Veikko Pursiainen syntyi 17.7.1921 ja kuoli 2.9.2013 Pielavedellä. Muistamme hänet aina hyväntuulisena ja huumorintajuisena ihmisenä. Veikko halusi olla aina mukana siellä missä puhuttiin veteraaniperinteestä. Veikko Pursiaista jäivät kaipaamaan hänen lapsensa Sirkka, Pirkko, Tuomo, Timo, Veijo ja Pentti ja Pauli perheineen.
Veikko oli pientilallinen ja taitava kirvesmies, jolla hän hankki pääosin elantonsa, mutta niistä asioista jäi aikaa vähemmän kerrottavaksi. Rukajärven suunta oli se elämää suurempi asia, josta hän puhui mielellään ja kuulijoita aina riitti. Rukajärvelle mentäessä pitkät ajomatkatkin käytettiin hyväksi ja kiusattiin Veikkoa, pyydettiin häneltä lisää juttuja. Kuulijoita ilmaantui aina Veikon ympärille. Toimiessaan komppanianpäällikön lähettinä Veikko liikkui asioilla, näki paljon ja tapasi monia ihmisiä ja sai näin laajan kuvan rintaman tapahtumista. Siinä määrin sota oli koskettanut nuorta miestä, että sotakavereitten tekemiset ja nimetkin olivat tuoreessa muistissa.
Veikko elää yhä muistoissamme. Hänen vuosikymmenten aikana antamistaan lausunnoista tunnetuimpia on kertomus kotiinpaluumarssista: Veteraanien muistellessa rintamalta paluuta he puhuivat aina, että jalan marssittiin rintamalta Pielavedelle asti. Veikko muisti tämän virheen korjata, ettei koko matkaa. Peltosalmella oli lossi satametrisen salmen yli. Sitä matkaa ei tarvinnut kävellä. Ja toinen yhtä tunnettu. Veikko kertoi liikkuvansa siinä määrin vilkkaasti, ettei äpäre ehdi kasvamaan varpaitten välissä. Ja vilkas mies hän olikin. Ensimmäisillä retkillä Rukajärvelle Veikko teki vielä pitkiä kävelylenkkejä, Peukaloniemeen, Palloon, Sukellusveneeseen, Joen tukikohtaan – kaikkiin paikkoihin.
Tärkeä kohde oli Peukaloniemi ja siellä erityisesti Pokkalampi, pataljoonan komentopaikka, jossa lähetti asioi usein. Veikko satutti matkansa sauna-aikaan ja sai näin kylpeä miltei päivittäin.
Pokkalammella eräänä kesäisenä hellepäivänä käydessään sauna löytyi. Vain kiuas oli siitä jäljellä, kärryn akseli kannatti sen suuaukkoa. Paikat olivat tuttuja ja muut rakennukset raunioina. Veikko iloitsi erityisesti tästä Pokkalammin vierailustaan vuosikymmenten jälkeen.
Sota-aikana ensimmäinen tukikohta hänellä oli Peukaloniemessä, jonne hän meni hetkeä myöhemmin kun siellä oli juuri 10.10.1942 kaatunut tunnetuksi tullut Arnold Majewski. Valokuvia näiltä matkoilta löytyy.
Toinen tärkeä paikka oli tietysti Arkku, kesän -44 tukikohta ja Tahkokosken taistelun alku. Veikko kuului joukkoon (17 miestä), joka lähti elokuun alussa Arkusta Askoon ja juuri edellisenä yönä venäläiset olivat ylittäneet Tsirkka-Kemijoen eikä Veikko joukkoineen päässyt läpi, vaan jäi taistelemaan matkalle koko päiväksi.
Veikko teki työnsä loppuun niin sodassa kuin siviilissäkin. Kuten edellä kerrottiin hän oli 1944 elokuussa joukossa, jonka tehtävänä oli mennä kenttävartio Arkusta Askoon, mutta vihollisen hyökkäysjoukot estivät sen. Seuraavan kerran Veikolla oli tilaisuus mennä Askoon vasta sodan jälkeen keväällä 2001, jolloin hän totesi kesken jääneen tehtävän tulleen nyt loppuun suoritetuksi. Annettu tehtävä, viesti on viety perille.
Tästä edellä kerrotusta syystä Veikko kävi Arkun tukikohdassa usein. Sen hän nimesi sota-aikaiseksi ”kodiksi”. Arkusta käsin Veikko teki lähetin tehtävässään matkoja päivittäin viereisiin 5 – 6 kilometrin päässä oleviin Joen ja Askon tukikohtiin. Vaarallisia reittejä kaikki.
Muistissa on v. 2008 vierailu hänen kotonaan ja saunominen hänen järvenrantaan rakentamassaan savusaunassa. Veikko oli Rukajärven saunakulttuurin asiantuntija. Siitäkin aiheesta on pitkät nauhoitukset, kun hän veteraaniveljiensä Tauno-isäni ja Toivo Turkan kanssa muistelevat Rukajärven saunojen rakentamista. Kotiinsa eli Ranta-ahon savusaunansa Veikko, joka oli taitava kirvesmies, olikin rakentanut sitten kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti. Savusaunan kiuasta kiersi tulikivinen muuri, joka oli ilmava ja kiuas piti pitkään saunan lämpimänä.
Jos olivat maukkaat löylyt Veikon itse omin käsin rakentaman kodin Ranta-ahon savusaunassa, niin maukkaat olivat ateriat, joita hänen Anna-puolisonsa ja tyttärensä Sirkka veteraaneille laittoi ja juttua riitti. Kaunis on myös Ranta-ahon pihapiiri, jossa veteraanipariskunta Veikko ja Anna vanhuudenpäivänsä viettivät lastensa huolenpidossa, paria viimeistä vuotta lukuun ottamatta, jotka he asuivat Pielaveden kirkonkylässä yhden Suomen puhdasvetisimmän järven rannalla.
Viimeisen matkansa Rukajärvelle Veikko teki kuluvan kesän alussa. Suomen ja Neuvostoarmeijan aselepo solmittiin 5.9.1944. Juuri tuolloin Veikko oli Arkun kenttävartiossa sodanaikaisessa ”kodissaan”. Tästä syystä hän halusi käydä tälläkin matkalla Arkun kenttävartiossa naulaamassa ”viimeisen naulan” kuten hän sanoi. Tänne Arkkuun en enää palaa tämän jälkeen. Matkaseuralaisille hän ilmoitti erotessamme: ”Ensi kesänä tavataan Rukajärvellä, jos eletään ja tervennä ollaan.”
Veikon sanavalmius oli toimittajien tiedossa. Vuonna 2006 matkustimme Veikon kanssa Nurmeksen veteraanitapahtumaan. Monipuoliseen Nurmeksen ohjelmaan kuului Niinisalon perinneyksikön tykkien asemiin ajo. Lisäksi Anssi Kukkonen haastatteli veteraaneja ja mitenkäs sattuikaan, pian Anssi uteli mikrofonin kanssa Veikon sotakokemuksia tuhatpäisen yleisön kuullen. Tämäkin haastattelu on tallennettu, kuten monta muuta Veikon antamaa haastattelua ja Rukajärven tukikohdan juttutuokiota, jotka jälkipolvet voivat kuulla mm. Rukajärvikeskuksen suojissa, paikassa, jonka Lieksassa 1.7.2013 pidettyihin avajaisiin Veikko osallistui ja piti sitäkin suoranaisena velvollisuutenaan.
Jäämme kaipaamaan tätä huumorintajuista rehtiä velvollisuudentuntoista suomalaista miestä.
Tenho Tikkanen