RUKAJÄRVEN MOTTI JA KONTOKIN SELKKAUS

JATKOSODAN VIIMEISET TORJUNTATAISTELUT JA

NEUVOSTOJOUKKOJEN VIIMEISET JATKOSOTAAN LIITTYNEET OPERAATIOT RUKAJÄRVEN JA UHTUAN SUUNNILLA

Olemme kokoontuneet muistelemaan 70 vuoden takaisia Suomen valtakunnan ratkaisuhetkiä suursodan pyörteissä. Esitelmäni varsinainen aihe on Rukajärven suunnan viimeiset taistelut ja sen pohjoisen sauma-alueen omituinen tilanne aselevon astuessa voimaan ja seuraavien viikkojen aikana. Tapahtumien erikoisuuden vuoksi esitelmän otsikko on Rukajärven motti ja Kontokin selkkaus.

Suomen armeija oli saavuttanut vastuualueellaan kesän ja syksyn 1944 kuluessa torjuntavoitot Rukajärven suuntaa lukuun ottamatta kaikissa neuvostojoukkojen hyökkäyssuunnissa ja estänyt niiden läpimurtoyritykset tavoitteisiinsa syvälle Suomeen. Sodan loppuvaiheiden monessa suhteessa epäselvä tilanne ja varsinkin tilanne aselevon astuttua voimaan vaikuttivat juuri saksalaisjoukkojen saumassa taistelleen Rukajärven suunnan 14. Divisioonan taisteluun ja toimintaan. Suunnan sotatilanteen vakavuuteen vaikutti yleinen sotatilanne, jossa oltiin elokuun loppupuoliskolla. Ei ollut vielä mitään tietoa sodan loppumisesta, vaikka usein kuuluu puhuttavan vähintään elokuun kestäneistä rauhanneuvotteluista tai –tunnusteluista. Joka tapauksessa ylivoimainen vihollinen eteni elokuun lopulla ja syyskuun alussa vääjäämättömästi kohti Kontokkia. Korostan, että minkäänlaisia rauhanneuvotteluja ei käyty ennen 14.9.1944. Neuvostoliiton halukkuus aloittaa rauhanneuvottelut Suomen kanssa tietyin ehdoin ilman ehdottoman antautumisen vaatimusta oli tullut ilmi heinäkuun puolivälissä Tukholman lähetystön kautta. Vähän myöhemmin saatiin tieto, että jos Suomi pyytää rauhaa ja vaihtaa valtiojohtonsa, voidaan aloittaa neuvottelut Suomen itsenäisyyden säilyttävän ratkaisun löytämiseksi. Ehdottoman antautumisen vaatimuksen poistuminen varmistettiin tiedustelemalla lopullisesti 27.7. Tällä tiedolla on merkitystä arvioitaessa sodan loppuvaiheen tapahtumia. Suomen hallitus lähetti lopulta 25.8. Tukholman kautta ehdotuksen rauhanneuvottelujen aloittamisesta. Neuvostoliitto vastasi 29.8. myös Tukholman kautta ja ilmoitti vain ehdot aselevon syntymiseksi. Suomi ilmoitti suostumisensa puutteellisesti 2.9. ja samana päivänä Neuvostoliitto ilmoitti suostuvansa aselepoon 4.9. aamulla, jos Suomi suostuu ehtoihin. Tämä puutteellinen vastaus aiheutti aselevon eriaikaisuuden ja turhia tappioita. Mitään varsinaisia neuvotteluja ei tällä aikajaksolla käyty. KAKSI VAIKEAA ONGELMAA RUKAJÄRVEN SUUNNALLA SYKSYLLÄ 1944 Rukajärven suunnan rintaman pohjoisosassa oli sodan jatkuessa elo – syyskuun vaihteessa 1944 muodostunut tilanne, jossa neuvostojoukot olisivat päässeet ilman aselevon voimaanastumista läpimurtoon todennäköisesti korkeintaan viikon kuluessa ja etenemään useita uria pitkin Suomen alueelle, jossa niillä olisi ollut mahdollisuus saarrostaa Rukajärven suunnan suomalaisjoukot ja Uhtuan suunnan saksalaisjoukot sekä jatkaa hyökkäystä kohti Kajaania ja Oulua. ”Kolmas marssi Ouluun” oli ilmeisesti käynnistymässä. Toinen merkillinen tilanne muodostui aselevon voimaanastumisen jälkeen. Neuvostojoukoilla oli väärä käsitys suomalais- ja saksalaisjoukkojen välirajasta, ja tätä ei huomannut korjata myöhemmin edes suomalainen välirauhanneuvottelujen delegaatio. Eli neuvostojoukot käsittivät alueen olevan aseleposopimuksen ulkopuolella ja aloittivat etenemisen Kontokin suunnalla kuten niille oli Neuvostoliiton sotilasjohto määrännyt. Suomalaiset RajaJP 6 ja osia Erillinen Pataljoona 8:sta sekä ilmasuojelujoukkoja oli kuitenkin tällä alueella kenttävartiopuolustuksessa ja selustan varmistuksessa. Siinä oli suomalaisille miettimistä. Aselepolinja, eli väliraja oli ymmärretty osapuolien tahoilla eri tavalla ja vei aikaa, ennen kuin tilanne selvisi ja voitiin antaa alueelle jääneille joukoille ohjeita ja käskyjä. Valmistauduttiin monella tavalla estämään päälle tulevia neuvostojoukkoja ja Erillinen pataljoona 8:n osat saivat jo välillä aselevosta huolimatta selvät torjuntataistelukäskytkin Suomussalmen alueella.

SODAN YLEISTILANTEEN KEHITTYMINEN RUKAJÄRVEN SUUNNALLA KESÄLLÄ 1944

Neuvostojoukkojen suurhyökkäys Maaselän suunnalla avasi Rukajärven rintaman eteläisen sauman. Eteläisen naapurin, RajaJP 5:n irtauduttua puolustusalueeltaan, jouduttiin eteläsauman joukot vetämään Ontajärven Korpilahden tasalle. Tyhjentynyt alue varmistettiin miinoittein ja partioilla. Samalla jäi Pieningän erämaan suunta avoimeksi. Korpilahden ja myöhemmin Porajärven suuntaa varmistavien joukkojen välillä oli lopulta yli sadan kilometrin levyinen tyhjä alue. Vain kaksi joukkuetta käsittävä Osasto Lukkari varmisti Laasarin-Pieningän suuntaa. Samoihin aikoihin oli divisioonan pohjoista saumaa siirrettävä Uhtuan suuntaan lähes 40 kilometriä linjalle Niskajärvi-Suojärvi-Kevättämäjärvi, koska aluetta aikaisemmin puolustanut RajaJP 8 jouduttiin siirtämään suurhyökkäyksen torjuntaan Laatokan-Karjalaan. Heinäkuun aikana jouduttiin lisäksi siirtämään kaikkiaan kolme pataljoonaa ja patteristo Porajärven suunnalle estämään neuvostojoukkojen etenemisen divisioonan kylkeen ja selustaan. Näistä joukoista kaksi pataljoonaa, Erillinen Pataljoona 24 ja Jalkaväkirykmentti 52:n ensimmäinen pataljoona, osallistuivat heinä- elokuun vaihteessa myös Ilomantsin mottitaisteluihin. Näiden siirtojen jälkeen Rukajärven suunnan puolustus jäi vain kuuden jalkaväkipataljoonan varaan. Lähes kolmas osa oli siirretty Porajärven suuntaan. Lisäksi kenraalimajuri Raappana sai 25.7. käskyn siirtyä operatiivisen johtoportaan kanssa vakauttamaan tilanne Ilomantsin suunnalla. Samalla todettiin myös selviä vihollisen hyökkäysvalmisteluja varsinkin divisioonan pohjoisella saumalla ja päätien pohjoispuolella. Joukkojen vähyyden takia jouduttiin reservejä muodostamaan eri joukoista keräillen, koska kokonaisia reservipataljoonia ei ollut. Pahalta näytti. Oli tilanne, jonka joukkoihinsa luottava kenraalimajuri Raappana kuvasi Päämajan kysyessä huolestuneena tilanteesta: ”Vedetään hännät kippuralle ja koetetaan pärjätä sen kanssa”.

”RUKAJÄRVEN MOTTI”

ONTROSENVAARAN – TAHKOKOSKEN TAISTELUT 2.- 16.8.1944

Rukajärven suunnalla toiminut neuvostojoukkojen 27. Divisioona sai Puna-Armeijan suurhyökkäykseen liittyen tehtävän hyökätä Repolan tien suunnassa ja lyödä vastassa oleva suomalainen 14. Divisioona. Tehtäväksi määrättiin hyökkäyskäskyssä 14. Divisioonan pääosan tuhoaminen, eikä pelkästään divisioonan sitominen taisteluun apuvoimien siirtämisen estämiseksi, kuten yleisesti on oletettu. 27. Divisioonan komentaja eversti Korsunov ei saanut suunniteltuja vahvennuksia tehtävää varten, mutta hän päätti hyökätä oman divisioonansa voimilla erittäin rohkeasti. Voimakkaasti keskittämällä hän päätti saarrostaa 14. Divisioonan pääjoukot pohjoisen sivustan kautta, katkaista suomalaisten yhteydet Ontrosenvaaran alueella ja tuhota ne hyökkäämällä selustasta ja rintamasta. Rohkea neuvostoeversti keskitti joukkonsa operaatioon niin täydellisesti, että hänen etulinjansa puolustuksessa oli lopulta enää korkeintaan kaksi pataljoonaa tulitukineen. Rukajärven ja Ilomantsin suunnilla oli samaan aikaan muodostumassa omituinen tilanne. Kenraalimajuri Raappana oli aloittamassa neuvostodivisioonien motittamisen Ilomantsin suunnalla ja samaan aikaan eversti Korsunov aloitti suomalaisten joukkojen motittamisen Raappanan omalla alueella. Hyökkäyksien alkaminenkin oli suunniteltu samalle vuorokaudelle, mutta vaikeiden joukkojen siirtojen takia Korsunov myöhästyi lähes kaksi vuorokautta. Yllättävällä ja voimakkaalla saarrostuksella oli hyvät mahdollisuudet onnistua. Korsunovin rykmentit eivät olleet enää täysin määrävahvuisia, mutta sotilaat olivat kokeneita erämaasotureita ja aseistus erittäin tulivoimainen. Suorastaan uhkarohkealla keskittämisellä saatiin hyökkäyssuuntaan ehdoton ylivoima. Eversti Korsunovin suunnitelma oli lyhennettynä seuraava: Nämä tiedot on koonnut everstiluutnantti S. R. Hurme Neuvostoliitossa sodan jälkeen kirjoitetusta sotakokemuksia käsittelevästä sarjasta taktillisia esimerkkejä, jalkaväkirykmentin sotatoimia käsittelevästä osasta. Kaksi vahvennettua rykmenttiä, JR:t 132 ja 345, etenevät pohjoisen sivustan kautta Tsirkka-Kemijoen Tahkokoskelle, jossa ylittävät virran ja tunkeutuvat suomalaisten etulinjan läpi. Saavutettu sillanpää varmistetaan Ontrosenvaaran länsi- ja eteläpuolelle saakka ja samalla tuhotaan suomalaisten tukikohdat Tahkokosken ja Ontrosenvaaran välillä. Ensimmäinen tavoite on Ontrosenvaara, joka vallataan ja samalla katkaistaan suomalaisten huoltoyhteydet heidän selustaansa. Hyökkäystä jatketaan selustasta kohti rintamaa valtaamalla Tiiksa ja jatkamalla kohti etulinjaa. Samaan aikaan divisioonan kolmas rykmentti, JR 239, aloittaa hyökkäyksen rintamasta, jolloin suomalaisten 14. Divisioonan pääjoukot tuhotaan näiden hyökkäysvoimien väliin. Operaation kulku neuvostonäkemyksenä on mielenkiintoinen, mutta käytettävissä olevan ajan puitteissa sitä ei ehditä käsitellä tarkemmin. Kuitenkin eräs yksityiskohta on ratkaiseva. Yksi neuvostopataljoona pääsi hyökkäämään 4.8. aamuyöllä lännestä Ontrosenvaaraan. Se taisteli alueella päivän yksinään ja tuhoutui lähes kokonaan. Samaan aikaan oli kuitenkin toinenkin neuvostopataljoona hyökkäysvalmiina Ivanovassa, noin viiden kilometrin päässä Ontrosenvaaran luoteispuolella. Kolmas pataljoona esikuntineen saapui samalle alueelle seuraavana päivänä. Eli yhteensä noin rykmentin voimat uhkasivat Ontrosenvaaran aluetta. Jos hyökkäys olisi tapahtunut kootusti 5.-6. elokuuta, olisi tilanne muodostunut suomalaisille erittäin vaikeaksi. Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta on eversti Korsunovin paljastunut taistelukomentopaikka. Se sijaitsi taistelujen ajan hyvin edessä, noin kolme kilometriä Tahkokoskelta itään neuvostojoukkojen etenemisuran varressa. Rohkea eversti johti taisteluja myös Tsirkka-Kemijoen länsipuolella, jopa Elovaaran kylän pohjoispuolella. Suomalaisten viimeinen saarrostava hyökkäys 16.8. Tsirkka-Kemijoen itäpuolella suuntautui lähelle Korsunovin etukomentopaikkaa, jolloin tämä oli suuressa vaarassa tuhoutua. Huoltotielle päässeet suomalaiskomppaniat lyötiin kuitenkin hyvin johdetulla ja tehokkaalla vastaiskulla takaisin. Neuvostojoukkojen vastatoimenpiteitä helpotti edellisenä päivänä vangiksi jäänyt suomalaissotilas, jolta saatiin ratkaisevat tiedot ja osattiin valmistautua. Eräs suomalaisten onnistunut yksityiskohta oli Ontrosenvaaraan siirretty radioryhmä, joka häiritsi neuvostojoukkojen radioliikennettä esimerkiksi juuri Ontrosenvaaran taistelun aikana. Tällä saattoi olla erittäin tärkeä merkitys ratkaisuvaiheissa, koska radiot olivat silloin ainoat hyökkääjän johtamisvälineet ainakin tulenjohdon osalta ja toimivia puhelinyhteyksiä ei todennäköisesti ollut lähelle Ontrosenvaaraa edenneiden pataljoonien välillä. Samoin Ontrosenvaaran siltaa suojaamaan siirretyt ilmatorjunta- ja panssarintorjuntatykit estivät taistelun alkuvaiheissa vihollisen pääsyn tuhoamaan siltaa. Alueella ollut vähäinen jalkaväki ei olisi siihen pystynyt. Tämä Ontrosenvaaraa kohti edenneiden neuvostopataljoonien yhteistoiminnan puute ja tietenkin suomalaisten erittäin sitkeä vastarinta ensimmäisen hyökkäysvuorokauden aikana ratkaisivat eversti Korsunovin operaation epäonnistumisen. Tehokas yllätys ei onnistunut ja suomalaiset ehtivät järjestää voimakkaasti riskeeraamalla riittävät vastatoimenpiteet. Ontrosenvaaran – Tahkokosken kaksi viikkoa kestäneissä rajuissa taisteluissa suomalaisjoukot pystyivät työntämään hyökkääjän takaisin entisen etulinjan taakse, pois lukien ns. Munakukkula joen länsirannalla Tahkokosken eteläpuolella. Se jäi neuvostojoukkojen haltuun sillanpääksi sodan päättymiseen saakka. Vahvennetun Erillinen pataljoona 7:n osuutta Rukajärven suunnan puolustuksen pitävyyteen on harvoin korostettu riittävästi. Kuitenkin pataljoona pystyi näinä kriittisinä aikoina Porajärven suunnalla pääosin yksinään suojaamaan divisioonan eteläisen sivustan ja oikeastaan myös selustan aselevon voimaanastumiseen saakka. Neuvostojoukoilla oli kuitenkin koko ajan moninkertaisesti voimia Porajärven länsipuolella ja Ilomantsin suunnalla.

TILANNE RUKAJÄRVEN SUUNNAN POHJOISELLA SAUMALLA ENNEN ASELEPOA JA ”KONTOKIN SELKKAUS”

Uhtuan eteläpuolisen alueen kenttävartiopuolustuksesta vastasi ennen juhannusta 1944 Rajajääkäripataljoona 8. Se siirrettiin Laatokan Karjalaan suurhyökkäyksen torjuntatehtäviin. RajaJP 8:n siirron vuoksi 14. Divisioonan vastuualue laajentui 22.6. alkaen lähes 40 kilometriä pohjoiseen, Luvajärveltä aina Suojärvelle saakka. Rajajääkäripataljoona 6:n ensimmäinen, kapteeni Erkki Setälän rajajääkärikomppania siirrettiin kenttävartiopuolustukseen Kontokin suunnalle. Elokuun 20. päivän aikoihin, eli pian Ontrosenvaaran – Tahkokosken taisteluiden hiljennyttyä, varmistui hurja havainto Nuokkijärven pohjoispuolelta. Vihollinen oli rakentanut autotien Jyskyjärveltä Pismalahden kautta Nuokkijärven pohjoispuolitse kohti Kontokkia. Kontokin kylän paikalla sijaitsee nykyisin Kostamuksen kaupunki. Neuvostojoukoilla oli käsitys, kuten aikaisemmin jo mainitsin, että suomalaisten ja saksalaisten joukkojen väliraja oli alkuperäisellä paikallaan, eli Lentiera – Kivijoki – Luvajärvi – Kiimasjärvi – Nuokkijärvi-tasalla. Ne uskoivat ilmeisesti tällä suunnalla pystyvänsä läpäisemään varmistuslinjat, koska olettivat kohtaavansa siellä saksalaisia joukkoja, ja tavoitteena oli edetä kohti Kuhmon pohjoisosia ja Suomussalmea. Vihollisen kärki oli elo–syyskuun vaihteessa jo Vonkajoella, noin kymmenen kilometriä Kontokin itäpuolella ja sen tiedustelu- ja kärkipartiot olivat jo kosketuksessa Setälän rajajääkäreiden kanssa. Tiedustelupartioiden tietojen perusteella etenevä vihollinen oli vahva: ainakin rykmentin, mahdollisesti lähes divisioonan vahvuinen kaikkine aseineen ja materiaaleineen. Mukana oli myös vahvat rakentajajoukot ja valmista tietä syntyi noin viisi kilometriä vuorokaudessa. Tie suuntautui taitavasti suunniteltuna alueelle, josta Suomen puolella oli hyvät mahdollisuudet saartaa sekä Rukajärven suunnan suomalaisjoukot että Uhtuan suunnan saksalaisjoukot. Rajajääkäripataljoona 6 siirrettiin 26.–27.8.1944 kokonaisuudessaan Kuhmon kautta Suomussalmen Kuivajärvelle, josta se marssi Kontokin alueelle. Erämaasodan erikoismies, majuri Murole ryhmitti pataljoonansa erikoiseen, keskitettyyn kenttävartiopuolustukseen vihollisen etenemisuran suuntaan. Se oli ainoa ryhmitys, jolla voitiin laajalla korpialueella tehokkaasti viivyttää vahvaa uran suunnassa etenevää vihollista. Ensimmäinen rajajääkärikomppania oli edessä noin neljä kilometriä Kontokin itäpuolella. Toinen ja kolmas rajajääkärikomppania ryhmitettiin lähes peräkkäin Kontokin länsipuolelle Akonlahteen johtavan uran suunnalle. Sivustat varmistettiin muutamilla vahvoilla kenttävartioilla ja voimakkaalla partioinnilla. Rajajääkäripataljoona 6 valmistautui ilman varsinaisia reservejä epätasaiseen taisteluun. RajaJP 6:n pohjoispuolella oli Erillinen Pataljoona 8:lla kaksi kenttävartiota. Uhtuan suunnan saksalaisjoukot, eli 7. Vuoristodivisioonan joukot, olivat ryhmittyneet niistä kenttävartioista pohjoiseen. Pääosa Erillinen Pataljoona 8:sta oli Suomussalmen ja Kuusamon raja-alueilla partisaanitorjuntaryhmityksessä. Kuhmossa raja-alueen partisaanivarmistuksessa oli Täydennyspataljoona 12:n joukkoja. Niistä pääosa oli aselevon voimaantullessa suojaamassa Rukajärven suunnan huoltoteitä ja Pielisjärven itäosissa piirittämässä motitettuja neuvostopartisaaneja. Vienankarjalaisessa Akonlahden kylässä oli Ilmasuojelujoukkojen komppania. Nämä takana olleet varmistusjoukot olivat hajallaan ja heikkoja. Niillä ei ollut raskasta aseistusta, joten niiden taisteluarvo oli tulivoimaisia eteneviä neuvostojoukkoja vastaan heikko. Taistelukykyisten ja riittävän suurien joukkojen siirtäminen alueelle olisi vienyt aikaa niin paljon, että neuvostojoukot olisivat ehtineet kauas Suomen alueelle. Kuudes divisioona sai 3.9. käskyn siirtyä Kajaanin alueelle, mutta tämän siirron toteutus alkoi vasta tiedon aselevosta varmistuttua. Syyskuun 4. päivänä voimaan astunut aselepo esti juuri alkamassa olleen taistelun ja todennäköisen hyökkääjän läpimurron. Samalla neuvostojoukkojen suunnitelmat epäonnistuivat. Ne pääsivät suomalaisten hidastustoiminnan ja maastovaikeuksien johdosta valtakunnan rajan tuntumaan vasta 10.–12.9, jolloin saksalaisjoukot olivat juuri irtautuneet Uhtuan suunnalta ja välttivät saarrostuksen. Neuvostojoukot marssivat Suomussalmen Kuivajärven ja Saarivaaran kylien kautta aina Suomussalmen kirkonkylään saakka. Joukkoja oli edennyt myös Raatteen tien kautta, ja Suomussalmella oli sen jälkeen havaintojen perusteella noin divisioonan vahvuiset joukot. Siellä ne olivat marraskuun loppupuolelle saakka, mutta loppujen lopuksi ne eivät saavuttaneet mitään operaatiollaan. Tilanne oli ollut kuitenkin vaarallinen niin suomalaisille kuin saksalaisillekin. Suunnalla edenneet neuvostojoukot toteuttivat käskettyä suunnitelmaa, josta suomalaisilla ei tietenkään ollut tietoa. Puna-armeijan Karjalan rintaman suurhyökkäyssuunnitelmissa oli määritelty tällä suunnalla tavoitteet, jotka olivat heinäkuun loppuun mennessä tasalla Kiimasjärvi – Repola – Hattuvaara, ja jo elokuun puoliväliin mennessä vähintään tasalla Lentiera – Kuhmo – Nurmes. Suomussalmi ja Kuusamo olivat pohjoisemman 26. Armeijan tavoitteita elokuun loppuun mennessä. Etelämpänä neuvostojoukkojen tavoitteet olivat Savossa. Nämä suunnitelmat olivat varmasti tyypillisen optimistisia, mutta ne osoittivat joka tapauksessa tavoitteiden olleen alusta lähtien varsin syvällä Suomessa. Jos sota olisi jatkunut, neuvostojoukoilla olisi ollut mahdollisuus Kontokin läpimurron jälkeen käyttää kahta tai kolmea Suomeen johtavaa uraa. Ne olisivat päässeet nopeasti Suomen puolen kohtuullisen hyvälle tiestölle etenemään etelään, pohjoiseen ja länteen kohti Kajaania ja Oulua. Tähän etenemiseen neuvostojoukoilla olisi ollut mahdollisuus irrottaa ainakin pääosat 54. ja 27. Divisioonista. Joka tapauksessa myös 14. Divisioona olisi joutunut irtautumaan asemistaan ja vetäytymään Suomen alueelle. Divisioonan pääjoukot olisivat tuossa tilanteessa olleet noin sata kilometriä neuvostojoukkojen itäpuolella, jolloin niiden taistelun jatkaminen olisi tullut mahdottomaksi. Neuvostojoukkoja olisi voitu onnistuneen Kontokin läpimurron jälkeen työntää nopeasti huomattava määrä läpimurtojoukkojen perässä Suomen alueelle. Tilanne Rukajärven suunnan pohjoisosissa oli edellä mainituista syistä sodan loppuvaiheessa vaarallisempi kuin varsinkin jälkeenpäin on uskottu. Jos sota olisi jatkunut, tilanne olisi ollut nopeasti jopa pahempi kuin esimerkiksi Ilomantsin suunnalla heinä–elokuun vaihteessa. Siellähän suomalaisilla oli kuitenkin saatavana lisävoimia kohtuulliselta etäisyydeltä. Neuvostojoukkojen aselevon jälkeisistä suunnitelmista ei suomalaisilla myöskään ollut mitään tietoa ja tilanne aiheutti hämminkiä juuri sauma-alueella toimineelle 14. Divisioonalle. RajaJP 6 oli myrskyn silmässä. Se sai 4.9. tehtävän viivyttää muutaman vuorokauden Kontokin suunnan neuvostojoukkojen etenemistä, mutta 7.9. lähtien oli pakko vetäytyä Suomen alueelle. Pataljoona ryhmittyi puolustukseen valtakunnan rajalle mutta myös Kuumujoelle kohti pohjoista, jossa se varmisti Saarivaaran ja Kuivajärven suuntiin, missä kulki syyskuun puolivälistä lähtien neuvostojoukkojen huoltotie Suomussalmelle. Kenttävartio jätettiin silmäksi ja korvaksi Miinoan alueelle, josta se vetäytyi 23.9. Suomen alueelle. Voidaan kysyä, mitä olisi tapahtunut, ellei 14. Divisioona ja varsinkin sen RajaJP 6 olisi toiminut aselevon ensimmäisen viikon aikana tuolla omituisella alueella määrätietoisesti ja saanut ns. Kontokin selkkauksenkin kuluessa saksalaiset vakuuttumaan siitä, ettei neuvostojoukkoja päästetä vapaasti etenemään ja saarrostamaan heidän eteläsaumansa kautta. Aselevon voimaanastumisen jälkeen Karjalan rintaman komentaja, armeijan kenraali Kirill Meretskov suunnitteli pohjoisen kolmen armeijan yhteensä 17 divisioonalle tehtäviä, jotka suuntautuivat Ouluun, Kittilään ja Ivaloon. Meretskov oli saksalaisten eteläisen sivustan avautumisesta niin innoissaan, että Moskova joutui jarruttelemaan häntä. Stalin antoi 18.–19.9.1944 aikoihin tehtäviä armeijoilleen. Karjalan rintaman 26. Armeijan kolmelle divisioonalle annettiin etenemisohje linjalle Kuusamo – Juntusranta – Suomussalmi – Anttila. Pohjoisemmassa 19. Armeijan seitsemälle divisioonalle annettiin tehtäväksi eteneminen Sallan kautta Sodankylän ja Rovaniemen alueille. Kolmas painopistealue oli Petsamossa, joka oli pohjoisen taistelujen pääkohde. Viikkoa myöhemmin, eli 26.9. Stalin luopui Sodankylän ja Rovaniemen suunnitelmista, sillä hän ei halunnut puna-armeijaa suomalaisten etenemisreitin eteen. Stalin halusi taisteluja suomalaisten ja saksalaisten välille. Saksalaisjoukoissa uhkaava tilanne tajuttiin, ja ns. Kontokin selkkaus suomalaisten ja neuvostojoukkojen välille solmitun aselevon voimaanastumisen jälkeen huolestutti myös Hitleriä. Epäiltiin jopa suomalaisten ja neuvostojoukkojen yhteistoimintaa. Saksassa epäiltiin juuri suomalaisen 14. Divisioonan, eli lähimmän yhtymän moraalia, joka pettäessään olisi mahdollistanut neuvostojoukkojen nopean pääsyn saksalaisjoukkojen tuntumaan. Avoimen eteläisen sivustan kautta saksalaiset olisi voitu jopa saarrostaa ja katkoa heidän yhteytensä länteen ja pohjoiseen. Vielä yksi näkökulma tapahtumien kriittiseen kehittymiseen: Saksalaiset pitivät suomalaisten ja neuvostojoukkojen aselevon voimaanastumisen jälkeen myös edelleen välirajana alkuperäistä Lentiera- Kivijoki-Luvajärvi-Kiimasjärvi-Nuokkijärvi-välirajaa. Heidän joukkojensa etelärajan suojauksesta annettiin käskyt 3.9. Ensimmäinen sulkulinja oli hyvin etelässä, Pihtipudas-Sukeva-Valtimo -tasalla. Sen eteläpuolella käskettiin tuhota tärkeät rautatie- ja maantiesillat tasalla Kiuruvesi-Iisalmi-Rautavaara-Nurmes. Tämä tasa oli samalla maatiedustelun etureuna. Suunnitelmasta luovuttiin vasta 12.9. Saksalaiset räjäyttivät kuitenkin 7.-10.9. välisenä aikana maantiesillat Kuumusta ja Kuivajärveltä pohjoiseen johtavilta teiltä ja luonnollisesti Raatteen tieltä. Erillinen pataljoona 8:n joukot vedettiin nopeasti pois kenttävartioistaan Vuokkiniemelle, josta ne vetäytyivät yhdessä saksalaisten joukkojen kanssa Juntusrannan kautta Suomussalmen alueelle. Jos hävitykset eteläisimmältä Kiuruvesi-Nurmes-linjalta lähtien olisi saksalaisten toimesta toteutettu, olisi Lapin sota saanut kokonaan toisenlaisen alun ja kulun, koska suomalaisten joukkojen siirrot pohjoiseen olisivat ratkaisevasti hidastuneet. Miksi niitä ei toteutettu ja mitä niiden toteuttamisesta olisi seurannut, jää erääksi sotahistorian arvoitukseksi.

TIE ASELEPOON JA VÄLIRAUHAAN SEKÄ LOPPUTULOS

ASELEPO

Neljäntenä päivänä syyskuuta 1944 kello 03.15 annettiin Päämajasta kaikille yhtymille seuraava lennätinsanoma: ”Tasavallan Presidentti – Ylipäällikkö käskee tehdyn sopimuksen mukaisesti lopettamaan kaikki vihollisuudet linjan Oulu – Oulujoki – Oulujärven pohjoisranta – Kuumu – Niskajärvi – Suojärvi ­­- Kevättämäjärvi – Suikujärven pohjoisranta – Belomorsk eteläpuolella tänään 4. päivänä syyskuuta kello 07.00 aamulla”. Palauttakaamme mieliin aselepoon ja myöhempään 19. päivänä syyskuuta allekirjoitettuun välirauhansopimukseen johtaneet vaiheet, koska vain siten voimme ymmärtää jollakin tavalla silloiset tapahtumat ja ratkaisujen vaikeudet. Suomalaisten on syytä tietää, kuinka hauraalta pohjalta tehtiin aselepo ja kaikki sen edellyttämät toimenpiteet. Olihan aselepo sovittu ilman osapuolien virallisia neuvotteluja vain Tukholman lähetystön välittämien asiakirjojen ja sähkeiden kautta. Vaiheet lopulliseen aselepoon aloitti Neuvostoliitto jo heinäkuun puolivälissä 1944. Tukholman lähetystön kautta välitettiin Suomeen tieto, että Neuvostoliitto on valmis neuvottelemaan rauhasta Suomen kanssa, jos se tekee aloitteen ja neuvottelujen aloittaminen edellytti ensimmäisenä presidentin eroa ja hallituksen vaihtamista. ”Antautumisesta ei tässä yhteydessä tarvitse puhua”. Puolustusministeri Walden tiedusteli myöhemmin heinäkuulla Moskovasta varmistusta, jolloin saatiin vastaus, että jos Suomi pyytää rauhaa, voidaan aloittaa neuvottelut sopimuksesta, joka säilyttäisi Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden. Enää ei siis vaadittu Suomen ehdotonta antautumista. Merkittävää on se, että Neuvostoliitto oli muuttanut vaatimuksensa heti suomalaisten torjunnan onnistuttua heinäkuun puoliväliin mennessä. Samalla alkoivat neuvostojoukkojen siirrot eteläisimmille rintamille. Tästä tilanteesta alkoi suomalaisten vakava ja vaikea yritys rauhaan ja irtautumiseen saksalaisten joukkojen vaikutuksesta Suomessa. Presidentti vaihtui ja uusi hallitus lähetti monien vaiheiden jälkeen 25.8. Tukholman kautta Moskovaan kirjeen, jossa ehdotettiin rauhanneuvottelujen aloittamista. Tähän Suomen ratkaisuun vaikutti voimakkaasti presidentti-ylipäällikkö Mannerheimin ja Päämajan toiminta. Hallitusta ja eduskuntaa informoitiin sotilaallisen tilanteen osalta selkeästi. Juuri 24.8. oli eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa kuultu päämajan tiedustelupäällikön Aladar Paasosen esitys, joka ei jättänyt epäilystä tilanteesta. Samana iltana oli Mannerheimilla ja hallituksen avainhenkilöillä pitkä kokous. Siellä lyötiin lopullinen sinetti rauhaan pyrkimisen osalta ja seuraavana päivänä 25.8. toimitettiin esitys Tukholman kautta Moskovaan. Neuvostoliitto ilmoitti 29. elokuuta ottavansa vastaan Suomen neuvotteluvaltuuskunnan. Sekin edellytti silloisessa tilanteessa mahdottomalta tuntuneiden ennakkoehtojen hyväksymistä. Tärkein oli suhteiden julkinen katkaiseminen Saksaan. Lisäksi oli vaadittava saksalaisia joukkoja poistumaan Suomesta viimeistään 15.9. mennessä, jonka jälkeen maassa olevat joukot riisutaan aseista ja luovutetaan liittoutuneille sotavankeina. Muista vaatimuksista ei vielä tässä vaiheessa mainittu, mutta niitä osattiin odottaa. Tämän esityksen jälkeen alkoi aluksi Suomessa valtava selvitystyö kansakunnan tulevaisuuden mahdollisuuksista ennakkoehtojen täyttämiseksi. Kiire oli, koska NL odotti kärsimättömänä suomalaisten ratkaisua ja suomalaiset pelkäsivät neuvottelumahdollisuuden päättymistä. Syytä olikin, koska lähetystön kautta saatiin tietoon NL:n uhkavaatimus, jossa annettiin vastausaikaa korkeintaan 2.9. saakka. Sen jälkeen vaatimuksena tulisi olemaan ehdoton antautuminen. Mannerheimin ja päämajan laatima ehdotus NL:n ennakkoehtojen toteuttamiseksi ratkaisi neuvottelujen aloittamisen ja ehtojen hyväksymisen. Ehdotuksessa ilmoitettiin sotilaalliset mahdollisuudet saksalaisia joukkoja vastaan sekä mm. suomalaisten joukkojen vetäytymismahdollisuudet ja aikataulu edellyttäen, että aselepo astuisi voimaan heti ja jo ennen rauhanneuvottelujen alkamista. Tämä ehdotus toimitettiin 2.9. Tukholman lähetystön kautta Moskovaan. Järkyttävältä tuntui ehdotuksessa se, että siinä selvitettiin jo mm. suomalaisjoukkojen mahdollinen vetäytymisaikataulu Moskovan rauhan rajan taakse, vaikka ei ollut mitään tietoa Neuvostoliiton muista vaatimuksista tai suostuuko se yleensä aseleponeuvotteluihinkaan, puhumattakaan rauhan- tai välirauhanneuvotteluista. Tämän ehdotuksen seurauksena Neuvostoliitto tiedotti 2.9. hallitukselle, että mikäli Suomi julkisesti ilmoittaisi katkaisevansa suhteet Saksaan, Neuvostoliitto olisi valmis lopettamaan sotatoimet Suomen vastaisella rintamalla 4.9. kello 08.00 Moskovan aikaa. Eduskunta hyväksyi Neuvostoliiton ennakkoehdot 2.9. kello 21.43 äänin 108 – 45. Pääministeri Hackzell puhui yleisradiossa samana iltana kello 23.00. Hän ei ilmoittanut puheessaan selvästi suhteiden katkaisusta Saksaan, jolloin Neuvostoliitto vaati sen ehdottomana edellytyksenä aselepoon. Hallitus toimitti vaaditun julkilausuman Tukholmaan aamuyöllä 3.9, josta se luvattiin toimittaa Moskovaan. Tämä pääministerin puutteellisesta ilmoituksesta johtunut viivästys aiheutti todennäköisimmin aselevon voimaantulon eriaikaisuuden. Neuvostojoukkojen aselepo alkoi vuorokauden myöhemmin kuin suomalaisten. Tapahtuma jäi arvoitukseksi, ja suomalaisten yleiseksi mielipiteeksi tuon vuorokauden tarkoituksesta jäi suurvallan painostus, voimannäyttö tai jopa kosto. Tuon omituisen vuorokauden aikana kaatui 20 suomalaista sotilasta, kahdeksan katosi ja 71 (toisen lähteen mukaan 79) haavoittui. Lisäksi kymmeniä miehiä joutui vähäksi aikaa sotavangeiksi. Todennäköisin syy on selvinnyt kymmenien vuosien jälkeen: Karjalan rintaman komentaja, armeijankenraali Meretskov oli tiedustellut 4.9. aselepotilannetta Moskovasta. Sieltä oli ilmoitettu, että suomalaiset eivät olleet hyväksyneet annettuja ennakkoehtoja, eli julkista ilmoittamista suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Neuvostojoukot saivat tiedon aselevosta jo yöllä 3./4.9, mutta aselepo käskettiin kuitenkin silloin alkamaan heidän puolellaan vasta 5.9. aamulla. Käsky tulen lopettamisesta tuli Karjalan rintamalle vasta 5.9. aamulla. Kuitenkin maanantaiaamuna 4.9. tiedotettiin ainakin Suomessa virallisesti: ”Suomen ja Neuvostoliiton hallitusten välillä on sovittu, että sotatoimet Suomen armeijan rintamaosuudella lakkaavat syyskuun 4. päivänä kello 8 aamulla Moskovan aikaa. Presidentti-ylipäällikkö on antanut tästä käskyn sotavoimillemme”. Näin aseet vaikenivat viimein 5.9. aamun kuluessa. Kuitenkin erilaisia aselevon rikkomuksia neuvostojoukkojen suorittamina tapahtui seuraavina päivinä ja viikkoina vielä monella suunnalla. Viimeiset neuvostopartisaanien iskut suomalaisia kolonnia vastaan tapahtuivat Rukajärven suunnalla vielä 13.9. Mainittakoon, että suomalaiset joutuivat 4.9. illalla avaamaan jalkaväkiaseiden, heittimien ja lopulta jopa tykistötulen hyökkäyksien torjumiseksi Kavantsaaren alueella. Taisteluissa kaatui yksi suomalainen ja lähes 20 neuvostosotilasta. Myös Vuosalmen sillanpäässä jouduttiin samana iltana avaamaan tuli hyökkäyksen torjumiseksi. Erikoinen tapaus sattui Helsingissä 17.9. Lauttasaaren ilmatorjunta avasi tulen neuvostoliittolaisia pommituskoneita vastaan monen härnäyshyökkäyksen jälkeen. Yksi Boston-kone putosi ja kaksi sai osumia. Aselepo koettiin suomalaisten mielissä ristiriitaisin tuntein Hyvää oli se, että aseet olivat vaienneet ainakin toistaiseksi ja miesten palaaminen elävinä takaisin kotiin tuntui olevan mahdollista. Ei lohduttanut sekään, että viisaan valtiovallan johdolla ja koko kansan tuella erinomaisesti taistellut armeija oli torjunut ehdottoman antautumisen vaatimuksen ja säilyttänyt maan itsenäisyyden ja vapauden. Katkeraa oli se, että jouduttiin todennäköisesti jälleen luovuttamaan alueita, joita Neuvostoliitto ei pystynyt taistellen valtaamaan. Mutta kaikki tiesivät, että tämä ei ollut lopullinen tilanne ja pahin oli vielä tulossa. Sotilaat tiesivät, että saksalaisten joukkojen karkottaminen ei onnistuisi annettuun mahdottomaan määräaikaan mennessä, joten sota pohjoisessa Suomessakin oli vielä edessä. Kysymys kuului, ketkä joutuvat tähän tehtävään ja miten siinä käy? Pahinta oli epätietoisuus välirauhan- tai rauhanehdoista. Ei tiedetty edes sitä, kummasta tullaan neuvottelemaan. Suurvalta ei ollut onnistunut asevoimin päämäärissään Suomen suhteen, mutta suomalaiset aavistivat, että se ei tule luopumaan päämääristään ja se haluaa varmasti rankaista kovapäistä Suomea. Ja varsinkin nyt, kun se oli päässyt liittoutuneiden avulla syksyllä 1944 jo todennäköisten voittajavaltioiden joukkoon ja oli voimansa tunnossa. Syvä epäluulo ja monilla tahoilla suoranainen epätoivo vallitsivat suomalaisten keskuudessa. Tulevaisuus näytti synkältä, ja se synkkeni myöhemmin entisestään kaikkien välirauhanehtojen selvittyä.

Tauno Oksanen

Esitelmä kokonaisuudessaan on nähtävissä Rukajärvi-keskuksissa.