Sotahistorioitsija, rajakapteeni Tauno Oksasen seminaariesitelmä Iisalmessa 31.8.2013.

 Johdanto

Vänrikki Pentti Honkavaaran kuvaus Peukaloniemen tukikohdasta heinäkuun lopulta 1944: ”Ei kestänyt kauan kun meikäläisen tykistön terveiset tulivat. Vasemmalta rupesi kuulumaan sellainen humina kuin viisi pikajunaa olisi ajanut rinnan, kun patteri ampui kuuden tuuman tykeillään, ja sitten ne kuuden tuuman limput putosivat välimaastoon. Olin tykistön alikessun kanssa suojalevyn takana viidenkymmenen metrin päässä ja tuntui, että joka kranaatin iskusta noustiin metrin verran ylöspäin. Tykistö ampui jonkin aikaa ja sitten radisti huusi korsun ovelta että patteristosta kysytään, vieläkö ammutaan. Huusin että antavat tulla vielä pari iskua. Niiden jälkeen hiljaisuus oli niin syvä, etten ole sellaista ikinä myöhemmin kokenut, ja kaikkialla leijaili savu ja pöly ja ruudinkäry. Koko Peukaloniemen tukikohta ja välimaasto oli myllerretty hajalle. Käskin radistin ilmoittaa, että rupesi riittämään”.

Tämä kertomus kuvatkoon erämaatykistön käyttöä ja tehoa, kun sen tuli saatiin tuhoutumisvaarassa olevan yksinäisen tukikohdan tueksi. Tässä tapauksessa jo pitkään hyökkäilleen vihollisen yllätti salaa alueelle siirretyn suomalaisen tykistön määrä ja teho.

Aihe erämaatykistön toiminta Rukajärven suunnalla tarkoittaa raskaan tulen järjestelyjä lähes tiettömällä ja valtavalla erämaa-alueella, jossa lähes 200 kilometrin hyökkäysetenemisen jälkeen divisioona ryhmittyi yli 200 kilometriä leveään puolustusryhmitykseen. Varsinaisen raskaan tulen muodostivat divisioonan 48 kenttätykkiä ja 18 raskasta kranaatinheitintä. Tällaisen alueen tulituen järjestely oli niukkuuden jakamista ja vaati erikoisia päätöksiä ja järjestelyjä. Esitelmä käsittelee niukalla aikataululla juuri näitä toteutuksia. Aika ei anna mahdollisuuksia käsitellä laajemmin organisaatioita ja ampumamenetelmiä, mutta kylläkin toteutumista. Eli esitelmässä keskityn raskaan tulen järjestelyihin ja vaikutukseen. Puhun kenttätykistön vaikeuksista, mutta samat vaivat olivat tietenkin myös jalkaväkitykeillä. Ei ollut helppoa niidenkään kiskominen halki erämaiden.

Selvitän aiheen esittelemällä aluksi käytettävissä olleen kaluston ominaisuuksineen ja ryhmityksineen. Raskaat 120 mm:n kranaatinheittimet olen laskenut kuuluviksi erämaatykistöön ominaisuuksiensa ja tehonsa vuoksi. Sen jälkeen esitän raskaan tulituen käytön hyökkäysvaiheissa ja asemasotavaiheen puolustuksessa. Erämaatykistön tehon ja vaikutuksen kuvaan muutamin taisteluesimerkein. Mielenkiintoinen lisä aiheeseen on Pentti Perttulin nimittämä ”täsmätykistö”, eli etulinjan kenttävartioiden ja tukikohtien suojaksi asennetut putkimiinakentät, eli kuuluisat jalkaväkimiinat. Ne olivat elintärkeitä ja suurimmalta osin ainoita tukia yksinäisille ”erämaan linnakkeille”, koska näitä ei voitu tukea raskaalla tulella. Tämän täsmätykistön ammukset osuivat aina oikeaan paikkaan vihollisen laukaistessa miinan ja ilman tätä asetta olisi menetetty useita etulinjan kenttävartioita, joka taas olisi aiheuttanut tuntemattoman tilanteen vihollisen päästessä vyöryttämään kenttävartiopuolustusta. Älkäämme unohtako tätä asiaa maamme johdon tavoin.

Tämä esitelmä keskittyy erämaatykistön vaiheisiin, joissa se teki parhaansa alueeseen nähden vähäisin voimin.  Mutta etteivät tykki- ja heitinmiehet ylpistyisi näistä kuvauksista, on meidän aina muistettava, että erämaasodassa, kuten muuallakin, jalkaväkimies oli se, joka joutui puolustamaan ja hyökkäämään, sekä selvittämään jokaisen tilanteen, riippumatta siitä, oliko raskasta tulta tukena tai ei.

Erämaatykistön joukot ja kalusto

 Rukajärven suunnan 14. Divisioonan tykistövoiman muodostivat Kenttätykistörykmentti 18, Raskas Patteristo 29 ja Linnoituspatteristo 5. Erämaatykistöksi voidaan laskea myös jalkaväkirykmenttien kranaatinheitinkomppaniat, joiden kalustona olivat 120 mm:n raskaat kranaatinheittimet. Linnoituspatteristo 5:n kolme patteria, joiden kalustona oli vanhoja jäykkälavettisia kenttätykkejä, olivat mukana hyökkäysvaiheen alussa. Nämä irrotettiin Salpa-etuasemista, jonne ne oli sijoitettu sulkutykistöksi tukemaan suojajoukkojen taistelua. Patterit olivat mukana hyökkäyksessä parin viikon ajan, jonka jälkeen ne lähetettiin takaisin vaikeasti liikuteltavina ja myös tulitoiminnaltaan vaikeina.

Suomen armeijan kenttätykistössä oli jatkosodan alkaessa 77 patteristoa, niistä raskaita 20 ja järeitä kolme. Lisäksi oli kuusi linnoituspatteristoa. Talvisotaan lähdettäessä oli ollut noin 30 kevyttä patteristoa, muutama erillinen patteri ja viisi raskasta patteristoa.

Divisioonan, myös 14. Divisioonan, tykistö oli siis vahventunut huomattavasti talvisodan kokemuksien opettamina.

Tykkien kaliberit olivat kasvaneet ja raskas patteristo kuului nyt määrävahvuuteen. Tärkeää oli se, että ampumatarvikkeita oli nyt käytössä riittävästi ja sytyttimet olivat kehittyneet ja monipuolistuneet talvisodan tilanteeseen verrattuna. Raskaampaa tulta tarvittiin juuri linnoittautuneen vihollisen eliminoimiseen. Talvisodan kokemukset olivat osoittaneet, että katettuja pesäkkeitä, bunkkereista puhumattakaan, ei pystytty kevyellä tykistöllä tuhoamaan. Jatkosodassa käytettiin jo hyökkäysvaiheessa tehokkaasti raskaita tykkejä tuhoamaan jäykillä sytyttimillä varustetuilla ammuksilla suora-ammunnalla vihollisen pesäkkeitä. Tykkikalusto oli vieläkin kirjavaa ja mallien määrä oli suuri. Kuitenkin mm. jäykkälavettisten tykkien käyttö säästi parempien tykkien putkia ja tällä säästöllä voitiin myöhemmin perustaa muutama uusi patteristo.

Kenttätykistörykmentti 18

Rykmentissä oli kolme hevosvetoista patteristoa, joissa kussakin kolme nelitykkistä tulipatteria. Eli patteristossa oli 12 tykkiä ja rykmentissä yhteensä 36 kenttätykkiä. Ensimmäinen patteristo oli ns. välirauhan ajan 10. Prikaatin tykistö, jonka henkilöstö oli pääasiassa varusmiehiä. Patteristo oli valmiina liikekannallepanon alettua ja se siirtyi tukemaan jalkaväen suojajoukkoja. Muut patteristot olivat avainhenkilöstö pois lukien reserviläisiä. Tykistöjoukkojen huomattavan lisääntymisen takia koulutetusta henkilöstöstä tuli kova puute. Reservin tykkimiehet olivat pääosin jalkaväkisotureita ja kevättalven kuluessa miehistöt peruskoulutettiin kertausharjoituksissa. Toinen Patteristo perustettiin Nurmeksessa ja Kolmas Patteristo Iisalmessa. Rykmentin komentaja majuri Idänpää-Heikkilä oli samalla divisioonan tykistökomentaja.

Patteristojen kalusto kehittyi sodan kuluessa. Aluksi hyökkäysvaiheessa kaikilla kolmella patteristolla oli kahdeksan 76 mm:n kanuunaa ja neljä 120 mm: haupitsia. Myöhemmin ensimmäinen ja toinen patteristo varustettiin alkuperäisten kanuunojen ohella 122 mm:n haupitseilla. Kolmannen patteriston kalustoksi tuli 8 kpl 152 mm:n haupitsia ja 4 kpl 107 mm:n kanuunaa. Tulivoiman kasvu oli talvisotaan verrattuna suuri ja ammuksia oli käytössä moninkertaisesti, suorastaan riittävästi.

Rykmentin kalustona olleilla tykeillä oli omat suurimmat ampumaetäisyytensä, mutta se ei ole sama kuin tehokkain ampumaetäisyys. Karkeasti 76 mm:n kanuunan tehokas ampumaetäisyys oli noin 10 km ja 107 mm:n kanuunan hulppeat 13 km. 120 mm:n, 122 mm:n ja 152 mm:n haupitsien tehokas ampumaetäisyys oli pyöreästi 7 km.

Ammuksien painot antavat hyvän kuvan tehon kasvusta. Verrattuna perustykin, eli 76 mm:n kanuunan ammuksen painoon 6,4 kg, olivat 107 mm:n kanuunan 15,4 kg, 120 ja 122 mm:n haupitseilla noin 20 kg sekä 152 mm:n lähes 40 kg.

Raskas patteristo 29

Patteristo perustettiin Iisalmessa ja sen henkilöstö oli lähes kokonaan Pohjois-Savon miehiä.

Patteristossa oli kolme neljä tykkiä käsittävää tulipatteria, eli yhteensä 12 tykkiä. Patteristossa oli alkuperäisesti vain yksi vetotraktori asematoimintaa varten, eli tykit liikkuivat pääasiassa hevosvaljakoiden voimin. Omelian motista saatiin sotasaaliiksi lisää telavetoisia traktoreita.

Kalusto kehittyi tykistörykmentin tapaan sodan kuluessa. Aluksi kahdella patterilla oli kalustona 155 mm:n haupitsit ja yhdellä patterilla 107 mm:n kanuunat. Myöhemmin kaikkien pattereiden kalustoksi tuli 155 mm:n haupitsit malli 17.

Tykkien tehokkaat ampumaetäisyydet olivat 107 mm:n kanuunalla noin 13 km ja raskailla haupitseilla 9-11 km (155 H 17 noin 11 km). Ammuksien painot olivat kanuunan 15,4 kg ja haupitsien 43,6 kg.

Linnoituspatteristo 5

Patteriston kolme patteria irrotettiin Salpa-etuasemista hyökkäyksen tueksi. Yksi patteri alistettiin Inarin suunnalle, yksi Kivivaaran suunnalle ja yksi Saunajärven suunnalle. Pattereilla oli kalustonaan neljä jäykkälavettista 107 mm:n kanuunaa, m. 107 K 77, joiden tehokas ampumaetäisyys oli noin 9 kilometriä ja ammus painoi 16,4 kg.

Jäykkälavettisten tykkien tuliasema oli monimutkainen ja aikaa vievä rakennelma. Linnoituspatteristo 5:n tykeissä oli pyörissä epäkeskot, jotka helpottivat ampumatoimintaa. Patterit tykkeineen lähetettiin noin parin viikon taisteluiden jälkeen takaisin Suomeen vaikeasti liikuteltavina ja tulitoiminnaltaan hankalina. Omelian mottitaisteluiden aikana tykeillä ammuttiin häirintänä ammusvarastot loppuun ja muutamista tykeistä myös putket loppuun.

Kranaatinheitinkomppaniat

Jatkosodan jalkaväkirykmentteihin kuului kranaatinheitinkomppania, jonka kalustona oli määrävahvuuden mukaan kuusi kappaletta 120 mm:n raskasta kranaatinheitintä. Ampumaetäisyys tällä heittimellä oli maksimissaan 5,6 kilometriä ja ammuksen paino 13 kg.

Kranaatinheitinkomppanioiden henkilöstön kouluttaminen oli yhtä nopeaa kuin tykistönkin. Esimerkiksi JR 31:n kranaatinheitinkomppanian kertausharjoitukset olivat käynnissä liikekannallepanon tapahtuessa.

Rukajärven suunnan kranaatinheitinkomppaniat käsittivät perustamisvaiheesta vuoteen 1942 sekä raskaan että kevyen tulijoukkueen. Tämä johtui siitä, että 120 mm:n heittimiä ei ollut alussa riittävästi. Eli toisella tulijoukkueella oli kolme 120 mm:n heitintä ja toisella kolme 81 mm:n heitintä. Vuoden -42 aikana saatiin raskaat heittimet molemmille joukkueille.

Raskas kranaatinheitin oli erinomainen tulituki jalkaväelle, koska tehokkaat kranaatit putosivat maaliinsa yläkulmilla, jolloin voitiin ampua lähelle puolustajia tai omia hyökkääjiä ilman pelkoa latvaräjähdyksistä.

 Ampumamenetelmät

Rukajärven suunnan tykistö käytti hyökkäysvaiheessa ja asemasodan alkuaikoina koettua tykistökenraali Nenosen kehittämää tulenjohtokorttiin perustuvaa ampumatekniikkaa ja tarvittaessa suora-ammuntaa. Ammunnan valmisteluihin kuuluivat topografinen, meteorologinen ja ballistinen valmistelu karttoineen, sääasemineen ja taulukoineen. Näiden pohjalta tehtiin tulisuunnitelmat.

Topografinen valmistelu oli epävarmaa hyökkäysvaiheessa ja asemasodan alkupuoliskolla, koska käytössä oli vain venäläinen 1:100000 kartta. Vuoden 1943 alussa saatiin uudet 1:20000 kartat, joiden pohjalta laadittiin tulitoimintakoordinaatisto. Näin saatiin yhtenäiset perusteet ja tuli tarkaksi, josta osoituksena oli mm. tukikohta ”Pallon” kovien taisteluiden vahva tukeminen.

Heinäkuussa 1943 otettiin käyttöön korjausmuunnin, joka mahdollisti joustavan ja nopean tulenjohdon sekä tulitoiminnan tulensiirtoineen. Rukajärven tykkimiehet puhuivat ns. ”häkkyrämenetelmästä”, joka koulutettiin syksykesän 1943 kuluessa. Menetelmä perustui siihen, että tulipattereissa oli korjausmuuntimet, joiden avulla tulenjohtajan komennot saatiin suoraan patteritasoille – tulenjohtajan tuli vain tietää omat koordinaattinsa ja suunnan ja matkan maaliin.

Rukajärven suunnan tykistö joutui ampumaan varsin hajallaan, joten lähes koko tykistön keskityksiä ei voitu suorittaa kantamien takia kuin muutamassa tilanteessa hyökkäysvaiheessa ja asemasotavaiheessa lähinnä kuuluisien tukikohta ”Pallon” taisteluiden yhteydessä. Uusi ampumamenetelmä nopeutti kuitenkin tulensiirtoja ja tulenjohto helpottui. On huomioitava, että hyökkäysvaiheessa yksi patteri oli koko ajan erillissuunnalla taisteluosasto Partisen mukana ja jälleen kesällä 1944 jouduttiin tykistöä hajottamaan Porajärven suunnalle.

Perustulimuodot olivat isku, este eli sulku ja peite. Näihin liittyivät myös saatto- ja vastatykistöammunnat ja häirintä. Tulimuodoista mainittakoon lyhyesti, koska ne antavat käsityksen raskaan tulen tehosta eri tilanteissa. Ammunnassa käytettiin seuraavien määritelmien lisäksi myös tulimuotoa ryhmä, nykytermillä kerta, jolloin ammuttiin yksi laukaus tykkiä kohden. Eli esimerkiksi patterin ryhmä oli neljä laukausta.

Isku oli pääasiassa hyökkäyksen tukemisen tulimuoto. Siinä ammuttiin 60 sekunnin aikana 0,1 tuliannosta 100X100 m:n maalialueelle.

Peitettä käytettiin vastavalmisteluun. Siinä ammuttiin 60 sekunnin aikana 0,1 tuliannosta 100X300 m:n maalialueelle.

Este/sulku olivat torjunta-ammuntoja, jossa ammuttiin mahdollisimman nopeasti 0,2 tuliannosta 100X300 m:n maalialueelle.

Maalialueet oli määritelty jalkaväen kanssa ja 100X300 m:n maalialue voitiin sopia poikki- tai pitkittäissuuntaan.

Tuliannokset oli määrätty seuraavasti:

• 75-90 mm:n kenttätykit 100 laukausta eli ammusta
• 105-122 mm:n kenttätykit 60 laukausta
• 150-155 mm:n kenttätykit 40 laukausta
• Raskas kranaatinheitin 30 ammusta

Esimerkiksi avauskertomuksen tapauksessa 155 mm:n haupitsit ampuivat tulenjohtajan käskyn mukaan iskuja Peukaloniemen tukikohtaan. Yhdessä iskussa neljä haupitsia ampui 0,1 tuliannosta eli neljä laukausta minuutissa maaliin. Alueelle siis putosi minuutissa yhteensä 16 kpl 43 kg:n ammusta.

Alkuperäinen torjunta ammuttiin ilmeisesti sulkuna tai esteenä, jolloin ammuttiin suurimmalla mahdollisella nopeudella 32 ammusta tukikohdan etuosaan ja sen eteen.

Ammusmäärää voitiin tilanteen mukaan myös lisätä, tai ammuttiin monta tulimuotoa peräkkäin.

Tähän torjuntaan osallistuivat myös kenttätykistörykmentin Karnisjärven tykkipatterit ja suunnan kranaatinheittimet, mutta raskaat haupitsit tekivät loppuraivauksen.

Joten kertomuksen mukaan maalialueelle, jonka painopisteenä oli oman tukikohta ”Peukalon” etuosa ja sen edessä oleva alue, eli arviolta muutama hehtaari, putosi vähintään 64 kappaletta kuuden tuuman ammusta. Alueelle päässeet ja jääneet viholliset eivät enää ampuneet eivätkä liikkuneet.

Lopullisesti Rukajärven tykistö oppi vahvan ja keskitetyn tulen voiman puolustuksen tukena asemasodassa vuoden 1943 kovissa taisteluissa ja sen jälkeen raskasta tulta käytettiin tehokkaasti. Samalla opittiin käytännön parhaat tulimuodot, kuten esimerkiksi hyökkäyksen tukemiseksi v.1944 kehitetty ns. sarjatuli (pattereiden tasaisesti jatkuva tykkikohtainen hyökkäystä tukeva tuli, joka pakotti vihollisen pysymään suojautuneena). Tulimuotoa käytettiin myös heittimillä.

Erämaatykistön avaintekijänä oli pätevä tulenjohto. Hyökkäystilanteissa metsäisillä ja peitteisillä alueilla tulen tähystys oli vaikeaa ja usein jouduttiin ampumaan pitkillä etäisyyksillä, jolloin omat joukot olivat vaarassa. Kanuunoiden laaka lentorata aiheutti vaaran latvaräjähdyksille. Tehokas keskitys voitiin ampua vain tulenjohtajan valvonnassa ja Rukajärven suunnan tulenjohtajista tulikin hyviä tulen käyttäjiä, jotka pystyivät nopeasti ja yllättävästi siirtämään tulta tai ”mankeloimaan” murtokohtia ja torjuntamaalialueita. Hajallaan toimivat joukot tarvitsivat moneen suuntaan tulenjohtovoimaa ja erämaatykistö tarvitsi usein tulenjohtoreservejä.

Raskaan tulen käyttö hyökkäysvaiheessa

Hyökkäys Rukajärven suuntaan jouduttiin suorittamaan erittäin hankalissa, todellisissa erämaaolosuhteissa. Etenemiseen oli käytettävissä kaikilla suunnilla vain yksi huonokuntoinen ura, eikä aina sitäkään, ja vesistöjen rikkoma maasto, joka suosi puolustajaa tehden hyökkääjän raskaan kaluston siirrot ja ryhmittymiset hitaaksi ja vaikeaksi. Tykistön raskas kalusto, eli raskaan patteriston tykit ja kevyenkin tykistön ammusajoneuvot pystyivät liikkumaan vain tiestön tuntumassa. Raskaan tulen tukea tarvittiin yleisesti vesistökapeikoissa, joiden taakse puolustaja oli ryhmittynyt yleensä leveään puolustusryhmitykseen. Tykkien sijoittaminen tuliasemiin oli hankalaa ja puolustuksen murtamiseksi jouduttiin siirtämään pattereita syvälle sivustoille täyteen korpeen. Tämä oli todellista erämaatykistön liikettä. Hevosvetoiset rykmentin kevyemmät tykit saatiin siirtymään raivaamalla aluksi ura korpeen ja rakentamalla pehmeille kohdille lavotus, eli kaadettiin pohjapuut alle ja sen päälle poikittain pölli pöllin viereen. Näin syntyi kantava pohja, telatie, ja siellä missä hevosten voimat loppuivat, miehet kiskoivat apuna. Sitkeiden suomenhevosten ja niiden taitavien ratsureiden merkitys oli ratkaiseva. Telatiet mahdollistivat myös ammushuollon tykeille.

Eräs suurimmista korpisiirroista oli Ontrosenvaaran taisteluihin liittynyt rykmentin toisen patteriston siirto aluksi Tsirkka-Kemijoen varteen tuliasemaan ja sen jälkeen 13 kilometrin siirtyminen JR 52:n mukana Ontrosenvaara-Rukajärvi tielle. Nämä siirrot tiettömien alueiden kautta opettivat erämaatykistöä ja oppeja toteutettiin ratkaisevasti myöhemmin Rukavaaran taisteluissa.

Useita kertoja jouduttiin Rukajärven päätien suunnassa ryhmittämään koko tykistövoima kapeille harjanteille lähes peräkkäin, koska maasto ei antanut muuta mahdollisuutta ja tulta tarvittiin nopeasti. Erikoinen oli myös Porajärven suuntaan hyökänneen, aluksi Osasto Partista, myöhemmin Prikaati K:ta tukeneen tykkipatterin, 3. /KTR 18, toiminta vaikeassa maastossa ja tehtävässä. Niin pitkäaikaista tehtävää ei olisi voitu ennustaa ja prikaatin vahvuinen yhtymä olisi tarvinnut ehdottomasti suuremman tykistövoiman tuekseen. Se oli todellinen erämaatykistöpatteri, ja se ampui suunnan tykistön ensimmäiset laukaukset Inarista vihollisen Verkkolammen vartioasemalle 4.7. klo 05.00. ( Kivivaaran suunta 4.7. klo 16.15, Saunajärven-Kolvasjärven suunta 6.7. klo 12.00 ).

Kaikki nämä väistämättömät erikoistilanteet altistivat tykistön vihollisen ilmavoimien ja partioiden aiheuttamalle uhalle. Hyökkäys ainoan uran suunnassa vaikeassa maastossa aiheutti koko ajan hankalan tilanteen tykistön tulenkäytölle, koska jouduttiin ampumaan omien joukkojen yli. Yhteistoiminnan kannalta paras tykistön ampumasuuntahan on hyökkäävän jalkaväen sivulta, jolloin pystytään tulittamaan turvallisesti ja tehokkaasti lähes murtoon saakka. Ammuttaessa joukkojen yli vaadittiin hyvää ja nopeaa yhteistoimintaa hyökkäävän jalkaväen kanssa ja kunnolliset yhteydet tulenjohdon ja tulipattereiden kanssa varmistuslaukauksineen. Maasto teetti kovasti töitä myös tykistön tuliasemien ampumasektoreiden raivauksien osalta.

Erämaatykistön ampumamenetelmät hyökkäysvaiheessa olivat samat kuin normaalistikin, mutta ammusmääriä jouduttiin soveltamaan ammushuollon mukaan. Tulimuotoja jouduttiin soveltamaan tilanteen mukaan ja talvisodassa opittu säännöstely ja henkilöstön tottumattomuus vaikuttivat alkuvaiheessa myös laukausmääriin ja tulen tehoon. Tulituki oli yleisesti patterikohtaista, koska tykistö joutui siirtymään porrastetusti ja maasto aiheutti vaikeuksia ryhmityksille.

Tarkat tulisuunnitelmat ammunnan valmisteluineen pystyttiin tekemään silloin, kun hyökkäyksien valmisteluihin oli riittävästi aikaa ja patterit ehdittiin sijoittaa tehokkaille paikoille.

Viestitoiminta oli vaikeaa, koska hyökkäykset tapahtuivat yleensä hajallaan laajalla alueella. Perusyhteys oli lankayhteys ja kenttäpuhelin. Patteristojen kaapelit olivat levällään erämaissa ja ne eivät aina riittäneet, vaan jouduttiin tukeutumaan jalkaväen yhteyksiin. Kaapelit katkeilivat herkästi vihollisen tykistötulessa tai sen partiot katkoivat niitä. Kokemus osoitti, että kaapelit kestivät vasta lähes kahden metrin syvyydessä. Vikapartiot olivat jatkuvasti liikkeellä taistelutilanteissa.

Radioilla varmistettiin yhteydet. Valitettavasti varmoja radioita oli vain raskas tykistöradio, joka oli keskuksissa ja sähkötysradiot. Kevyet radiot ja radiopuhelimet, eli lyhytaaltopuhelimet, joita saatiin vuodesta 1943 lähtien, olivat epävarmoja,  kantavuudeltaan liian pieniä ja antennit vaurioituivat herkästi vihollisen raskaassa tulessa.

Ensimmäisen kerran raskasta tulta käytettiin todella keskitetysti suurilla laukausmäärillä vasta Rukavaaran taisteluissa. Tunnetuin suoritus oli Rukavaaran taisteluiden ratkaisun, suomalaisjoukkojen murron tukeminen. Läpimurto tapahtui päätien eteläpuolella Matkalammen ja Vehkalammen välillä. Sitä tuki aluksi tulivalmisteluna yhteensä 11 patterin tuli. 12 raskasta kenttäkanuunaa ja haupitsia sekä 32 kevyttä haupitsia ja kenttäkanuunaa. Lähimpänä oli korpeen siirretty Kenttätykistörykmentin ensimmäinen patteristo, josta osa pystyi ampumaan edullisesta sivusuunnasta ”kirveen silmään”, eli aivan omien hyökkäävien kärkijoukkojen eteen. Sisäänmurtokohtaan ammuttiin noin 400 metrin pituiselle ja 200 metriä leveälle, noin viiden hehtaarin alueelle, noin 5000 laukausta eli 1000 laukausta hehtaarille. Alueelta löytyi noin 500 kaatunutta vihollista.

Suomalaisten päästyä Rukavaaran päälle, aloitti vihollinen voimakkaat vastahyökkäykset. Se oli odottanut suomalaisten koukkausta Rukavaaran eteläkärkeen ja varannut alueelle runsaasti joukkoja. Kapteeni Hirva sai tässä tilanteessa käyttöönsä myös raskaan patteriston tulen, ja tykistö vaikutti ratkaisevasti suomalaispuolustajien torjunnan onnistumiseen. Noin 400 neuvostohyökkääjää kaatui jalkaväen ja tykistön tulessa. Kapteeni Möttönen, 3./JR 52:n päällikkö, kuvasi tykistön tehon seuraavin sanoin: ”Se tulipeite edes takaisin ammuttuna oli kauhea mankeli. Ei meidän tarvinnut kuin sivusta katsella, kun naapuri yritti ja veti itsensä takaisin karvat polttaen”.

Rukavaaran taistelujen aikana käytettiin raskasta tykistöä myös tehokkaasti vastatykistötoimintaan ja häirintään. Pismajoen länsipuolelle siirrettiin yksi raskas kanuuna, joka pystyi ampumaan tästä asemasta laajalle alueelle aina Rukajärven kylään saakka. Suomalaisten läpimurron jälkeen siirtyi heti tulenjohtoryhmä Rukavaaran itälaidalle, josta se johti tulta vihollismaaleihin.

Rukavaaran taisteluissa oli mukana myös ensimmäisen kerran valonmittauselin.

Asemasotavaiheen ryhmitys

Hyökkäysvaiheen päättyessä ja myös Ontajärven suunnan selvittyä pääosa tykistöstä oli sulloutunut pienelle alueella päätien suunnalle Vansjärven ja Ontajoen välille. Alue oli maaston ja vesistöjen takia ahdas ja etulinjaa ei saatu riittävän kauas Ontajoen taakse. Oletettiin, että päätien suunta tulee olemaan vihollisen toiminnan painopiste, joka samalla määrittää myös raskaan tulen sijoituksen. Raskas patteristo sijoittui automaattisesti ns. tykistön mäelle ja kevyet patteristot ympärille. Kranaatinheitinkomppaniat sijoitettiin aluksi tukemaan ns. kiinteän linjan puolustusta päätien suuntaan.Vasta myöhempi vihollisen hyökkäystoiminta pakotti hajasijoittamaan tykistövoimaa. Ensimmäisenä tarvittiin tukea Ontajärven pohjoispuolella, jossa vihollinen aloitti aktiivisen toiminnan pian hyökkäysvaiheen päättymisen jälkeen. Toinen tekijä tuen tarpeeseen oli Ontajärven eteläpuolelle johtavan huoltotien haavoittuvuus tällä alueella. Ontajärven kylän ja Petralampien välille muodostui kiinteä puolustus. Tulitueksi sijoitettiin Ontajärven kylän pohjoispuolelle kenttätykkipatteri ja myöhemmin Ontajoen itäpuolelle kokonainen kranaatinheitinkomppania. Järjestelystä tuli pysyvä. Se purettiin vasta kesän 1944 ratkaisutaisteluiden yhteydessä.

Seuraavat suuret muutokset tapahtuivat vuoden 1942 kuluessa. Vihollinen oli muuttunut aktiiviseksi ja uhkasi koko ajan hyökkäyksillään päätien suunnan kiinteän puolustusaseman eteen työnnettyjä tukikohtia. Niiden tueksi oli järjestettävä tehokas tulituki. Päätien suunnan tukikohtia pystyttiin tukemaan suurin piirtein alkuperäisistä asemista, mutta sivustat jäivät heikommiksi. Kenttätykistörykmentin patteristot jouduttiin hajottamaan. Yksi vajaa patteristo sijoitettiin Vansjärven kaakkoispuolelle, josta se pystyi tukemaan Vilkojärven lohkoa. Päätien suunnalla oli tykistövoimaa siirrettävä tien pohjoispuolelle lähelle Ontajokea, josta voitiin tukea Piipun, Pallon ja Suven puolustusta.

Pohjoisin tukikohta Peukaloniemi Tunkuan tien suunnalla muodostui seuraavaksi odottamattomaksi ongelmaksi. Siitä tuli sodan loppuun saakka vihollisen silmätikku, jota se yritti jatkuvasti tuhota ja vallata. Tukikohtaa tukemaan siirrettiin kenttätykistörykmentin vajaa patteristo Karnisjärven eteläpuolelle ja raskaat kranaatinheittimet sijoitettiin myös tukemaan Peukaloniemen ja Pallon suuntia. Ampumatarvike- ja muun huollon takia rakennettiin tie Rukavaaralta Karnisjärven kautta Peukaloniemeen ja Tunkuan tielle.

Raskas patteristo juurtui Tykistönmäkeen keskeiselle paikalle, johon se linnoittautui. Siinä se pysyi poikkeuksellisesti aina heinäkuuhun 1944, jolloin raskasta tulta tarvittiin Peukaloniemessä ja elokuussa Ontrosenvaaran suunnalla.

Näin oli Rukajärven suunnan erämaatykistö ryhmitetty puolustusryhmitykseen, jonka maasto ja vihollinen oli määritellyt. Valtava alue oli hajottanut tykistövoiman ja tulen keskittäminen ei ollut mahdollista. Raskas patteristo pystyi ampumaan kootusti mutta rykmentin tykistö joutui ampumaan pattereittain tai korkeintaan muutaman patterin voimin. Kaikissa tykistöasemissa tarvittiin vaihtoasemia, koska oli pystyttävä tukemaan leveälle alueelle kantaman puitteissa. Hajauttamisen ainoa hyvä puoli oli se, että se antoi paremman mahdollisuuden ampua torjuntaa paremmin sivusuunnassa tukikohtien eteen. Tästä muodostui erämaatykistön toiminta, joka pyrittiin saamaan mahdollisimman tehokkaaksi. Järjestelmässä raskaiden heittimien ja tietenkin myös kevyiden heittimien tulituen merkitys jalkaväen tukemisessa korostui.

Mainittakoon, että nykypäivän parhaillaan koulutettavassa uudessa taistelutavassa on samoja piirteitä, koska joukot taistelevat erillään laajalla alueella ja kaikkia on pystyttävä tukemaan tehokkaalla raskaalla tulella. Tietenkin tukevan kaluston määrä on monipuolistunut ja ampumaetäisyydet ovat kasvaneet valtavasti.

Asemasotavaiheen tykistötoiminta

Raskaan tulen järjestelyt

Perusjärjestelmä luotiin nopeasti. Tulenjohtajat päivystivät niissä etulinjan tukikohdissa, joihin raskasta tulta oli mahdollisuus saada. Yhteydet tulenjohtajilta tuliasemiin rakennettiin lanka- ja radioyhteyksin. Maalit määriteltiin yhteistoiminnassa jalkaväen kanssa ja laadittiin tulisuunnitelmat.

Vihollisen aktiivinen tykistötoiminta pakotti kehittämään myös mahdollisimman tehokkaan vastatykistötoiminnan. Sitä varten rakennettiin raskaalle patteristolle kaukotähystyspaikka Rovamäelle päätien pohjoispuolelle lähelle etulinjaa. Sieltä, ja muista kaukotähystyspaikoista sekä tulenjohtopaikoista tähystettiin ja mitattiin valo- ja äänimittauksin vihollisen tuliasemia. Havaintoja tarkennettiin leikkaamalla vähintään kahdesta tähystyspaikasta. Havaittuja maaleja ammuttiin lähinnä raskaan patteriston toimesta, muut ampuivat kantaman puitteissa. Vastatykistötoiminnalla pakotettiin vihollinen siirtämään tuliasemiaan tai pysymään ampumatta. Toinen kaukotähystyspaikka oli Jousijärven eteläpäässä ja kolmas Rukajärven eteläpuolella Ontajärven tien varrella sijaitsevalla vaaralla.

Rukajärven suunnan eräs erikoisuus oli tulenjohtajien käyttö partioiden tai taisteluosastojen mukana, jolloin pystyttiin kantamien puitteissa ampumaan yllättäviä ja tarkkoja tuli-iskuja vihollisen tukikohtiin tai joukkoihin. Esimerkiksi syksyllä 1943 vihollinen eteni suurin voimin pohjoisella sivustalla Pugl-järvien alueella. Majoittunut osasto saarrettiin, osittain tuhottiin ja karkotettiin. Saartajien mukana oli tykistön tulenjohtoryhmä ja Karnisjärven patteristosta käännettiin yksi patteri tukemaan taistelua. Se pystyi juuri kantamansa rajoissa ampumaan alueelle.

Rukajärven erämaatykistö kehitti erittäin korkeatasoisen lentokoneesta tapahtuvan tulenjohdon. Siinä tulenjohtaja oli hävittäjän tai tiedustelukoneen mukana ilmoittaen havaittujen maalien sijainnin ja johti tulta kohteisiin. Tämä menetelmä oli tehokas esimerkiksi Ontrosenvaaran-Tahkokosken taisteluissa elokuussa 1944. Lentokoneesta johdetulla tykistötulella aiheutettiin huomattavaa tuhoa vihollisen Tsirkka-Kemijoen takana sijainneen huoltotien liikenteelle ja kohteille. Merkittävää oli myös se, että vihollistykistö lopetti yleensä ammuntansa suomalaisen tulenjohtokoneen saavuttua alueelle. Ilmasta johdetulla tulella voitiin myös ampua kantaman äärirajoille, jolloin voitiin todeta putkien kulumisesta johtuva hajonta.

Ilmatiedustelu Rukajärven suunnan valtavilla alueilla oli muutenkin tärkeää. Varsinkin aralla ja uhkaavalla pohjoisella erämaasivustalla saattoi muodostua nopeasti pahoja tilanteita, kuten syksykesällä 1944 huomattiin.

Porajärven suunnan tykistö kesällä 1944

Neuvostojoukkojen eteneminen Porajärvelle ja edelleen kohti Ilomantsia pakotti 14. Divisioonan suojaamaan eteläisen sivustansa ja selustansa. Porajärven suunnalle keskitettiin Rukajärven suunnan joukkoja heinäkuussa 1944 kaikkiaan kolme jalkaväkipataljoonaa ja tulitueksi yksi kenttätykistörykmentin patteristo ja kranaatinheitinkomppanian joukkue. Suunta suljettiin asettumalla puolustukseen Jeporijoella Himolanjärven ja Märätjärven välisellä kannaksella. Vastassa oli tulivoimainen neuvostodivisioona joka onneksi suuntautui pääosillaan kohti Ilomantsia. Vihollisia oli kuitenkin Porajärven länsipuolella sodan loppuun saakka niin paljon, että ne olivat Jepori-joen puolustajille jatkuvasti ankara uhka. Ilomantsin mottitaistelut veivät kaksi pataljoonaa mennessään ja kun ne taistelut oli käyty, jäi vain yksi pataljoona, Erillinen Pataljoona 7, puolustamaan suuntaa. Tulitueksi jäi yksi kenttätykkipatteri ja kranaatinheitinkomppanian joukkue. Näillä joukoilla onnistuttiin pitämään tilanne hallinnassa sodan loppuun saakka.

Puolustuksen onnistuminen vaati jatkuvaa tiedustelua ja aktiivista toimintaa. Raskas tuli oli järjestettävä niin, että se voitiin keskittää nopeasti koko puolustusaseman alueelle ja tulensiirtojen oli oltava nopeita. Eli tyypillistä erämaatykistön toimintaa, jossa oli varauduttava yllättäviin muutoksiin ja koko ajan oli myös suojattava omat tuliasemat, koska hyökkäys saattoi tulla mistä suunnasta tahansa.

Erämaatykistön toiminta merkittävimmissä taisteluissa

Väheksymättä ollenkaan muita puolustustaisteluja, nousevat ylitse muiden tukikohta Pallon kaksi kovaa taistelua, joista jälkimmäinen kesäkuussa 1943 oli vuoden suurin taistelu koko Suomen rintamilla, Peukaloniemen monet ankarat ottelut ja lopulta Ontrosenvaaran-Tahkokosken taistelut, joissa jouduttiin sekä puolustus- että hyökkäystaisteluihin. Kesän 1941 hyökkäysvaiheen taistelut tykistön osalta on käyty lyhyesti läpi jo aikaisemmin. Käyn seuraavaksi läpi havaintoja tykistön toiminnasta asemasotavaiheen suurissa taisteluissa.

Tukikohta Pallon taistelu 26.-28.6.1943

Eteentyönnetty tukikohta ”Pallo” oli maastoa hallitseva kumpare keskellä suota ns. linjojen välissä. ”Pallo” ja sen pohjoispuolella sijainnut tukikohta ”Suvi” jäivät suomalaisten haltuun hyökkäysvaiheen lopussa ja olivat lähellä oleva paha uhka neuvostojoukkojen puolustusasemien edessä. Varsinkin ”Pallo” oli avainasemassa alueen hallinnan kannalta.

Neuvostojoukot valtasivat ”Suven” takaisin myöhäsyksyllä 1942.

Tukikohta ”Palloa”, silloista ”Vuorta”, yritti vihollinen vallata rajusti jo tammikuussa 1943. Hyökkäystä edelsi keskitetty tykistön ja raketinheittimien tuli ja tukikohta joutui vähäksi aikaa vihollisen haltuun. Vihollinen käytti tuossa hyökkäyksessä ensimmäisen kerran Rukajärven suunnalla Katjusha-raketinheittimiä, jotka nimitettiin sittemmin ”Stalinin uruiksi”. Suomalaiset suorittivat nopeasti vastahyökkäyksen tehokkaan tykistö- ja heitintulen tukemina ja valtasivat asemansa takaisin. Tämä oli ensimmäinen todellinen erämaatykistön keskitetty tulituki. Sitä tarvittiin seuraavan kerran ennenkuulumattomasti juhannuksen seutuvilla.

Suomalaiset yrittivät vallata takaisin tukikohta ”Suven illalla 23.6.1943. Hyvin suunniteltu hyökkäys ei onnistunut vihollisen valtavan torjuntatulen takia. Tämä johtui siitä, että tukikohdassa ja alueella sattui olemaan jo valmiina ”Pallon” valtaukseen valmistautuvia vihollisjoukkoja. Hyökkäyksessä käytettiin keskitetysti tykistön ja heittimien tulta ja sitä johdettiin lentokoneesta. Tulivalmistelussa tukikohtaan ammuttiin suurimmalla nopeudella yli tuhat ammusta ja lisäksi ammuttiin vastavalmistelua vihollisen tykistöasemiin ja tuettiin hyökkäysosaston irtautumista.

Aamulla 26.6.1943 aloitti alueelle koottu neuvostotykistö ja raketinheittimistö tunnin kestäneen rumputulen tukikohta ”Palloon” ja sen taakse aina Ontajoelle saakka. Vihollistykistö ampui myös vastatykistöammuntana Tykistönmäkeen. Tuon tunnin aikana putosi pääosin ”Pallon” päälle yli 6000 tykistön ammusta ja ennennäkemätön määrä raketteja. Hyökkäävät neuvostojoukot pääsivät oman tulivalmistelun keskellä edeten tukikohtaan menettäen jo lähes sata miestä omassa tulituksessa. Puolustavan suomalaisen komppanian oli pakko väistyä pois tukikohdasta tukilinjalle. Tärkeä ”Pallo” oli menetetty.

Oma tykistö ja heittimet ampuivat suurimmalla teholla torjuntaa tukikohdan eteen ja sulkua sen taakse, mutta se ei pystynyt estämään tukikohdan menetystä. ”Pallon” alueelle pystyivät ampumaan raskas patteristo ja kaksi kenttätykistön patteristoa sekä tietenkin tukikohdan takana olleet raskaat ja 81 mm:n kranaatinheittimet kantamansa puitteissa. Vilkojärven lohkon tukena ollut vajaa patteristo oli aivan kantaman rajoilla eikä se sen takia pystynyt ampumaan tuliasemistaan kohteeseen.

Tykistö ja heittimet siirsivät tulensa myös ”Palloon” kun selvisi, että siellä ei ollut enää omia joukkoja. Ammuntaa jatkettiin pitkin päivää ja kiihdytettiin tulivalmisteluksi ennen omaa vastahyökkäystä. Tässä vaiheessa raskas tuli piti tilanteen hallinnassa ja esti neuvostojoukkoja jatkamasta hyökkäystään sekä laajentamasta murtokohtaa. Alueella oli hyvin tulenjohtovoimaa, joka seurasi tilannetta ja ammutti myös tukikohdan etu- ja takapuolelle estäen vihollisen etenemisen ja vaikeuttaen lisävoimien pääsyä ”Palloon”.

Jalkaväkirykmentti 52 aloitti välittömästi tukikohdan menetyksen jälkeen vastahyökkäysvalmistelut. Sen toinen pataljoona pääsi ryhmittymään kuitenkin vasta puolen päivän jälkeen hyökkäystä varten hirsivarustuksen länsipuolelle, eli noin puolen kilometrin päähän kohteesta. Ryhmitysalue oli liian lähellä ja arvattavalla alueella, jolloin neuvostotykistö ampui kovan keskityksen vastavalmisteluna suoraan pataljoonan päälle. Vastahyökkäys jäi tekemättä kovien tappioiden takia. Tarvittiin uusia johtajia ja valmisteluja.

Epäonnistuneen vastahyökkäysyrityksen jälkeen käskyt paukkuivat ja ehdoton käsky oli ”Pallon” takaisin valtaaminen. Myös raskaalle tulelle annettiin tehtävä tukea hyökkäävää jalkaväkeä kaikin mahdollisin voimin. Erämaatykistö valmistautui jatkosodan vuoden 1943 kovimpaan taisteluun ja koko jatkosodan kolmanneksi suurimpaan yhden tukikohdan taistelun tulitukeen. Se oli ampunut kranaattinsa lähes kuiviin ja niitä kuljetettiin herkeämättä Repolasta ja Lieksasta suoraan tuliasemiin. Automiehet tekivät ympärivuorokautista ajoa kuljettaen ammuttavaa tulta syökseville putkille. Lieksaan saapuneiden junien perässä oli ylimääräisiä vaunuja, joissa tuotiin kranaatteja ja ammuksia ”Palloon” suunnattuihin tykkeihin ja heittimiin. Onneksi myös vihollisella oli sama tilanne ja sielläkin odotettiin ammustäydennystä.

Valmistelut ja tulisuunnitelmat tehtiin huolellisesti. Vastahyökkäystä tukemaan valmistautui yhtä vajaata patteristoa lukuun ottamatta koko divisioonan tykistövoima, 36 kenttätykkiä, raskaat ja kevyet kranaatinheittimet, panssarintorjuntatykit ja jopa muutamat ilmatorjuntatykit. Viimeksi mainitut suunniteltiin ampuviksi suorasuuntauksella pääasiassa tukikohdan sivuille ja taakse estämään vihollisen lisävoimien tuloa ja vetäytyvien peräytymistä.

Tulivalmistelu aloitettiin 26.6. kello 23:n jälkeen ja se jatkui lähes puolitoista tuntia vastahyökkäykseen saakka. Vihollistykistö vastasi ja tulitus alueella oli yhtämittaista jylinää, josta ei yksittäisiä laukauksia erottanut. Suomalaiset ryhmittivät hyökkäysjoukot nyt paremmin ja eteneminen onnistui tulen suojassa tukikohtaan. Ankara lähitaistelu kesti aamu neljään, jolloin täysin runneltu ”Pallo” oli jälleen omien hallinnassa.

Tykistöllä ja heittimillä oli vilkas yö. Tulivalmistelun, johon käytettiin lähes 5000 ammusta, lisäksi ammuttiin sulkuja tukikohdan taakse ja vihollisen tykistöasemia.

Aamulla 27.6. olivat molempien tykistöt ampuneet jälleen paukkunsa ja täydennyksiä odotettiin. Samalla suomalaiset valmistautuivat ”Pallossa” vihollisen vastahyökkäyksiin, jotka tiedettiin varmasti tulevan.

Ammustäydennyksiä saatiin iltapäivällä ja vastavalmisteluja ammuttiin sen jälkeen jatkuvasti vihollistykistön hillitsemiseksi ja vastahyökkäyksen vaikeuttamiseksi.

Vihollisen tykistö ampui koko seuraavan yön ajoittaisia keskityksiä ja kiihdytti 28.6. kello 07.00 tulen rumputuleksi. Sen jälkeen suuntautuivat voimakkaat hyökkäysosastot kaakosta ja koillisesta kohti ”Palloa”. Ratkaiseva taistelu alkoi.

Aikaisemmin mainittu suomalaisten raskaan tulen arsenaali aloitti torjunnan ja vastavalmistelun täydellä voimallaan. Vihollinen kärsi suuria tappioita mutta yritti aina iltapäivälle saakka, jolloin sen oli pakko vetäytyä. Suomalaisten raskas tuli ja jalkaväen tuli tekivät vielä pahaa jälkeä vetäytyvälle viholliselle.

Erämaatykistö oli vaikuttanut ratkaisevasti taistelun lopputulokseen. Se oli ampunut yhteensä lähes 27000 ammusta. Neuvostotykistö ampui vielä enemmän, joten ”Palloon” ja sen ympärille putosi reilusti yli 50000 tykistön ja kranaatinheittimien ammusta.

Kovasti oli rautaa tukikohdassa. Muistettakoon, että jo tammikuun hyökkäyksessä alueelle ammuttiin yhteensä ainakin 6000 ammusta, joista noin puolet osui varsinaiseen tukikohtaan. Tällöin oli laskettu, että ”Pallon” alueelle ammuttuna 3000 kranaattia ja ammusta tarkoittaa sitä, että jokaiselle omakotitalon pohjapinta-alan kokoiselle alueelle putoaa yksi ammus. Mikä oli osumatiheys vihollisen ampumilla lähes 30000:lla ammuksella? On ihme, että suomalaisia kaatui lainausmerkeissä ”vain” noin 40 ja haavoittuneita oli noin 200. Neuvostojoukkojen kaatuneita havainnoitiin eri lähteiden mukaan 400 – 600 ja haavoittuneiden määrä oli tuntematon.

Tukikohta Peukaloniemen tulikirnu

”Peukaloniemen” tai ”Peukalon” tukikohta oli karmea paikka. Jo sen sijainti hirvitti koko ajan puolustajia. Tukikohta muodostui juuri siihen kohtaan vihollisen asemien eteen, missä hyökkäys oli pakko keskeyttää syksyllä 1941. Vasemmalla oli Jousijärvi ja joki, oikealla ja takana oli laaja, avoin suo. Etulinja kulki kaarevana tasaisen kankaan poikki ja vihollisen asemat olivat korkeammalla kumpareella, josta oli erinomaiset mahdollisuudet tarkka-ampujatoimintaan ja tulenjohtoon. Lisäksi vihollinen pystyi ampumaan kaikilla aseilla tukikohtaan edestä ja sivulta. Asemien väli oli lähimmillään vain noin 100 metriä.

Kesällä 1944 valmistui asemien väliin neuvostojoukkojen rakentama tunneli, josta hyökkääjät pääsivät nopeasti tulivalmistelun suojassa suomalaisten taisteluhautoihin ja pesäkkeisiin. Kaikki toiminta piti olla maanpinnan alapuolella, ja siksi oli kaivettava koko ajan lisää taistelu- ja yhdyshautoja sekä korsuja ja sirpalesuojia.

Kesällä 1942 vihollisen toiminta kiihtyi ja lähes jatkuva tykistön ja heittimien tuli kohdistui tukikohtaan ja sen taakse. Syksystä eteenpäin tapahtui usein yllättäviä hyökkäyksiä ja nämä jatkuivat koko sodan ajan. ”Peukaloniemi” oli raskas ja kuluttava tukikohta, jossa piti olla koko ajan varuillaan ja valppaana.

Vaikea tukikohta vaati voimakkaan tulituen ja sen takia sijoitettiin vajaa kenttätykistörykmentin patteristo Karnisjärven kaakkoispuolelle, josta se tuki puolustusta noin kolmen-neljän kilometrin ampumaetäisyyksillä. Kevyet heittimet oli sijoitettu tukikohdan taakse ja kranaatinheitinkomppania oli sijoitettu Tunkuan tien suuntaan lähelle Ontajokea, josta se pystyi tukemaan raskailla heittimillään ”Pallosta” lähtien kiinteän linjan pohjoisosan tukikohtia. Kesällä 1944 vihollisen hyökkäykset entisestään lisääntyivät ja kovenivat, jolloin heinäkuun alkupuoliskolla siirrettiin yksi raskaan patteriston patteri Karnisjärvelle. Sen järeät ammukset vahvistivat huomattavasti puolustusta ja antoivat turvallisuuden tunnetta puolustajille.

”Peukaloniemessä” jouduttiin varsinkin kesällä 1944 kehittämään erikoinen taistelutapa puolustuksen varmistamiseksi ja puolustajien säästämiseksi. Vihollisen kovien tulivalmistelujen ajaksi (yleisesti 6000-7000 ammusta) vedettiin henkilöstö etummaisista pesäkkeistä pari sataa metriä taaksepäin suojaan korsuihin. Hyökkääjä pääsi usein tukikohdan etuosan sisään tunnelia pitkin, mutta se ajettiin aina takaisin tai tuhottiin tarkalla raskaalla tulella ja siihen liittyvällä vyörytyksellä. Komentopaikalla oli aina valmiina reservi, joka yhdessä suojassa olleiden miesten kanssa suoritti vyörytyksen. Tulenjohtajat ja tulenjohtoaliupseerit olivat tukikohdan ”puhdistuksen” ammattilaisia. He olivat olleet lukemattomia kertoja tehtävässään tukikohdassa ja tunsivat sen kuin omat taskunsa. He selvittivät ”puhdistamaan” menevälle osastolle hyviksi koetut menetelmät ja johtivat samalla raskaan tulen tukikohdan kärkeen ja eteen tarpeen mukaan.

Erämaatykistö oli hyvin tärkeä ”Peukaloniemen” tukikohdan takuumies.

Ontrosenvaaran–Tahkokosken taistelut

Nämä Rukajärven suunnan viimeiset suuret taistelut on otettava esille puhuttaessa jalkaväen ja erämaatykistön vaikeimmista tehtävistä.

Neuvostojoukot yllättivät heinä-elokuun vaihteessa 1944 rakentamalla tien kenttävartiolinjan pohjoispuolitse Ontrosenvaaran pohjoispuolelle Tahkokoskelle ja siirtämällä sitä kautta runsaat kaksi rykmenttiä Tsirkka-Kemijoen länsipuolelle. Niiden tehtävänä oli vyöryttää suomalaiset joukot Tahkokosken ja Ontrosenvaaran väliltä ja katkaista huoltotie Ontrosenvaarassa. Tämän jälkeen tuli suomalaisten 14. Divisioonan pääjoukot tuhota Rukajärven alueella hyökkäämällä sekä lännen suunnasta että rintamasta. Neuvostojoukot ylittivät Tsirkka-Kemijoen 2.8. ja tästä alkoivat noin kaksi viikkoa kestäneet ankarat taistelut alueella.

Suomalaiset olivat kenttävartioryhmityksessä Jousijärven ja Tsirkka-Kemijoen välillä ja edelleen joen länsirannalla Nuokkijärvelle saakka ja järvilinjalla aina Luvajärvelle saakka. Kranaatinheittimet olivat ainoa raskaan tulen tuki, tykistöä ei ollut Karnisjärven länsipuolella. Samaan aikaan divisioonan joukkoja oli jouduttu siirtämään kolme pataljoonaa ja patteristo Jeporijoelle suojaamaan Porajärven suuntaa ja osallistumaan Ilomantsin mottitaisteluihin.

Näiden taisteluiden tukeminen oli vaikeaa monesta syystä. Alue oli laaja, lähes tietön ja peitteinen ja omat joukot olivat leveällä alueella hyökkäyksessä, joka aaltoili edestakaisin. Ei ollut aina tietoa missä ovat omat joukot ja missä vihollinen. Tulenjohto oli vaikeaa tällaisessa tilanteessa ja lisäksi lankayhteydet katkeilivat tykistö- ja heitintulessa jatkuvasti kallioisessa maastossa. Raskaan tulen tukea olisi tarvittu enemmän ja nimenomaan kranaatinheittimien tulta, joka soveltui hyvin tällaisten taisteluiden tukemiseen.

Raskaan patteriston kaksi patteria siirrettiin 2.8. Ontrosenvaaran itäpuolelle Merun kylään tukemaan saarrostavaa vihollista vastaan alkavia taisteluja. Ontajärven suunnalta siirrettiin Kranaatinheitinkomppanian joukkue, siis kolme 120 mm:n heitintä, vahventamaan raskasta tulta. Toinen joukkue oli siirretty aikaisemmin Klyyssinvaaran suunalle.

Myöhemmin 6.8. saatiin tykistörykmentin kanuunajaos päätien suunnalta vahvennukseksi.

Siinä oli tykistövoima näihin koviin taisteluihin, joissa jouduttiin sekä puolustamaan että hyökkäämään tilanteiden selvittämiseksi. Muuta tulitukea antoivat pataljoonien kevyet kranaatinheittimet, joita käytettiin joustavasti tykistötulen ohessa. Raskaita heittimiä käytettiin hyökkäyksen tukemiseksi pääasiassa kootusti ja myös kevyitä heittimiä patterin tavoin. Käyttötapa sopi näihin taisteluihin hyvin, koska koottuna saatiin tehokas tuli maaleihin ja ammushuolto nopeutui ja helpottui.

Suomalaisten vastahyökkäyksen alusta 3.8. aina 9.8. saakka Raskaan Patteriston tuliasemat olivat Merunkylän alueella. Ampumaetäisyys suomalaisten vastahyökkäyksen päätavoitteeseen, Munakukkulalle, oli lähes kymmenen kilometriä, eli sinne jouduttiin ampumaan aivan kantaman äärirajoille.

Patteristo joutui samalla moneen muuhun tehtävään, jotka vähensivät suoraa jalkaväen tukea. Näistä kerron tarkemmin myöhemmin. Tykistövalmisteluissa kehitettiin uusia menetelmiä, jotka tukivat mahdollisimman hyvin jalkaväen hyökkäyksiä laajalla alueella.

Perustettu Taisteluosasto Murole aloitti 3.8. hyökkäyksen Ontrosenvaarasta Elovaaran kautta kohti Tahkokoskea vihollisen työntämiseksi takaisin Tsirkka-Kemijoen itäpuolelle. Raskaan patteriston tulenjohtoryhmät olivat hyökkääjien mukana ja ammuttivat tulivalmisteluja ja vastavalmisteluja vihollisen tykistöä vastaan. Kerrottakoon tulen tarkkuudesta ja tulenjohdon osaamisesta yksi esimerkki. Hyökkäyksen alkuvaiheessa vallattiin pahoin omin tappioin piste 241,5, joka oli ollut vihollisen tärkeä maastoa hallitseva harjanne ja rykmentin komentopaikka. Radioasema ja komentopaikka olivat tuhoutuneet ilmeisesti raskaan haupitsin täysosumasta. Raskaan patteriston ampumaetäisyys oli noin seitsemän kilometriä. Tulenjohtajat johtivat myös heittimien tulta, jolloin osuman on voinut tehdä myös raskas heitin.

Vihollisen pataljoona hyökkäsi yllättäen 4.8. aamuyöllä Tsirkka-Kemijoen länsipuolelta Ontrosenvaaraan ja katkaisi kulkuyhteydet sillan kautta. Sillan suojaksi siirretyt ilmatorjunta- ja panssarintorjuntatykit estivät sillan tuhoamisen ja vihollisen pääsyn sen itäpuolelle. Vihollisen pataljoona tuhottiin päivän kuluessa tilapäisesti kootuilla voimilla. Raskas patteristo tuki taistelua yhdellä tykillä. Yksittäinen tulenjohtaja oli saartavien joukkojen mukana aivan vihollisen vieressä ammuttaen tulivalmisteluja ja tikkausammuntana kohteita. Haupitsin ammus tuhosi mm. vihollisen tykistön tulenjohtajan radioineen. Syntyi ammunnallisesti omituinen tilanne, jossa sekä suomalainen että neuvostotykistö tulittivat lähes samasta suunnasta Ontrosenvaaraa. Molemmat ampuivat joen länsirannalle, mutta suomalaiset saarrettuja venäläisiä ja venäläiset saarrostavia suomalaisjoukkoja.

Patteristo joutui ampumaan samaan aikaan tulivalmisteluja, torjuntaa ja vastavalmisteluja tukiessaan Osasto Murolen hyökkäystä.

Suomalaisten hyökkäys edistyi niin, että 5.8. oli saavutettu tavoite Tahkolammen ja Tsirkka-Kemijoen välillä, mutta vihollinen oli pesiytynyt lujasti joen länsirannan munakukkulalle. Tämän valtausta varten keskitettiin erämaatykistö ja lopulta myös pommituskoneet tukivat yritystä 10. elokuuta. Elovaaran kylän eteläpuolelle siirrettiin 6.8. yksi kanuunajaos päätien suunnalta. Vihollisen maataistelukoneet olivat jatkuvana kiusana myös tykistöasemille ja naamiointi oli jatkuvan tulitoiminnan kannalta tärkeä asia.

Munakukkulaa vastaan tehtiin monta raskaan tulen tukemaa hyökkäystä, mutta neuvostojoukot suojautuivat lujiin, jopa kuuden tuuman haupitsin osumankestäviin kivibunkkereihinsa ja ilmestyivät aina torjumaan suomalaisten hyökkäykset. Kukkulaa ei pystytty eristämään, koska vihollinen pystyi torjumaan yritykset joen itärannalta suorasuuntaus- ja konekivääritulella. Samalla kun tykistö ja kranaatinheittimet tulittivat kukkulaa, käytettiin myös lentokoneesta suoritettavaa tulenjohtoa vastatykistötoimintaan ja havaittuja viholliskohteita vastaan.

Raskas patteristo siirtyi 8.8. vaikeaa maastoa pitkin Elovaaran kylän alueelle, eli vielä pohjoisemmaksi ja lähemmäksi pääkohdetta, Munakukkulaa. Samalla pystyttiin ampumaan pitkälle neuvostojoukkojen huoltotien suuntaan. Tulenjohtoryhmät oli sijoitettu kukkulan kaakkois- ja lounaispuolille ja yksi munakukkulan pohjoispuolelle kenttävartio ”Askoon”. Se oli tärkeä ratkaisu, koska 12.8. vihollinen ampui kovan keskityksen kenttävartion alueelle, ylitti joen ja saartoi tukikohdan. Paikalla ollut tulenjohtaja ammutti osuvat torjunnat kenttävartion ympärille ja joen maastoon estäen lisävoimien tulon. Vihollisen oli pakko luopua yrityksestään.

Viimeiseen hyökkäykseen valmistauduttiin siinä vaiheessa kun Ilomantsissa olleet joukot palasivat takaisin. Suunniteltiin noin kolmen pataljoonan suuruisella taisteluosastolla isku Hiisjärven ja Tervajärven väliltä neuvostojoukkojen huoltotielle Tsirkka-Kemijoen itäpuolelle, jolloin vihollinen joutuisi saarroksiin. Hyökkäyksen tuli alkaa 16.8. kello kuudelta aamulla.

Hyökkäyksen tueksi siirrettiin Merunkylän salmen taakse Elminlammen pohjoispuolelle Ilomantsista 13.8. saapunut kahden patterin vahvuinen kenttätykistörykmentin toinen patteristo, Elovaarasta siirrettiin erillinen jaos ja uutena päätien suunnalta yksi patteri. Muodostetusta kolmen patterin ja jaoksen tykistövoimasta käytettiin komeasti nimeä Hirvan tykistöryhmä. Se valmistautui tukemaan saarrostavaa hyökkäystä. Kova työ oli jälleen erämaatykistöllä siirtää tykit korpeen sopivan kantaman päähän vihollisen huoltotiestä. Raskas patteristo sai tehtävän tukea Tahkokosken suunnalla vähän aikaisemmin tehtävää harhautushyökkäystä, suorittaa vastatykistöammuntoja ja vielä tukea myös saarrostavaa hyökkäystäkin.

Viimeinen hyökkäyspäivä oli erämaatykistölle vilkkaan toiminnan päivä. Tahkokoskella raskas patteristo ja raskaat heittimet ampuivat aluksi harhautushyökkäyksen tueksi tulivalmistelut munakukkulalle ja joen itärannalle Tahkokosken ja Parakkiniemen välille. Myöhemmin ammuttiin iskuja tarvittaviin kohteisiin, vastavalmisteluja vihollisen tykistöasemiin, lentävän tulenjohdon havaitsemiin maaleihin huoltotien suunnalla ja myös saarrostavaa hyökkäystä tuettiin. Oli tulenkäytön kannalta monipuolinen päivä ja nopeita tulensiirtoja riitti.

Saarrostushyökkäystä tukeva tykistö ja heittimet tulittivat ainakin huoltotien eteläpuolella ollutta vahvaa vihollistukikohtaa. Ei ole käytettävissä ammuttuja maaleja tai laukausmääriä, mutta tämä tuki ei ollut riittävän tehokasta ja pääosa hyökkäysvoimista jumiutui alueelle. Huoltotielle päässeitä kahta komppaniaa tuettiin jonkin verran, mutta ne joutuivat nopeasti vetäytymään pois kovan vihollispainostuksen takia. Koottu hyökkäys ei onnistunut ja tavoite jäi saavuttamatta.

Seuraavan yön aikana eteen työnnetty Hirvan ryhmä palautettiin alkuperäisiin tuliasemiinsa. Eli erillinen jaos palasi Elovaaraan ja ensimmäisen patteriston patteri takaisin päätien suunnalle. Ilomantsista palannut toinen patteristo siirrettiin Merunkylän paremmin puolustettavaan maastoon. Ontrosenvaaran-Tahkokosken taistelut hiljenivät.

Taisteluiden jälkeen raskas patteristo ja erillisellä jaoksella vahvennettu rykmentin vajaa toinen patteristo jäivät tukemaan puolustusta Ontrosenvaaran alueelle. Rykmentin kolmas patteristo oli päätien suunnalla tukemassa Jalkaväkirykmentti 10:n puolustusta ja ensimmäinen patteristo sekä raskas patteri Karnisjärven alueella.

Erämaatykistö oli tukenut mahdollisuuksiensa mukaan Ontrosenvaaran-Tahkokosken taisteluita seuraavin ammusmäärin: Raskaat 155 mm:n haupitsit 2000 kr, 122 mm:n haupitsit 740 kr, 120 mm:n heittimet 1850 ja 81 mm:n heittimet 7500 ammusta. Tykistöryhmä Hirvan ammuskulutuksesta ei löytynyt tietoja.

Yhteenveto

Vähäinen erämaatykistö oli täyttänyt valtavalla alueella sille määrätyt tehtävät hyvin. Sen henkilöstö oli valtaosin reserviläisiä, joille ei ennen hyökkäyksen alkamista ehditty paljon kouluttaa tai kerrata asioita. Eikä kukaan varmaan olisi osannutkaan opettaa niitä erityisoloja, mihin Rukajärven suunnan rannattomissa erämaissa jouduttiin. Mutta käytäntö opetti, ja nopeasti ja tarkasti saatiin tulituki jalkaväen avuksi jo viikon kuluttua. Tulenjohto oli pätevää ja yhteistoiminta jalkaväen kanssa ymmärrettiin puolin ja toisin ratkaisevan tärkeäksi.

Asemasodan kuluessa vihollisen toiminta määräsi erämaatykistön sijoituksen ja käytön. Kysymys oli niukkojen voimien oikeasta ja tehokkaasta käytöstä. Ne löydettiin ja ampumamenetelmät kehitettiin tilanteiden mukaan. Tarkat ja nopeat tulenavaukset ja nopeat tulensiirrot olivat tehokkaita. Tykistön ja heittimistön johtajat suunnittelivat yhdessä jalkaväkijohtajien kanssa tulenkäytön jokaisessa tukikohdassa ja tulenjohtajat olivat ammattilaisia sekä tukikohtien varsinaisia runkomiehiä. Keksittiin ja kehitettiin myös tehokkaita uusia ampumamenetelmiä jalkaväen tukemiseksi. Hyvänä esimerkkinä oli pitkälle kehitetty ilmasta suoritettu tulenjohto.

Erämaatykistö oppi muiden suomalaisten tykistöjen tavoin, että vain riittävän voimakas ja keskitetty tuli riittää kovien hyökkäyksien torjuntaan tai menetettyjen tukikohtien takaisin valtaamiseen. Se ratkaisi sitkeän ja velvollisuudentuntoisen jalkaväen tukena Rukajärven linjan pitämisen.

Erämaarintamaa ei koskaan voitu sulkea täydellisesti, vaan vihollisen partiot ja osastot saattoivat yrittää iskua mistä suunnasta tahansa. Tuliasemat ja laitokset oli suojeltava, eli vartiointi ja lähipuolustuksesta huolehtiminen oli jatkuvaa. Tämä oli suuri ero yhtenäisten puolustusasemien rintamiin nähden.

Erämaatykistön tuen merkitys jalkaväkitaistelijalle oli suuri myös henkisellä puolella. Yksinäisessä tukikohdassa puolustautuvat soturit tiesivät, että uhkaavassa tilanteessa oma raskas tuli iskee nopeasti ja tarkasti oikeaan paikkaan. Se oli omien aseiden lisäksi ainoa varma tuki, koska apuvoimien saapuminen laajalla alueella kesti aina kauan. Vaikein tilanne oli, kun vihollinen oli päässyt tukikohdan sisälle ja se oli tuhottava tai ajettava takaisin. Varma tulenjohtaja tai tulenjohtoaliupseeri antoi parhaan tuen vyöryttämään lähteville taistelijoille.

Hyökkäys tuntemattomassa maastossa, kuten Ontrosenvaaran-Tahkokosken taistelut osoittivat, oli vähäisen tukevan raskaan tulen, maaston ja epäselvän tilanteen takia pahin tilanne jalkaväelle. Vaikka tykistö ja heittimet tukivat parhaansa mukaan, hyökkäävä jalkaväki joutui koviin tilanteisiin ja kärsi tappioita armottomassa erämaasodassa.

Erämaatykistö ja sen tulenjohtajat nauttivat kuitenkin suurta arvostusta Rukajärven suunnan korpitaistelijoiden taholta. Tämä on tullut esiin veteraanien keskusteluissa asevelitapahtumien yhteydessä.

Päätän esitelmän todellisen taistelukuvaajan, Eino Pohjamon sanoin. Ne kuvaavat mielestäni hyvin jalkaväkitaistelijaa unohtamatta tykistön voimaa ja sitä henkeä, millä puolustus silloin piti ja Suomi pelastettiin:

”Kaiken jylyn nostattaman saasteen keskeltä, kuin haamuna, nousee jylhään suuruuteen jalkaväkimiehen, todellisen etulinjan taistelijan hahmo. Vain hänen läsnäolonsa kautta ja varmistuksessa tykistön murskaavat iskut saattoivat lentää vihollista kohti. Puolustajan väki uskoi ja luotti nyt aseidensa voimaan ja tulen mahtiin. Eivätkä piiput ja putket turhaan kuumenneet, sillä tämän pitkän ja näännyttävän päivän viimeiseksi osoittautunut vihollishyökkäys sammui melkein heti ennen kuin oli päässyt kunnolla alkamaankaan. Rautaan nääntyi sen väki ja voima. Kun viimeinen oman tykistön kranaatti oli ulvaissut tulisiksi kuumenneiden putkien suista, puolustaja voi vaipua hetkeksi jännittynein aistein syvenevään, tummaan unenmaahan”.

Teksti: Tauno Oksanen

Värikuvat: Isto Turpeinen (76 K 02 Ilmatorjuntamuseo, muut Museo Militaria, Hämeenlinna)