Meistä harvemmat ihmiset osaavat kantaa huolta elämän tärkeimmistä asioista. Seppo Ryhäsellä arvot olivat paikallaan. Seppo nautti läheistensä seurasta ja oli valmis tekemään sen eteen hartiavoimin työtä. Perhe, puoliso, poika ja lastenlapsi sekä veljet olivat tietysti lähinnä hänen sydäntään. Ja miten se näkyi käytännössä. Tietysti kaikissa keskusteluissa, juhlissa ja myös arkena hyvänä käytöksenä, maukkaina ruokina, mitä Seppo itse valmisti, kotona ja erilaisilla eräretkillä. Ikimuistoisimman nautinnon Seppo tarjoili luonnon helmassa, tervasnuotiolla ja rakovalkeilla osallistuneille läheisilleen. Milloin Lokinlammen majalla, milloin metsämiesten piilopirtillä, tahi Poliisipäällystöyhdistyksen Vehmersalmen huvilan puitteissa ja rantatulilla, tai Rukajärven tien Jukolan Motin kodalla. Siellä Seppo ja hänen vieraansa viihtyivät.
Poikansa Samin ja Leon seura ja yhteiset harrastukset tulivat myös meille Sepon läheisille tutuksi. Ukki halusi pelata sairaanakin pojanpojan Leon kanssa jalkapalloa, jokaisesta maalista ukki iloitsi ja kertoi niistä onnistumisista ylpeänä ystävilleen. Siitä näki, miten elementissään hän oli kertoessaan näistä Leon kanssa viettämistään yhteisistä hetkistä, kuten myös kuvatessaan kala- ja kauppareissuja. Sitä iloa olisi ollut hieno olla yhdessä kokemassa, silti vaikka kuvaus oli niin elävä, että kuvainnollisesti nuotiolla heidän seurassaan tunsi olevansa aivan lähellä, niin että rakovalkean ja nuotion loimu suuta ja käsiä poltti, pelkän kuvauksen perusteella.
Kuulimme Sepon puolison lausuvan: ”Suru on suuri. Seppo oli turvallinen ja luotettava perheenisä, jonka käsiin voi luottaa minkä tahansa asian, kyllä hän aina onnistuu ratkaisemaan pulmallisen tilanteen”. Samoin ajattelemme me läheiset Rukajärven suunnan historiayhdistyksen jäsenet.
Seppo oli monessa mukana, mutta koskaan ei ollut niin kiire, etteikö hän olisi puhelimeen vastannut: ”Minä soitan sinulle sitten kun olen päästellyt kalat irti verkoista veljieni kanssa”.
Sepon seurassa viihtyivät kaikki, erityisesti veteraanit, sotahistoriatyöhön osallistuvat ystävät. Näissä yhteisissä tapaamisissa Seppo tarjosi myös savolaista sananrieskoo, hersyvä huumori on Sepon pysyvä tavaramerkki.
Seppo oli eritoten herrasmies ja harras isänmaan ystävä. Siihen hän kohdisti suuren osan eläkevuosiensa elämäntyöstä. Erityisesti veteraanijärjestöjen, työ niin omalla paikkakunnalla kuin sitä myötä valtakunnalliset järjestöt tulivat hänelle tutuksi. Sinne Seppo jätti työnsä kautta pysyvän jälkensä.
Seppo ei ollut veteraanityössä mikään ”leipäpappi”. Hän huolehti veteraanisukupolven asioista laajalti, säätyyn katsomatta. Seppoon eivät sopineet Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista tutuksi tulleen papin tokaisu: ”ma tein, mink` ihminen ja pappi voi”, pappi huokaisi ja jatkoi herkkupöydässä paistinsyöntiä. Haavoittunut Döbeln ajoi lohduttamaan tulleen papin oikeisiin papin töihin. Seppo teki siis oikeaa papin, eli veteraanityötä pyyteettömästi. Seppo ei tyytynyt tekemään vain vasemmalla kädellä, vaan tarttui itse työhön kaksin käsin, ruuanlaittoonkin, ja siinä hän oli tosi hyvä. Veteraanit saivat hirvi- ja ”rosvopaistit”, ja milloin mitäkin valmiista Sepon omin käsin valmistamasta pöydästä.
Sotahistoriatyössä hän oli upseeri, mutta käytännössä eturivin mies, jonka lähipiiri, Lapinlahden ja myös Ylä-Savon veteraanit olivat etusijalla. Kaikkien elossa olevien veteraanien muistot on videoitu, tallennettu pysyvästi, ikään ja säätyyn katsomatta. Seppo suunnitteli myös jatkoa, kotirintaman työn taltiointia. Sepon mielestä on kunnia-asia, että muistetaan mitä koko veteraanisukupolvi teki puolestamme – ja siihen kuuluu myös lotat ja kotirintama.
Seppo oli arvostettu ammatissaan, hän oli poliisi myös eläkkeellä. Hän vaati itseltään enemmän kuin muilta. Mikä tuli esille mm. autonratissa, ylinopeutta ei ajettu koskaan ja tietä hän antoi kanssaihmisilleen. Eläkkeelle jäädessään hän kertoi lehtihaastattelussa, että ”poliisi tarvitsee vahvan osaamisen lisäksi kykyä jutella ihmisten kanssa”.
Seppo oli rikosylikomisario, hänen tehtävänään oli tutkia vakavia rikoksia, mutta hän saattoi poiketa ohimennen puhuttelemaan torilla riehuvia poikaporukoita. ”Sovitaanko pojat, että tämä ralli loppuu tähän, minä lupaan, että se jää myös poliisin puolelta tämän huomautuksen varaan.” Näin suora puhe auttoi ja virkavallan voimavaroja voitiin kohdistaa oikeisiin poliisin töihin. Liikenneturvallisuuskin koheni siinä aivan kuin itsestään. Määrätietoinen puhe nosti Sepon kautta myös koko ammattikunnan arvovaltaa.
Seppo toimi monien järjestöjen johtotehtävissä, Rukajärven suunnan historiayhdistyksen varapuheenjohtajana vuodesta 2019, JP 27:n Perinneyhdistyksen, Lapinlahden Sotaveteraanien ja Ylä-Savon Sotilaspoikien Perinnekillan sekä Lapinlahden Erämiesten puheenjohtajana, viimeisinä vuosin hallituksessa, Pohjois-Savon Maanpuolustusyhdistyksen, Vapaussodan Perinneyhdistyksen, Kainuun Tykistö- ja Heittimistökillan hallituksessa v. 2016 lähtien, Pohjois-Savon Reserviupseeripiirin hallituksessa sekä Reserviupseeriliiton valtuutettuna, mistä hänelle myönnettiin kultainen ansiomitali. Ammattinsa vuoksi hän toimi Suomen Poliisijärjestöjen liiton valtuutettuna ja Suomen Poliisipäällystöyhdistyksen hallituksessa 2000 – 2015 ja siinä työssä hänen ansionsa katsottiin kunniajäsenyyden arvoiseksi. Kainuun Tykistö- ja Heittimistökilta myönsi Sepolle 6.8.2019 kiltaristin. Lisäksi hän osallistui MPK:n ja LC Lapinlahden Viertäjien toimintaan hallituksen jäsenenä ja presidenttinä, Sandels-Jotoksen järjestämiseen, Hamina-Tattoo matkanjärjestäjä, hän oli myös erinomainen matkanjohtajan työssään, ohjelmaa ja aikatauluja suunnitellessaan.
Jäämme kaipaamaan rehtiä ystävää ja veteraanityön monipuolista taitajaa.
Rukajärven suunnan historiayhdistys ry.