

Vanhat tuttavat tapasivat – pitkästä aikaa – Ilmarin Koppinen ja Varpu Tikkanen. Nyt vuorostaan Ilmarin kahveilla. Aikaisemmin kahveja on keitellyt Varpu Espoossa. Kuva alla Tenho Tikkanen.

Seuraavaksi tietoa Ilmarista hänen omin sanoin

Professori Yrjö Koppinen syntyi Raumalla 8.1.1918 ja tuli ylioppilaaksi Rauman yhteislyseosta 1938. Hän opiskeli ensin Turun Yliopistossa matemaattisia aineita ja sitten Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla, josta valmistui diplomi-insinööriksi 1948 ja tekniikan lisensiaatiksi 1965. Molemmissa hän opiskeli myös kemiaa.

Sota-ajan puolustusvoimissa hän oli noin viisi vuotta. Hän toimi ensin maanmittaushallituksen palveluksessa pari vuotta, sitten Lahden kaupungin maanmittausosaston kenttätoimenjohtajana kuutisen vuotta ja Salon kaupungin kaupungingeodeettina n. 17 vuotta. Vuoden 1974 alussa hänet valittiin Teknillisen korkeakoulun maanmittausosaston apulaisprofessoriksi, jota tointa hän hoiti eläkkeelle siirtymiseen 1981 asti.

Jo 1970-luvulta lähtien hän alkoi kiinnostua elämäntieteestä, jossa korostuivat erityisesti turvallisuustiede ja narkologia. Tämä työ on sisältynyt monitieteistä tietoaineiston keräämistä ja sen suomentamista. Tässä tutkimustyössä hänellä on ollut apuna monien yhdistysten jäsenyys sekä eräät kansainväliset yhteydet. Tämä vihkonen on lähinnä lyhyt johtopäätös hänen keräämästään narkologian tietoudesta.

Ilmarin viimeaikaisia kirjallisia töitä ja muistioita hänen lukemistaan teoksista

Ote edellisestä teoksesta – vain ”lukijalle” kappaleet (43 sivua) alla:

Tuorein Ilmarin muistioista ”Unelma” – yllä (2 sivua) !

Vuoden 2023 lopulla tehty muistio (17 sivua) yllä.

Veteraaniurheilijan saavutuksista

Ilmarin palkintojen tarkka määrä ei ole tiedossa. Maailman mestaruusmitalit on koottu yhteen vitriiniin mikä on esillä Ilmarin työhuoneen seinällä.

Palkintoja on paljon, tässä vain yhdeltä työhuoneen seinältä. Työhuoneessa on neljä seinää ja palkintoja on myös olohuoneessa ja eteisen seinällä 98 kpl. Viimeisimmät urheilusaavutukset ovat kuulantyönnöstä. Niitä ei ole tässä esitelty erikseen. Kuva Tenho Tikkanen.

Säkylän ”opintomatka” – 27.6.2024 – Tenho Tikkanen

***

Ilmarista löytyy tietoa Rukajärven suunnan historiayhdistyksen tapahtumista yhdistyksen nettisivuilta seuraavasti:

• Ilmarin 106-vuotis-juttu – 8.1.2024 – TÄÄLTÄ
• ”Katkaiskaa muurmannin rata” Veteraanit tapasivat – 14.5.2019 – TÄÄLTÄ
• Ermei Kanninen 90 vuotta 19.10.2018 – TÄÄLTÄ
• Ilmari päämajassa 27.1.2017 – TÄÄLTÄ
• Ilmari – Pentti Perttulin hautajaisissa 8.6.2017 – TÄÄLTÄ
• Muurmannin partioretki 16.1.2016 Säkylä – TÄÄLTÄ