Kenttävartiosotaa Rukajärven suunnalla 1941-44
Käsittelen kenttävartio ”Joen” taistelua, joka on hyvä esimerkki siitä kuinka pienellä joukolla voidaan valvoa suurta aluetta. Tässä tapauksessa komppanian rintamalinjan pituus oli 15 kilometriä ja sillä oli neljä kenttävartiota.
Tässä Joen taistelussa epäonnistuttiin sikäli, että lähestyvää tuhatpäistä vihollisjoukkoa ei havaittu ajoissa. Lentotiedustelu ei havainnut joukon jotoksia eikä majoitusalueita sen liki kolme vuorokautta kestäneellä marssilla. Myöskään komppanian tekemä partiointi kenttävartioiden etumaastossa ei tällaista havaintoa tehnyt. Vihollisjoukko yöpyi 11–12.9 välisen yön varmistuslinjan ulkopuolella Ylä-Eninjärven pohjoispuolella. Se ylitti komppanian varmistuslinjan Eninjärvien ja Kypäräisenjärven välisen kannaksen 12.9 päivällä ja pysähtyi kukkulamaastoon noin neljä kilometrin päähän kohteestaan. Vasta pimeässä suoritettu ryhmittyminen paljasti hyökkäysjoukon.
Rukajärven rintaman muodostuminen
Hyökkäysvaiheessa 1941 Rukajärven suunnalla suomalaiset etenivät Ontajoki, Ontajärvi-linjalle. Pohjoinen sivusta rajoittui taaempana Nuokkijärveen, jonka pohjoispuolen Piismalahti ympäristöineen oli, ei kenenkään maata, vain suomalaisten partioinnin varassa. Jyskyjärvi pohjoisempana Tsirkka-Kemin varrella oli koko sodan ajan venäläisten hallussa. Länteen mennessä rintama kulki kenttävartioiden muodossa Kontokin ja Kostamuksen itäpuolitse Vuokkiniemen kautta Uhtuan alueelle.
Ontrosenvaarasta pohjoiseen virtaavan Tsirkka-Kemijoen länsirantaa Nuokkijärvelle saakka varmisti talvella 1941-42 yksi ilmavalvontakomppania. Sen valvonta-alueeseen kuului myös Novinkajärven ympäristö, jossa sijaitsi 14. Divisioonan esikunta ja paljon erilaisia huoltomuodostelmia. Kevättalvella Ontrosenvaaraan tuotu 12. Prikaati vahvisti alueen puolustusta merkittävästi. Sen poistuttua alueen puolustuksesta vastasi III/JR 31:n ”vanhennettu” pataljoona.
Jo kevättalvella 1942 vihollinen oli aktiivinen tällä pohjoisella sivustalla ja liikkui siellä usean sadan miehen vahvuisilla partioilla. Alueella käytiin silloin kovia partiotaisteluja, joissa vihollispartiot karkotettiin alueelta. Myös kesällä vihollisen partisaanijoukot kulkivat alueen läpi ja hyökkäilivät Rukajärvi – Repola huoltotielle. reitit.
Talvella 1943 kenttävartiolinja kulki Ontrosenvaaran pohjoispuolella olevan Merujärven länsirantaa jatkuen Tsirkka-Kemijokea Tahkokosken, Kellovaaran ja Tsirkka-Kemin kylän kautta Uimosenjärvelle ja siitä Nuokkijärvelle. Nuokkijärven etelärantaa kenttävartioketju jatkoi Nokeukseen ja Tsolmaan. Alkuvuodesta vihollisen vahvat hiihtopartiot liikkuivat alueella tiedustellen ja ahdistaen kenttävartioiden partioita ja varsinkin niiden huoltoliikennettä. Vihollinen järjesti väijytyksiä hevoskolonnille ja vaikka ne olivat varmistettu hiihtopartioin, syntyi tappioita. III/JR 31:n vanhat miehet, jotka odottivat kotiuttamistaan, eivät oikein pärjänneet venäläisille hiihtojoukoille.
Maaliskuussa 1943 kenttävartiolinjaa lyhennettiin, pohjoisimmat tukikohdat tyhjennettiin ja tukikohtien määrää vähennettiin. Hylättyjen kenttävartioiden korsut ja muut rakennukset tuhottiin räjäyttämällä. Osa rakennuksista jätettiin ja miinoitettiin kuten maastokin. Kun alue miehitettiin uudelleen touko- kesäkuun vaihteessa JR 10:n toimesta, miehet löysivät joistakin niistä talvivarusteissa olevia kaatuneita suksimiehiä.
III/JR 31 vedettiin pois pohjoisen sivustan asemista keväällä, alistettiin JR 10:lle ja sijoitettiin rintavastuuseen Vilkojärven lohkolle. JR 10:n joukot ottivat rintamavastuun ja entinen kenttävartiolinja otettiin taas käyttöön. Miehet manasivat tuhottuja kenttävartioita ja ryhtyivät rakentamaan niitä uudelleen. Osa kenttävartioista otettiin uudelleen käyttöön ja osa niistä rakennettiin uuteen paikkaan.
Vanhassa kenttävartioketjussa oli ollut noin 15 kilometrin aukko Pugljärven ja Tahkokosken Tahkolammen välillä. Nyt tähän väliin rakennettiin kolme kenttävartiota Tsirkka-Kemijoen itäpuolelle, eli ”Joki, ”Sara” ja ”Harju.
Ensimmäinen hyökkäys kenttävartio ”Jokeen” (vs. 23.50, ps 71.40)
32. Erillisen Hiihtoprikaati 270 miehinen osasto hyökkäsi 6./JR 10:n alueelle aamuyöllä 12.8.1943.Taistelussa vangiksi saaduilta yliluutnantilta ja kolmelta aliupseerilta kuulusteluissa saatujen tietojen mukaan tarkoituksena oli tuhota kenttävartio ”Joki” ja saada sieltä ainakin 5 vankia.
Hyökkäävä osasto saapui pohjoisesta jättäen noin kilometrin päähän ”Joesta” osaston komentajan majuri Kamenskin 40 miehisen reservin kanssa. Täältä lähti noin 30 miehinen osasto Kv ”Joen” itäistä naapuria Kv ”Saraa” (ps. 24.00, vs. 74.60) vastaan tarkoituksena estää avun saanti sieltä.
Erillinen 60 miehen osasto eteni Tsirkka-Kemin rantaan ja pyrki estämään avun saannin joen länsirannalla olevasta 6./JR 10:n komentopaikasta Kv ”Ryminästä” (vs. 22.80, ps. 70.20), jossa komppanian reservijoukkue oli majoitettuna.
Kenttävartio ”Joessa” kuultiin sen länsipuolelta vaimea napsaus tai laukaus, jonka aiheuttajaa tutkimaan pimeässä lähetettiin alikersantti Ollikainen viiden miehen kanssa. Miehet lähtivät huoltopolun vierustaa etelään Tsirkka-Kemi-joelle päin. Joukon toisena kulkeva mies astui polkumiinaan haavoittuen. ”Joesta” hälytettiin lääkintämies apuun ja sidonnan jälkeen partio vei haavoittuneen komentopaikalle Kv ”Ryminään”.
Tänä aikana aikana vihollinen miehitti huoltopolun varren sekä lossirannan eikä miehet enää päässet takaisin kenttävartio ”Jokeen”. Vihollinen löysi kenttävartioon menevän puhelinlinjan katkaisten sen. Ennen katkaisua ”Joen” päällikkö ehti kuitenkin ilmoittaa vs. komppanian päällikölle luutnantti Hankomäelle tukikohdan tilanteen.
Koska jokiranta ja lossipaikka olivat vihollisen hallussa, ei reserviä saatu kuljetettua joen yli. Yläjuoksun puolelta onnistuttiin kuitenkin heittämään osasto joen itärannalle ja se karkotti vihollisen lossilta. Nyt koko reservijoukkue saatiin joen yli ja eteneminen kohti kenttävartiota voitiin aloittaa. Huoltopolku oli miinoitettu ja ylivoimainen vihollinen teki kovaa vastarintaa, joten eteneminen oli hidasta.
Taistelu kenttävartiossa II/JR 10 pst-joukkue
”Joen” kenttävartiossa kaikki miehet olivat asemissa odottaen mitä tapahtuu. Tukikohdan päällikkönä toimi ylikersantti Miettinen ja puolustavan joukon vahvuus oli taistelukertomuksen mukaan 25 miestä. Muistitiedoissa tosin puhutaan vahvuuden olleen 15 miestä. Joka tapauksessa alikersantti Ollikaisen tiedusteluryhmästä miinaan mennyt mies ja hänen saattajansa komppanian komentopaikkaan olivat tukikohdan vahvuudesta poissa. Aseistuksena kenttävartion miehillä oli kaksi panssarintorjuntakivääriä ja normaali kivääri ja konepistooliaseistus. Pikakiväärejä saatikka konekivääriä ei kenttävartioon ollut liiennyt.
Aamun alkaessa valjeta alkoi huoltotien suunnasta etelästä tulla miehiä jonossa. Matkaa oli kolmisensataa metriä ja arvailtiin onko miehet omia vai vihollisia. Joku haki korsusta kiikarin, jolla nähtiin tulijoilla olevan suikat päässä. Tästä tiedettiin ketä tulijat olivat, vihollinen oli tulossa suoraan kohti tukikohtaa. Tukikohdassa oltiin hiljaa ja odotettiin, kun viholliset olivat päässeet noin sadan metrin päähän, aloitettiin tulitus. Kun myös hyökkääjä aloitti tulituksen kenttävartioon, oli rähinä melkoinen. Hyökkäys kenttävartioon alkoi samoihin aikoihin kuin tulitaistelu huoltotiellä.
Vihollinen hyökkäsi ”Jokeen” etelästä huoltotien suunnasta samalla kun toiset vihollisosastot tulittivat sitä lännestä ja puron takaa pohjoisesta ryhtyen myös näistä suunnista hyökkäämään kenttävartioon.
Kenttävartio ”Joki” sijaitsi vesien ympäröimänä suosaarekkeella, vain jonkun metrin suota ylempänä. Pohjoisessa oleva puro oli noin sadan metrin päässä, idässä suolla olevaan puroon oli sama matka. Tsirkka-Kemin itäinen haara joessa olevan saaren kohdalla oli noin puolen kilometrin päässä lännessä. Lisäksi vetisellä suolla oli useita pieniä lampia, joten ne olivat lähes kulkukelvottomia kesällä. Vain etelään oli kovaa maata huoltotien suunnassa. Kenttävartio oli matalalla, mutta se oli suojattu piikkilankaesteillä ja miinoituksilla. Myös tuliasemat ja yhdyshaudat olivat valmiina tosin ilman vahvistuksia. Kenttävartiot ”Joki”, ”Sara” ja ”Harju” oli perustettu toukokuun lopulla 1943, joten asemien rakentaminen oli pahasti kesken. Rakennelmat eivät kestäneet tykistötulta, mutta kevyen heitintulen kestäviä ne olivat. Kulkuaukko huoltotielle piikkilankaesteessä oli miinoittamatta ja este käännettiin sivuun kulkua varten. Näin kulkuaukko muodosti helpoimman tien tukikohdan sisälle ja oli siten hyökkääjän tärkein kohde.
Ennen kesän 1944 Tahkokosken taistelua ei kummallakaan osapuolella tällä alueella ollut tykistöä eikä kiinteän linjan tykistö yltänyt tulittamaan tänne.
Apujoukkojen taistelun kulku. Osasto Hankomäki 6./JR 10, reservijoukkue
Taistelun alkaessa annettiin pohjoisessa Vääräkosken niskalla olevan ”Pyörteen” (vs. 27.00, ps. 68.00) kenttävartiolle käsky lähettää vahva partio etelään valvomaan Tsirkka-Kemijoen kapeikkoja mahdollisten joenylitysten varalta. Partio kulki joen länsirantaa havaitsematta jälkiä ylimenosta.
Samalla annettiin ”Saran” ja ”Harjun” kenttävartioille käsky irrottaa kolme täyttä ryhmää käsittävä osasto tiedustelemaan ”Joen” eteläpuolinen maasto ja pyrkiä etelästä kiertäen komentopaikalta joen yli heitetyn reservijoukkueen yhteyteen. Osasto kiersi reittinsä havaitsematta vihollista ja riensi taistelun melskeen ohjaamana paikalle. Se iski suoraan etelästä vihollisen kimppuun yllättäen sen hyökkäyksellään. Tämän hyökkäyksen jälkeen vihollinen alkoi irtautua poistuen alueelta
”Joen” kenttävartion itä- ja länsipuolitse pohjoiseen. Irtautuminen kesti pari tuntia vihollisen tulittaessa ”Joen” pohjois- ja itäpuolella olevien purojen takaa. Vihollisen pääjoukon poistuttua oli alue vielä puhdistettava sinne jääneistä yksittäisistä vihollisista.
Komppanianpäällikön luutnantti Hankomäen kaaduttua hyökkäysosastoa johti kersantti Rönkkö jonka johdolla osasto jatkoi sitkeästi taistelua. Apujoukon päästyä yhteyteen Kv ”Joen” kanssa ja alueen tultua puhdistetuksi vihollisesta sai ”Sarasta” ja ”Harjusta” kootun osaston johtaja ylikersantti Remes vanhimpana paikalla olevana käskyn jättää ”Jokeen” pieni varmistusosasto ja lähteä muun joukon kanssa jäljittämään vihollista. Osasto havaitsi vihollisen ryhmien yhtyneen noin 1,5 kilometriä ”Joen” pohjoispuolella. Jäljistä päätellen oli vihollinen kuljettanut haavoittuneita mukanaan. Todettuaan vihollisen poistuneen varmistuslinjan ulkopuolelle palasi väsynyt jäljitysosasto vihollisen pääosia tavoittamatta takaisin.
Pataljoonan komentaja käski aamulla 5./JR 10:n siirtää Kv ”Mäestä” yhden täysvahvuisen joukkueen Kv ”Pyörteeseen” ja sieltä vänrikki Pekkalan johdolla edetä Kypäräisen järven eteläpäähän ja järjestää sinne vuorokauden kestävä väijytys, koska vankitiedon mukaan vihollinen oli edennyt tulomatkallaan sitä kautta. Joukkue suoritti väijytyksen käskyn mukaan, mutta tuloksetta. Vihollinen vetäytyi eri reittiä kuin tulomatkallaan tai ehti ohittaa paikan ennen väijytysjoukon tuloa.
Tappiot
Tappiot taistelussa kaatuneina olivat komppanian päällikkö luutnantti Hankomäen lisäksi 3 aliupseeria ja 2 miestä eli yhteensä 6 miestä. Kaikki kaatuneet kuuluivat ”Joen” ulkopuolelta sen avuksi hyökänneeseen osastoon. Haavoittuneita oli kaikkiaan 8 miehistöön kuuluvaa. Vihollisen tappiot olivat 35 kaatunutta ja 4 vankia. Vangeista yksi oli arvoltaan yliluutnantti ja muut kolme olivat aliupseereita.
1. Hyökkäys 13.9.1943
Varhain aamuyöllä 13.9.1943 kenttävartio ”Joen” vartiomiehet kuulivat ääniä ja liikettä tukikohdan eteläpuolelta huoltopolun suunnasta. ”Joen” päällikkö ylikersantti Jauhiainen ilmoitti havainnosta heti komppaniaan, jossa komppanian päällikkö luutnantti Martti Tuovinen hälytti reservijoukkueen ja konekivääripuolijoukkueen taisteluvalmiiksi.
Komppanian päällikkö käski koota Kv ”Sarasta” yhden ja Kv ”Harjusta” kaksi ryhmää taistelu- ja lähtövalmiiksi.
Komppaniasta tieto välitettiin myös pataljoonaan, josta II/JR 10:n komentaja majuri T. Hannila hälytti pataljoonan jääkärijoukkueen lähtö- ja taisteluvalmiuteen. Jääkärijoukkue komennettiin menemään Meru- ja Elovojärven välisen salmen lossille ja ottamaan sieltä yhteys pataljoonaan tarkempaa käskyä varten.
Myös Kv ”Pyörteen” komentajalle annettiin käsky jättää tukikohtaan vain ilmavalvontaryhmä ja irrottaa tukikohdasta kaikki muut miehet ja siirtää heidät ”Ryminään” reservin vahvistukseksi.
Vähän myöhemmin pataljoonasta annettiin käsky siirtää Kv ”Mäestä” 5./JR 10:n joukkue Kv ”Pyörteeseen”, josta sen johtajan on otettava yhteys pataljoonan komentajaan.
Kenttävartio ”Joessa” kuunneltiin ja arvailtiin tulevaa, lännen puoleiselta purolta kuului loisketta ja pulinaa. Kohta oltiin varmoja, että tukikohdan länsi- ja eteläpuolella on vihollisia. Vihollisen määrä ja laatu pysyivät arvoituksena. Äänet jatkuivat ja lisääntyivät ja tuntuivat kuuluvan joka paikasta. Oltiin varmoja tulevasta hyökkäyksestä ja se ilmoitettiin puhelimella komppaniaan. Seuraavalla yhteysyrityksellä puhelin oli mykkä, vihollinen oli katkaissut puhelinlinjan. Tämän varalta tukikohdassa oli La-puhelin eli radiopuhelin, jonka avulla yhteys komppaniaan saatiin toimimaan.
Aamun valjetessa ja vihollisen liikehdinnän ”Joen” ympärillä alkaessa näkyä alkoi hyökkäys. Ilmoitus hyökkäyksestä annettiin radiopuhelimella, toki se vain reilun kilometrin päässä olevaan komppanian komentopaikkaan kuuluikin. Vihollisella oli mukanaan keskiraskaita kranaatinheittimiä ja niiden tuli keskitettiin nyt kenttävartioon. Heti ensimmäiset kranaatit osuivat pikakivääriasemaan, jolloin kaksi miestä kaatui ja kaksi haavoittui. Myös asemassa ollut pikakivääri viottui osumasta ja tuli käyttökelvottomaksi. Koska miehet olivat taisteluasemissa, olisi niihin osunut heitintuli voinut aiheuttaa kohtalokkaan suuret tappiot tukikohdan puolustukselle. Joidenkin tietojen mukaan heitintuli osui pääosin suolle kenttävartion ulkopuolelle aiheuttamatta vahinkoa puolustukselle. Yrittikö vihollinen heitintulella räjäyttää miinoja ja tuhota piikkilankaestettä hyökkäyssuunnissa jää arvaukseksi.
”Joen” kenttävartion vahvuus oli 27 miestä eli 3 aliupseeria ja 24 miestä. Aseistuksena oli normaalien kiväärien ja konepistoolien lisäksi nyt kaksi pikakivääriä ja panssarintorjuntakivääri. Tukikohdan päällikkönä oli juuri jalkaväen aliupseerikoulusta tullut ylikersantti Martti Jauhiainen. Asemia oli edellisen hyökkäyksen jälkeen ollut aikaa korjata ja parantaa, sikäli kun jatkuvalta vartiopalvelulta ja etumaaston partioinnilta oli ehditty. Kenttävartion ympärillä olevat miinakentät ja piikkilankaesteet olivat kunnossa. Tukikohdan pienuuden lisäksi sen heikoin paikka oli huoltotien suunnan miinoittamaton kulkutien aukko irrallisine piikkilankaesteineen. Tätä aukkoa kohti kovin hyökkäys nytkin kohdistui.
Kenttävartio ”Jokeen” hyökkäävän vihollisjoukon vahvuus oli yli 400 miestä ja sen tulivoima oli valtava kohdistuessaan pieneen muutaman metrin muuta maastoa korkeampaan ja siitä erottuvaan tukikohtaan. Tappioita alkoi tulla eikä haavoittuneita voitu evakuoida, vaan heidät koottiin korsuun suojaan. Miehet kertoivat tarkka-ampujien ampuneen hyökkäävän joukon takaa puolustajia. Jos tuliasemasta ampui pidempään, se oli vaarassa paljastua, jolloin vihollisen tulitus kohdistui siihen. Myöskään päätä ei voinut nostaa tähdätäkseen, vaan oli nopeasti vilkaistava maaleja ja tulitettava tuntumalta. Koska apujoukon kokoaminen ja lähtö viivästyivät, voi vihollinen keskittää kaikki voimansa kenttävartion valtaamiseen. Taistelun kuluessa ongelmaksi muodostui patruunoiden saaminen tuliasemissa oleville miehille. Ammusvarasto oli korsuun menevän yhdyshaudan mutkassa korsun oviaukon edessä. Vihollisen tulitus kohdistui tähän yhdyshaudan mutkaan ja esti ammusten hakua.
Kesällä 1943 oli voimassa käsky, jonka mukaan kenttävartioissa sai olla enintään kolme tuliannosta patruunoita kullekin asetyypille. Syy käskylle oli ammuksien pilaantuminen heikkojen varastointiolojen takia. Kenttävartioiden väki piti määrää liian pienenä juuri piiritystilanteita ajatellen. Kaukaisissa kenttävartioissa vihollisen hyökätessä apujoukkojen tulo saattoi kestää yli puoli vuorokautta ja odotusajan puolustajien oli tultava toimeen omillaan. Kirjanpidossa ammuskulutusta liioittelemalla saatiin kerättyä suurempia varastoja pahaa päivää varten. Kenttävartio ”Joessa” ammuksia oli taistelun alkaessa kuuden tuliannoksen verran ja niillä pärjättiin taistelun ajan. Kenttävartio sai taistella yksin päälle hyökkäävää vihollista vastaan yli kaksi tuntia ennen kuin apuvoimien hyökkäys huoltotien suunnasta alkoi helpottaa sen tilannetta. Pahimmillaan hyökkääjät olivat piikkilankaesteillä, jotka olivat vain 15 – 20 metrin päässä tuliasemista. Sieltä heidät karkotettiin käsikranaateilla.
”Joen” päällikölle ylikersantti Martti Jauhiaiselle kohtalokkaaksi meinasi muodostua kurkistaminen liian korkealta konepistoolilla ampuessaan pst-kiväärin tuliaseman ampuma-aukosta. Vihollisen luoti osui hänen silmänsä alle, lävisti pään ja poistui korvan takaa. Hän ei menettänyt tajuntaansa, mutta verenvuoto suuhun haittasi pystyssä olemista. Taistelutoimien johdon otti kersantti Kaikkonen, joka kiersi asemissa opastaen ja rohkaisten taistelevia miehiä.
Ylikersantti Jauhiainen piti korsusta käsin yhteyttä tukikohdan ulkopuolelle La-puhelimella. Tukikohdan ainut yhteydenpitoväline La-puhelin mykistyi taistelun alkuvaiheessa, kun vihollisen kova tulitus katkaisi sen lanka-antennin. Laitteen tankoantenni ei riittänyt yhteydenpitoon komentopaikalle. Tiiksjärven lentokentältä hälytettiin lentokone ilmaan auttamaan yhteydenpidossa. Kiertämällä tukikohtaa sopivan etäisyyden päässä kone sai yhteyden tukikohtaan ja pystyi välittämään yhteyden komentopaikkaan
Hyökkäyksen alkamisesta oli kulunut jo tunnin verran ennen kuin komppanian komentopaikalta saatiin miehiä Tsirkka-Kemin yli. Vihollinen ei ollut nyt miehittänyt lossirantaa ja joen ylitys onnistui ongelmitta. Yli tulleen joukon vahvuus oli 40 miestä ja sillä oli vahvistuksena kaksi konekivääriä. Meni vielä noin tunti edetessä kunnes noin puolimatkassa ”Jokeen” kohdattiin vihollinen, jonka vastarinta oli niin kovaa, että eteneminen ei onnistunut. Huomattiin, että vihollisen vahvuus oli huomattavasti suurempi, kuin elokuun hyökkäyksessä. Taistelun alettua saapui ”Pyörteestä” lähtenyt osasto, jolloin apujoukon vahvuus oli 55 miestä. Tulitaistelu vihollisen kanssa jatkui kiivaana eikä osasto päässyt etenemään. Myös apujoukkoa alettiin tulittaa keskiraskaalla heittimellä. Välillä päästiin hiukan etenemään, mutta vihollisen tehdessä vastaiskuja oli taas peräännyttävä.
Jääkärijoukkue johtajana ylikersantti Haapanen saapui moottoriveneellä komppanian komentopaikalle ja liittyi apujoukkoon, jolloin sen vahvuus kasvoi noin 75 mieheen. Se yritti oikealta saarrostaen hyökätä, mutta avoin suo ja sinne kohdistunut voimakas vihollisen tulitus esti saarrostuksen. Ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin yrittää edetä huoltopolun suunnassa.
Osasto Remes 6./JR 10
”Sarasta” ja ”Harjusta” koottu ylikersantti Remeksen johtama kolmen ryhmän vahvuinen osasto joutui tulomatkallaan vihollisen varmistusjoukon yllättämäksi parin kilometrin päässä tavoitteestaan. Vihollinen oli varmistanut polun Merujärveltä kenttävartio ”Jokeen” ja tähän joukkoon osasto törmäsi pisteen 149.4 maastossa. Joukko hajosi yllätyksessä ja sen johtaja haavoittui. Osa miehistä palasi lähtöpaikkaansa ja osa toi haavoittuneen ylikersantti Remeksen Meru- ja Elovojärven salmen lossille.
Osasto Pekkala 5./JR 10
”Pyörteeseen” tullut 5./JR 10:n joukkue vänrikki Pekkalan komentamana sai käskyn ylittää Tsirkka-Kemi tukkiruuhkaa pitkin ja edetä joen itärantaa etelään ja hyökätä vihollisen selkään ”Joen” pohjoispuolella. Osasto eteni varovasti ja yllätti vihollisen sivustavarmistusosaston noin kilometrin ”Joesta” pohjoiseen. Tuli avattiin yllättäen ja kesti hetken ennen kuin vihollinen toipui yllätyksestä ja aloitti vastatulituksen. Se yritti kiertää kuolleessa kulmassa Pekkalan osaston sivustaan, joka torjui yrityksen. Vihollinen vetäytyi pienoisheitintulen turvin irtautuen taistelusta. Kohta vihollinen avasi kiivaan tulen osastoon takavasemmalta, jolloin se motitusuhan takia vetäytyi pohjoiseen noin 400 metriä. Osasto ryhmittyi uudestaan ja hyökkäsi koilliseen tavaten kankaalla suuren joukon vetäytyviä vihollisia kantaen mukanaan haavoittuneita ja kaatuneita. Tuli avattiin epämääräisesti liikehtivään vihollislaumaan, joka väisti enemmän itään ja pyrki poistumaan paikalta. Vihollisen sivustavarmistuksen kiivaassa tulessa haavoittuivat vakavasti hyökkäävän osaston kaksi ryhmänjohtajaa, vasemman sivustan kersantti Martikainen ja kohta oikean sivustan alikersantti Polvinen. Haavoittuneet vietiin selustaan jossa ensiavun jälkeen todettiin olevan kiire saada heidät jatkohoitoon Jsp:lle.
Osasto Pekkalan taistelu oli nyt kestänyt liki kaksi tuntia ja tulitus myös ”Joen” suunnalla oli vaimentunut. Myös vihollinen oli irtautunut taistelumaastosta eikä sen jäljittäminen miinoitusten ja haavoittuneiden huollon takia ollut mahdollista. Osasto arvioi aiheuttaneensa viholliselle 15 miehen tappiot kaatuneina ja haavoittuneina.
Apujoukon hyökkäys juuttui harjanteelle reilun puolen kilometrin päähän tavoitteesta. Välillä pystyttiin etenemään sata- kaksisataa metriä, mutta heitintulen ja vihollisten vastahyökkäysten takia oli pian peräännyttävä lähtöasemiin. Osasto Pekkalan hyökätessä vihollisen sivustaan ”Joen” pohjoispuolella alkoi vihollisen ote hellitä ja vähitellen hyökkäys alkoi edetä.
Kesti kuitenkin miltei kaksi tuntia ennen kuin apujoukko sai huutoyhteyden ”Jokeen, jossa miehet olivat väsyneitä seitsemän tuntia kestäneen taistelun jälkeen. Tukikohdan ammusvarastot olivat lähes loppu ja tappiot kovat.
Kenttävartiossa kaatuneita oli 5 ja haavoittuneita 8 ja ensimmäisiä toimenpiteitä oli tietysti haavoittuneiden saaminen Jsp:lle ja edelleen kenttäsairaalaan hoitoon. Heidät täytyi ensin kuljettaa kantamalla joelle lossirantaan, josta veneellä autotien päähän joko Ontrosenvaaran sillalle tai Merunkylään ja sieltä edelleen Tiiksaan sairaalaan.
Vihollinen vetäytyi pohjoiseen osaston komentopaikalle tuloreittejään vieden mennessään haavoittuneitaan ja kaatuneitaan. Tämän vetäytyvän ja paluumarssiin ryhmittyvän joukon sivustaan osasto Pekkalan hyökkäys osui vauhdittaen sen irtautumista
Taistelumaastoon jääneet haavoittuneet viholliset tekivät vastarintaa viimeiseen asti. Moni haavoittunut surmasi itsensä käsikranaatilla mieluummin kuin jäi vangiksi. Oli myös tekokuolleita jotka viime hetkessä yrittivät käyttää asettaan kun heitä lähestyi. Alueen haravointi oli tehtävä varovasti lisätappioiden välttämiseksi.
Hyökännyt vihollinen oli Erillisen Hiihtoprikaatin I ja III pataljoona vahvistettuna kahdella 82 mm:n kranaatinheittimellä, viidellä pst-kiväärillä, kahdella konekiväärillä sekä pioneeri- ja viestijoukkueilla. Pataljoonien konekiväärijoukkueet oli aseistettu pikakivääreillä konekiväärien sijaan. Hyökkäysjoukkoa johti prikaatin komentaja eversti Gorohov, koko joukon vahvuus oli 1020 miestä. Erilaisiin tiedustelu ja varmistustehtäviin käytettiin osastosta yli puolet, sillä kenttävartio ”Jokeen” hyökkäävän osaston vahvuudeksi arvioitiin noin 400 miestä.
Hyökkäys oli toisinto elokuun hyökkäyksestä hyökkäyssuunnan ja muiden toimien osalta. Hyökkäävä osasto vain oli noin kaksi kertaa suurempi ja paremmin aseistettu kuin edellisellä kerralla. Hyökkääjän toimet osoittivat sen suorittaneen ennen hyökkäystä tarkan tiedustelun hyökkäyskohteesta ja sen ympäristöstä.
Kenttävartio ”Joen” ympäristöstä löydettiin 78 kaatunutta vihollista. Kaatuneista yksi oli hyökkäysosastoa johtanut majuri Kamenski. Osasto Pekkala hyökkäys aiheutti 8 kaatunutta ja osasto Raevaaran aiheuttamat tappiot olivat 35 miestä. Näin vihollisjoukon kaatuneita oli yhteensä 121 miestä. Vangiksi saatiin 12 miestä, joista yksi oli arvoltaan kapteeni, joka myöhemmin kuoli haavoihinsa.
Osasto Raevaara I/JR 10
Taistelun vielä kestäessä lähetettiin reservissä olevan I/JR 10:stä kolmen joukkueen vahvuinen osasto kapteeni Raevaaran johdolla katkaisemaan vihollisen perääntymistie Kypäräisenjärven ja Eninjärven välisellä kannaksella. Osasto löysi vihollisen tulojäljet Ylemmän Eninjärven länsipäästä ja järjesti väijytyksen jälkien viereen kukkulalle. Joukkueen vahvuinen osasto väijytti Kypäräisen rannalla. Väijytysasemastaan osasto kuuli lähestyvän vihollisen äänet, mutta se kääntyi lännemmäksi lähemmäs Kypäräisenjärveä ohittaen väijytyksen. Kiireellä siirrettiin väijytysasemat pohjoisemmaksi ja osasto onnistui hyökkäyksellään tuhoamaan noin 35 vihollista. Taistelu Kypäräisenjärven pohjoispuolella tapahtui 14.9.1943 eli vetäytyvä vihollisjoukko viipyi liki vuorokauden matkalla ”Joesta” Kypäräiselle.
Taistelusta saadut kunniamerkit
Divisioonan komentaja myönsi ”Joen” taistelupäivänä kunniamerkkejä taisteluun osallistuneille. Hän myös tuli taistelupaikalle seuraavana päivänä ja tarkasti taistelualueen. Miehet koottiin kokoon ja kenraalimajuri Raappana piti heille puheen ja jakoi kunniamerkit. Valokuvaajat olivat paikalla kuvaten taistelualuetta joten on olemassa hyvää kuvamateriaalia taistelupaikoista ja –asemista. JR 10:n päiväkäskystä N:o 40, päivätty 1.11.1943 löytyy kaikkiaan 44 mitalinsaajaa päivältä 13.9.1943.
Komppanian päällikkö luutnantti Martti Tuovinen sai VR 3 tl.k, joka on melko harvinainen kunnianosoitus luutnantille.
VR 4:n saajia oli viisi, ylikersantti Martti Jauhiainen ja kersantti Matti Kaikkonen ”Joen” päälliköt, korpraali Mölsä sekä osasto Pekkalan päällikkö vänrikki Pekkala ja haavoittunut alikersantti Polvinen.
Vm 1:n sai 21 aliupseeria ja miestä ja Vm 2:n 17 aliupseeria ja miestä. Valitettavasti päiväkäskyssä ei ole eritelty miesten tarkkoja ansioita, joten ”Joen” tukikohdassa ja apujoukoissa olevat Merkittävä kunniamerkkiehdotus oli 14.9 tehty Vapaudenristin 2. luokan Mannerheim-risti joka esitettiin annettavaksi ylikersantti Martti Jauhiaiselle. Esityksessä vedotaan hänen kunnostautumiseensa jo talvisodassa, mutta suurimmat ansiot ovat meneillään olevasta sodasta.
Martti Jauhiainen oli kunnostautunut Kolvaskukkulan valtauksessa heinäkuun alussa 1941 sekä partiomiehenä ja johtajana syksyllä 1941 ja talvella 1942 Sekehen sekä Pan- ja Kirasjärvien alueelle tehdyillä partiomatkoilla. Hän oli myös toiminut menestyksekkäästi etulinjan tukikohtien päällikkönä Ontajoella lähes vuoden ajan torjuen päättäväisellä toiminnalla vihollisen hyökkäyksiä. Valitettavasti esitys ei mennyt läpi Päämajan esittelyssä ja niin kunniamerkki jäi häneltä saamatta.
Kuva ns. ”Jäljellejääneistä”.
