Sotiemme veteraanit jättävät meidät muistojemme pariin vähitellen. Mauno Turunen kaatui 14.10.2022 kotonaan Espoossa. Voidaan sanoa, että Mauno lähti saappaat jalassa. Kaaduttuaan hän menetti tajuntansa ja pian sairaalassa hän menehtyi.

Mauno Turunen on syntynyt Varpaisjärvellä 10.8.1923 Fredrik ja Maria Turusen maanviljelijäperheeseen. Mauno oli kylänsä ensimmäinen oppikoululainen. Hän lähti vapaaehtoisena Jatkosotaan keskeyttäen oppikoulun Iisalmella kuudennelta luokalta. Oppikoulun kaksi viimeisintä luokkaa hän kävi sodan jälkeen Niinisalossa. Alokaskoulutuksen hän sai syksyllä 1941 Kemissä ja Raahessa. Jatkokoulutuksen hän sai Kiuruveden koulutuskeskuksessa, mikä sijaitsi keskellä kirkonkylää koululla, sieltä hänet komennettiin Rukajärvelle lääkintäalikersantiksi. Vuoden 1943 lopulla hänet komennettiin upseerikouluun. RUK:n jälkeen 7.6.1944 hänet määrättiin Tappariin Itä-Kannakselle 19. Prikaatin joukkueenjohtajaksi.

Sodan päätyttyä Mauno Turunen kirjoitti ylioppilaaksi, minkä jälkeen kouluttautui farmaseutiksi ja valmistui proviisoriksi. Hän toimi apteekkarina ensin Ilomantsissa sekä myöhemmin Lappeenrannassa ja Espoossa, jossa hän vietti eläkevuotensa.

Nuorta miestä koeteltiin jokaisessa paikassa. Ensimmäinen suururakka hänelle annettiin tammikuun 20. päivä 1942, jolloin hänet määrättiin hoitamaan Muurmannin partioretkeltä palaavien paleltumia Särkijärvelle. Muurmannin radan retkelle osallistui peräti 1924 miestä, joista liki 80 miehen jalat olivat vesirakkuloiden johdosta turvonneet muodottomiksi kuin huopatossut. Ensihoidon jälkeen pahimmin paleltuneet vietiin kenttäsairaalaan ja kaikkein vaikeimmin paleltuneet sieltä edelleen sotasairaaloihin. Särkijärveltä Mauno palasi yksikköönsä mikä siirtyi Ontajärven kautta Rukajärven kylän läheisyyteen Päätien lohkolle.

Mauno palveli lääkintämiehenä 3./JR 10:ssä – hän johti lääkintäryhmää, joka komennettiin hätiin mm. silloin, kun vihollinen oli miehittänyt kuuluisan Peukaloniemen tukikohdan 10.10.1942. Tämä osui ”meikäläisten” kannalta pahimpaan mahdolliseen aikaan, jolloin I/JR 10 luovutti Peukaloniemen asemat III/JR 52:lle eli Pielaveden pataljoonalle. Taistelu, johon osallistui mm. kultamitalihiihtäjä Paavo Lonkila komppanianpäällikkönsä Raevaaran johdolla, oli juuri tauonnut. Yksikön komentaja Majewski esitteli taistelun jälkiä Peukaloniemessä tiedotuskomppanian edustajille kapteeni Rossille ja TK-upseeri Ilmari Laukkoselle, joka kuvasi kameralla tapahtumia. Majewski oli tutkinut taistelun jälkiä juoksuhautoja myöten. Hän eteni aina etummaiseen tykistön tulenjohtajan tulenjohtopesäkkeeseen saakka, missä hän torjui nurmeslaisen tulenjohtaja Veikko Lukkarisen varoituksen: ”Täällä pitää pysyä matalana, koska vihollisen tarkka-ampujat ampuvat erittäin tarkasti”. Lukkarinen sai tylyn vastauksen Majewskilta: ”Sodassa pitää aina ampua tarkasti, antakaas se kiikari tänne, minä kurkistan tuota etumaastoa.” Matalassa juoksuhaudassa vielä kivelle nousten Majewski nosti kiikarin silmilleen, silloin vihollisen luoti osui leuan kärkeen katkaisten komentajan niskan. Komentaja lyyhistyi juoksuhaudan penkalle kuolleena. Lukkarinen veti Majewskin juoksuhaudan pohjalle huutaen lääkintämiestä apuun. Oman pataljoonan komentajan Majewskin kaatuminen oli mieleen jäävin monista Mauno Turusen kohdalle osuneista.

Mauno Turusesta on sanottu ja mikä on muistokirjoituksissakin julkituotu, että hän oli ”perinteen puolestapuhuja”. Sitä hän oli käytännössä, saatoin haastatella hänet videolle. Yli kahden tunnin haastattelusta voin kertoa, että se on koruton ja tarkka kuvaus lääkintämiehen sodan arjesta. Hän halusi kertoa kokemuksistaan jälkipolville.

Vapaaehtoisena rintamalle lähtenyt vasta 18 vuotta täyttänyt nuori mies joutui kokemaan kaiken ensipäivistä alkaen ja vasta 10.10.1942 Peukaloniemen jälkeen pahimmat paikat olivat hänen edessään.

Harvemmalla sotilaalla on omakohtaista kokemusta kahdesta Suomen armeijan Jatkosodan suurimmasta partioretkestä. Ensin hän hoiti miesvahvuudeltaan suurimman 1924 miehen vahvuisen Muurmannin radalle tammikuussa 1942 suuntautuneen partioretken sotilaitten paleltumat ja heti seuraavana vuonna, eli maaliskuussa 1943 Jeljärvelle 581 aseveljensä kanssa suuntautuneelle partioretkelle hän osallistui myös itse. Tämä tehtävä oli Mauno Turusen elämän vaarallisimpia. Vihollisen konetuliaseiden lieskojen ympärillä pauhatessa haavoittuneitten ja kaatuneitten aseveljien huolehtiminen turvaan oli jo väsymyksestäkin johtuen erityisen vaativa tehtävä. Ja vaikka viimeiseen mieheen saakka yritti saada haavoittuneet ja vielä elossa olevat turvaan, asiantila nousi eteen vielä sodan jälkeen. Jeljärvellä sydämen läpi ammuttu ja muutenkin pahasti haavoittunut sukulaismies Tauno Turunen heräsi eloon. Hän palasi sotavankeudesta 24.11.1944. Vaikeasti haavoittuneen aseveljen, jonka henki oli lääkintämiehen vastuulla, tapaaminen sodan jälkeen herätti syviä tunteita. Mies, jonka kerrottiin kaatuneen taistelun kuluessa, ja hän luotti saamaansa tietoon, olikin nyt edessä sormi pystyssä.

Yksi Rukajärven rintaman merkittävimmistä taisteluista on Mauno Turusen kuvaus 13.9.1943 Joen kenttävartion taistelusta. Mauno Turusen mielestä taistelu on: ”Suomalaisen sotilaan urhoollisuuden huipentuma.”

Miltä tuntuisikaan, jos sinua vastassa olisi vahvasti aseistettu yli tuhannen miehen vihollisosasto ja omia Joen kenttävartiossa oli vain 27 eli vajaan joukkueen verran. Maunon tehtävänä oli pienellä porukalla karkottaa vihollisen joukot kenttävartion kimpusta omalle puolelleen. Voi vain kuvitella nuoren miehen ajatuksia siitä mitä tuhoa hän odottaa kokevansa. Epätoivoinen tilanne kääntyi lopulta voitoksi, kun reilut puolet Joen kenttävartion aseveljistä säästyi. Lääkintämies ei ole se, jota haastatellaan ja kuvataan taistelun jälkeen, hän raahaa haavoittuneita jatkohoitoon ensiavun jälkeen, kaatuneet siivotaan kentältä ja lähetetään kotipaikkakuntien sankarihautoihin vietäväksi. Juuri siksi Maunosta ei ole sodan aikana otettuja tilannekuvia.

Rukajärven suunta jäi lopulta taakse. Maunon hyvähermoisuus oli pantu merkille ja siksi hänet määrättiin jatkokoulutukseen ja sieltä komennus Karjalan Kannakselle Tappariin ja Taipaleen joelle 19 Pr:iin. Joukkojen vetäytyminen jäi joukkueenjohtajan harteille. Uimataidottomat joukkueen jäsenet ylittivät Taipaleen jokea tuhoutuneen sillan lankkujen varassa. Pari ”poohjalaista” miestä jäi jälkeen ja Mauno joutui hakemaan heidät uimalla useita satoja metrejä leveästä virtaavasta Vuoksesta, muuten he olisivat sinne hukkuneet.

Nuori mies pantiin johtamaan sodan vanhimpia pohjalaisia, joiden ennakkoasenne loukkasi. Syyttivät savolaisia pelkureiksi. Ensimmäisen taistelun jälkeen joukkueenjohtaja tuli todenneeksi joukoista luvatta paenneille, ettei pelkuruus sodassa ole yksi savolaisten leipälaji. Ja kun Mauno tapasi vartiomiehet kortinpeluusta, hän puhutteli koko joukkuettaan avoimesti todeten, että jääköön tämä kerta viimeiseksi, muuten asia käsitellään sotaoikeudessa. Nämä tilanteet ratkaisivat miesten ja nuoren esimiehen välit lopullisesti, missä rehtiyteen perustuva luottamus ja kunnioitus oli molemmin puolista.

Tein videohaastattelun Mauno Turusen Espoon Leppävaaran kodissa 14.3.2016. Totean, että haastattelu on arvokas lisä ja kuvaus Rukajärven suunnan keskeisimmistä taisteluista. Olin pyrkinyt haastattelemaan kaikki näihin Mauno Turusen kokemiin tapahtumiin osallistuneet tietoomme tulleet veteraanit jo tätä ennen ja juuri siksi tämä oli erityisen arvokas niin, ettei kenellekään jää epäselväksi tosiasiat, ei sekään missä Majewski kaatui, mikä näytti olevan monille sodan tärkein asia.

Mauno Turusen haastattelussa tuli esille myös se, että rintamahuumori oli henkistä vireyttä elossa pitävä tekijä. Kun Maunon ryhmä oli raahannut yhden Suomen armeijan legendaarisimman sotapäällikkö Majewskin ruumiin joukkosidontapaikan läheisyyteen ja ruumis oli nostettu auton lavalle viimeisenä perälautaa vasten. Auton lavalla oli nyt kaikkiaan 15 kaatuneen ruumiit vierekkäin. Tässä vaiheessa Maunon lääkintäryhmän Sotkamosta kotoisin oleva sotamies Halonen antoi juhlallisen komennon juuri kaatuneelle pataljoonansa komentaja Majewskille: Herra everstiluutnantti, toimitte sitten tämän ryhmän vanhimpana.” Mauno kertoi, ettei tämä ronski vitsi ketään tässä yhteydessä lausuttuna naurattanut. Maunon mielestä muissa tilanteissa huumori oli jokapäiväistä ja jokaiseen tilanteeseen kehitettyä ja uutta. Vanhat vitsit maistuivat pahalta.

Sodista Mauno selvisi lopulta vähin naarmuin. Omille lapsille raakuuksista ei kerrottu, heidän uniaan ja mielenterveyttään hän ei halunnut häiritä lääkintäalikersantin kokemuksilla, vaikka ne eivät unohtuneet koskaan. Tästä syystä Mauno Turunen halusi osallistua historiatyön tallentamiseen omakohtaisesti vasta vanhalla iällään jo 90 vuotta täytettyään.

Osallistuimme yhdessä Mauno Turusen kanssa moniin veteraanitapahtumiin, mm. Ilmari Koppisen 100-vuotispäiville Salossa, Ermei Kannisen ensimmäiseen muistoseminaariin Helsingin Suomalaisella Klubilla. Espoon veteraanityö oli Maunolle Rukajärven suunnan historiayhdistyksen rinnalla merkittävää ja sydämen asia.

Järjestötyön lisäksi Mauno Turunen halusi itse tallentaa kansien väliin sotamuistoja lähinnä ammattiinsa liittyen. Hän kirjoitti kirjan ”Lääkkeen tie sodassa”. Tuo hänen kirjansa on sijoitettu kunniapaikalle yhdistyksemme Rukajärvi-keskuksen kirjastossa.

Esitämme Mauno Turusen omaisille osanottomme.

Mauno Turusen siunaustilaisuus pidettiin 9.11.2022 Espoon tuomiokirkossa. Rukajärven suunnan historiayhdistys laski veteraanin arkulle sinivalkoisin nauhoin varustetun havuseppeleen.

Nauhan tekstit kuuluvat:

1. nauha: Rukajärven veteraani Mauno Turusen muistoa kunnioittaen. – Historia kirkastaa Isänmaalle sykkineen sydämen kilven.

2. nauha: Rukajärven suunnan veteraaniveljet, Rukajärven suunnan historiikkitoimikunta, Rukajärven suunnan historiayhdistys ry ja Rukajärven Tiellä ry.

Espoossa 9.11.2022

Tenho Tikkanen, puheenjohtaja

Mauno Turusen kirjoittamat teokset:

Lääkkeen tie sodissamme 1939 – 1945, v. 1991,

Salmi – Sahojen ja laivojen Bogosta, v. 1997,

Kala-ukin tarina, omakustanne kirjoitettu lastenlapsille v. 2004 ja

Kiertokoulusta monen toimen mieheksi, Fredrik Turunen muistelee, v. 2010.