Suomessa on vietetty 70 rauhan joulua. Kiitos siitä kuuluu veteraaneille ja koko sodankäyneelle sukupolvelle.

Rukajärven suunnan historiayhdistys kiittää erityisesti Kansalaisjuhlaan 70 vuotta Jatkosodan päättymisestä osallistuneita sekä juhlajunamatkalle osallistuneita sekä yhteistyökumppaneita kuluneesta vuodesta. Loitte veteraaneille sellaisen ikimuistoisen tunnelman, jota he kokivat nuoruutensa parhaina vuosina.

Loitte uskomattoman hienon juhlan!  Tunsimme suurta kiitollisuutta kaikkien veteraanien puolesta osallistumisestanne.

Toivottavasti tapaammme tulevina vuosina mm. Rukajärvi-keskuksissa ja eri tilaisuuksissa.

Toivotamme

Hyvää Joulua Ja Onnellista Uutta Vuotta

Yhdistykselle saapuneita Joulutervehdyksiä

Välitämme veteraanien Hyvän Joulun toivotukset:

Julkaisemme tässä vain vanhimman Sonkajärveltä kotoisin olevan jo 101 vuotta täyttäneen ”Marskin veneentekijä” Mikko Bergman (s. 1.9.1913) tervehdyksen ja valokuvan kanssa. Käydessämme Kiuruveden Veikkolan hoitokodissa sekä Iisalmen Veljeskodissa tervehtimässä veteraaneja, he pyysivät välittämään Hyvän Joulun toivotuksensa. Pentti Kärkkäinen  (17.6.1918),  Paavo Lonkila (s. 11.1.1923), Matti Kärkkäinen (s.15.11.1916).  Viljo Kemiläinen (s. 27.8.1921),  Yrjö Kauranen (s. 4.8.1921) ja  Eino Tikkanen (s.10.2.1922)

Useat veteraanit pyytäessään välittämään omat terveisensä tiedustelivat veteraani Pentti Perttulin (s.13.3.1916) vointia. Saatoimme heille kertoa, että veteraani voi hyvin ja terveiset menevät perille.

Puhemiehen Joulutervehdys

Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma on lähettänyt yhdistykselle Joulutervehdyksensä, josta kiitämme.

Jäsenten joulutervehdykset

Yhdistyksemme jäsenet ovat monin kommentein ohjanneet yhdistyksen toimintaa pitkin vuotta. Lahdesta Hannu Saraluoto on tallentanut kirjailija Mauri Sariolan (25.11.1924 – 9.8.1985) Yleisradiossa 24.12.1984 pitämän joulupakinan.

Mauri Sariolan kuolemasta tulee kuluneeksi pian 30 vuotta ja hänen syntymästään 90 vuotta. Sariolan 30 vuotta sitten pitämässä hän kertoo kuunnelleensa Rukajärvenkin veteraaneille tutuksi tulleessa Kuutamolahden kylässä, F. E. Sillanpään ”Taatan” joulupakinaa vuonna 1943. Kirjailijamestarin joulusaarnat löytyvät YLE-Areenasta oheisen linkin takaa: http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/taatan_joulupakinoita_26293.html#media=26294

Mauri Sariolan 24.12.1984 joulupakina kokonaisuudessaan, jonka on tallentanut Hannu Saraluoto:

Hyvät jouluaaton radionkuuntelijat!

Kun kerran takavuosina vietin yksinäisen joulun tuolla Lapin erämaissa, satuin avaamaan radion oikeaan aikaan. Kun sanoin, että satuin avaamaan, tarkoitan, että se oli todella sattuma. Sinne Kittilän kunnan Lompolon kylään kulki postikin niin harvoin, etten voinut päivän lehdestä tarkistaa, mihin aikaan kirjailijamestari F.E. Sillanpää pitäisi tuon koko Suomen kansa odottaman aattoillan pakinansa. Näin ”kirjailijan joulusaarnaksihan” me sitä silloin kutsuimme.

Joka tapauksessa, kun olin tullut saunasta ja avasin radion, niin siellähän vanha kunnon Frans Emil puhui. Kun kuulin hänen leppoisan, syvän elämänkokemuksen sävyttämän äänensä, jo se pelkästään vavahdutti. Mutta unohtumattomasti jäi mieleeni, miten hän lapsuuden kouluaan muistellessaan osasi hienoviritteisesti kuvailla ne kolme asiaa, joista hän tiesi, että joulu tulee. Sen näki jo aamuvarhaisella siitä mietteliäästä, juhlavasta ilmeestä, joka heijastui tulenvalossa isän kasvoilta. Sen tajusi päivän mittaan siitä erikoisesta ja poikkeuksellisen hillitystä tavasta, jolla äiti suoritti arkiaskareitaan. Ja korvin kuultavana tämä joulun tulo syöpyi pienen pojan tajuntaan, kun illan saunassa kiuas pihahti.

Silloin, kauan sitten, tuota Sillanpään jouluaaton esitystä kuunnellessani juolahti mieleeni muuan kysymys: mahtoiko kirjailijamestari oivaltaa sen, että hän itse oli eräänlainen instituutio? Että Suomen kansa hänen ääntään kuunnellessaan – silloin kun televisiotakaan ei vielä ollut – herkistyi ajattelemaan: nyt joulu tulee.

Mutta jotta emme kokonaan mykistyisi ja jähmettyisi tämän instituution juhlallisuuden edessä, lienee syytä myös palauttaa mieleen kujeellinen huumori, jota F.E. Sillanpäästä myös huokui. – Minua on aina huvittanut tarina, joka kertoo, mitä tapahtui hänen kantaravintolassaan sen jälkeen kun hän oli saanut Nobel-palkinnon. Sama portieeri, joka oli joskus nostanut käden pystyyn Sillanpään yrittäessä sinne sisään, kumarsi nyt likipitäen maahan asti ja avasi oven selko selälleen. Riisuttuaan päällysvaatteensa Sillanpää astui sisään, ja kun saliin laskeutui hiiskumaton hiljaisuus, Frans Eemeli kysäisi römeällä äänellä: ”Tulin vain vilkaisemaan, olisiko täällä paikalla muita Nobel-kirjailijoita”.

Tämän kevennyksen jälkeen uskallan ehkä minäkin – näin halpana sotamiehenä kirjallisuuden suurella shakkilaudalla – kertoa lyhyesti erään joulumuistelon.

Sodan aikana, vuonna 1943, olin radiosähköttäjänä Itä-Karjalan erämaatukikohdassa. Joulu tuli sinnekin. Mutta hiukan eri lailla kuin olin odottanut. Kukaan ei laulanut ”Enkeli taivaan…” eikä avannut Perheraamattua jouluevankeliumin kohdalta, kuten lapsuudenkodissani Hattulan kunnan Kosken kansakoululla oli aina tapahtunut. Päinvastoin jalkaväkijoukkueen miehet rupesivat ’vetämään sököä’ joulukuusen tuntumassa. Kun ne kortinläiskeen myötä ilmoille kimmonneet ’perkeleet’ ja ’saatanat’ eivät tuona iltana oikein sopineet korvaani, lähdin pihalle.

Paikan nimi oli Kuutamolahti. Oli todella myös kuutamo, ja sen jäätyneen lahden reunustalla nuokkuivat vanhat karjalaispirtit. Kuun valon luodessa hangelle hiilenmustia varjojaan kävelin pihan poikki ja istahdin sotilasradioaseman sähkötysavaimen ääreen. Valitsin aaltopituuden aivan umpimähkään ja naputtelin viritysmerkin, v-kirjaimen, ti-ti-ti-taa. Kuinka ollakaan, joku vastasi sieltä avaruudesta.

Rintamaolosuhteissa oli radisteina silloin myös naisia, ja tämä jouluaaton tuntematon vastapelurini kertoi olevansa nimeltään Liisa ja lukevansa Tagoren runoja.

Harjastukkaisena hämäläispoikana oli silloin intialaisen runoilijan Rabindranath Tagoren nimikin minulle täysin tuntematon, mutta en halunnut paljastaa tietämättömyyttäni vaan sähkötin vastaan että ”niin minäkin”. Silloin sieltä tähtikirkkaasta avaruudesta helähti morsemerkkeinä korviini runon säe, jonka aivan tarkan sanamuodon olen jo valitettavasti unohtanut mutta jonka perusajatus oli, että

ihmiselämä on ainutkertainen ilmiö, kipinä suuressa maailmankaikkeudessa, jonka kohdalle osumisesta pitää olla hyvin kiitollinen.

Tämä syvällinen ajatus jo pani minut ajattelemaan, mutta vielä mietteliäämmäksi muutuin kun minun tuntematon Liisa-ystäväni sähkötti kysymyksen, että ”missä me mahdamme olla seuraavana jouluna”? En tiedä, missä hän oli, koska en ole hänestä tuon jouluaaton avaruuden säteilyn keskustelun jälkeen koskaan mitään kuullut.

Mutta itse olin jouluna 1944 hävitetyllä Rovaniemellä. – Oli se varsin selkäpiitä karmiva paikka silloin! Napapiirin pimeys lepäsi kaiken yllä, ja jos joskus sattui kahden hämärän väliin valoa, ympärillä näkyi vain raunioituneiden talojen pystyssä törröttäviä savupiippuja. Upseeritoverini Paavo Raution kanssa majailimme räjäytetyn rautatiesillan törmään kyhätyssä korsussa.

Nykyisin samainen Paavo Rautio johtaa kapellimestarina sinfoniaorkesteria, mutta silloin arktisessa yössä hänellä oli ainoana instrumenttina mukanaan viulu. Ja se viulu tuon sinänsä varsin lohduttoman joulun pelasti.

Sytytettiin kynttilä – se ainoa kai, joka siellä oli. Ja Paavo Rautio soitti tunkkaisessa korsussa ”Enkeli taivaan”. Jostain syystä tämä vapautti. Alkoi tuntua, että kyllä me selviämme tästäkin kurimuksesta, ja myös Suomen kansa selviää.

Niinhän sitä on kuuluisaan kiveen kaiverrettu:

”Seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun”.

Toivotan kaikille kuulijoille hyvää ja rauhallista joulua!

Jukolan motti -pirtti odottaa vieraita Jouluna 2014