Tauno Oksanen Lieksassa 6.2.2015 – Mikko Kallionpään ( 1.4.1915 – 13.1.2015 )muistotilaisuudessa

Mikko on poissa. Pitkä elämä päättyi kutsulla viimeiseen iltahuutoon vajaa kolme kuukautta ennen 100-vuotispäivää.

Pää, joka oli kestänyt 70 vuotta sitten jopa venäläisen maataistelukoneen ampuman karkean konekiväärin luodin iskun ja tilanteet, joissa kuolema oli todennäköisin lopputulos, oli kymmenittäin, mutta joista kaikista Mikko selviytyi, mutta nyt pienen verisuonen katkeaminen päässä oli liikaa. Oliko tullut tilanne, että Mikonkin oli aika luovuttaa?

En lähde tässä muistopuheessa kertaamaan Mikon pitkän elämän kaikkia vaiheita, vaan haluan muistella häntä miehenä erikoisen elämän pyörteissä ja erityisesti sotien aikana. Toivon myös, että joku Mikon läheinen muistelisi tuota omaperäistä miestä sotien jälkeisissä tapahtumissa ja vaiheissa..

Mikkoa voidaan mielestäni kuvata ainakin seuraavasti: Kova työmies, huolehtiva aviomies, läheisistään ja alaisistaan huolehtiva mies, armottoman kovakuntoinen rajamies, synnynnäinen sotilas ja hyvä käytännön johtaja sekä kaiken lisäksi kahden sodan aloittaja.

Sain tuntea Mikon noin 30 vuotta, jonka aikana välillemme muodostui luottamus, jonka seurauksena hän kertoi tarkasti kaikki sotaretkensä ja paljon muitakin asioita, joita ilmeisesti harvat ovat kuulleet. Mikko ei ollut ihminen, joka päästi helposti lähelleen, mutta jotka pääsivät, löysivät avoimen, kaikista asioista suoraan puhuvan miehen. Olisiko siinä ollut myös vähän hämäläisyyttä mukana. Siitä Hämeen Ilves-vaakunasta hän oli aina ylpeä. Lopulta hän lupautui myös siihen, että hänen erikoisista sotakokemuksistaan kirjoitettiin kirja. Tämä oli myös suuri luottamuksen osoitus nuorempia rajamiehiä ja Lieksan rajakiltaa kohtaan. Muille ei Mikko kokemuksistaan kertonut, moni lehtimies ja kirjoittaja kyllä yritti.

Mikon koko elämän kestänyt hyvä kunto sai alkunsa lapsuuden ja nuoruuden karuissa olosuhteissa. Tämän päivän ihminen ei osaa kuvitellakaan sitä elämää. Elämää, jossa ei ollut kenkiäkään koulumatkoille. Kovan kunnon lisäksi Mikko sai perinnöksi lapsuuskodistaan taidot maa- ja metsätöihin, hevostöihin, rakennustöihin sekä ahkeruuden työntekoon. Kaikki nämä taidot olivat tärkeitä myöhemmin rajamiehenä ja työelämässä.

Mikko piti alusta lähtien selväpiirteisestä sotilaselämästä ja hän oli synnynnäinen sotilasjohtaja ja kouluttaja, joka huolehti aina alaisistaan ja toimi sotatöissä kaikissa tilanteissa miestensä esitaistelijana. Rajamiehen ammatti oli kuin luotu tuolle hirmukuntoiselle miehelle, jonka mukaan partiomatkoille vain harva halusi. Niin kova vauhti lähti pitkistä jaloista. Toinen maailmansota katkaisi lupaavan juoksijan uran, jonka huipputavoite oli tähdätty Helsingin olympialaisiin vuonna 1940.

Rajavartiosotamiehen palvelus alkoi Lieksan rajavartiokoululla syksyllä 1938 ja näin Mikosta tuli aluksi lyhytaikainen pielisjärveläinen ja myöhemmin sotien jälkeen pysyvästi pielisjärveläinen ja lieksalainen.

Mikon rajamiesura ja sodat olivat täynnä erikoisia tapahtumia ja kohtaloita. Ihmeelliset sattumat antoivat mahdollisuuden tulla kahden sodan aloittajaksi, joka on äärimmäinen harvinaisuus ja yksi todennäköinen maailmanennätys toisen maailmansodan ajalta. Sodan kohtalo oli valinnut Mikon tähän osaan. Mikko joutui kolmeen sotaan ja niissä ehti olla monenlaisia vaiheita. Kun keskustelimme hänen kanssaan tästä sodan kohtalosta ja varjeluksesta, Mikko totesi tyypillisesti naurahtaen, että kyllä sitä kohtaloa piti välillä narrata ja ohjata. Sehän tarkoitti sitä, että piti osata toimia oikein ja harkitusti vaihtelevissa taistelutilanteissa. Tällaiset taistelijat elivät pisimpään tai selvisivät koko sodan ajan.

Mikko oli vahvasti kannastaan kiinni pitävä, ehkä jopa itsepäinen mies, jonka päätä ei käännetty. On kuitenkin myönnettävä, että hän oli usein oikeassa. Tämä luonteenpiirre maksoi hänelle sotien aikoina kaksi kertaa upseerivakanssin ja aiheutti muitakin hankaluuksia. Vakanssin menetys tapahtui ensimmäisen kerran jatkosodan loppuvaiheissa ja toisen kerran sodan jälkeen keväällä 1945. Toinen luonteenpiirre oli miehistään huolehtiminen niin sodassa kuin myöhemmissäkin tehtävissä. Kerron kaksi esimerkkiä tästä huolehtimisesta jopa henkensä kaupalla Lapin sodan ajalta: Mikko haki nälkiintyneelle joukkueelleen syötävää Pudasjärvellä eräästä kellarista, joka oli keskellä saksalaisten miinakenttää. Ranualla Mikon joukkue joutui avoimella pellolla saksalaisen konekiväärin tuleen. Tuo ”Hitlerin sirkkeli” syöksi sekunnissa kidastaan 23 järeää luotia kohteeseen ja saksalaisen tarkasti. Mikko karjui miehensä ensin suojaan pellon ojiin ja suojautui itse vasta sen jälkeen. Heinät katkeilivat molemmin puolin jalkoja, mutta ei vain sattunut.

Kolmas luonteenpiirre oli vaatimattomuus. Sodan aloittajina halusi olla moni muukin, myös Mikon läheiset esimiehet. Mikko oli lojaali heille eikä kertonut saavutuksistaan kuin vasta kymmenien vuosien jälkeen.

Mikko oli keväästä 1941 lähtien Porkkalan rajavartioston aliupseerivakanssilla. Keväällä 1945 tuo rajavartiosto sai tehtävän järjestää länsirajan vartioinnin. Mikko komennettiin Lappiin ja hän ei saanut millään siirtoa takaisin Pohjois-Karjalaan ja Pielisjärvelle. Siirrolla oli merkitystä, koska Mikko halusi olla Saimi-vaimon tukena perheen haastavassa tilanteessa. Koska esimiesten asenne oli niin tiukka, ratkaisi periaatteen mies asian ja anoi eron rajavartiolaitoksen palveluksesta. Nyt heräsivät myös esimiehet, ja Mikolle tarjottiin upseerin vakanssia hänen jatkaessaan laitoksen palveluksessa. Mutta Mikko oli ratkaisunsa tehnyt ja matkusti toukokuun lopussa 1945 siviilimiehenä Lieksaan Saiminsa luokse.

Tämä oli kova ratkaisu seitsemän vuoden sotilasuran jälkeen ja se näkyi hänen elämässään 50-luvun alkuun saakka. Mikko selvisi tilanteesta vahvan perusluonteensa ja paljolti huumorintajunsa avulla, joka jäi hänelle pysyväksi käyttäytymistavaksi. Muodostuneessa tilanteessa olivat tarpeen nuoruudessa opitut taidot. Mutta vahva ja kovakuntoinen mies pärjäsi. Mikko aloitti metsätyöt ja kämppien rakentamisen, joita seurasi 1950-luvun alussa työnjohtajan tehtävät komeissa Suomun, Piilon ja Kuoran erämaissa. Näissä tehtävissä Mikko oli sitten eläkkeelle pääsyyn saakka.

Mikko oli 30 vuotta meidän nuorempien rajamiesten ystävä ja monessa asiassa meille neuvoja. Hän oli monet kerrat muistelemassa talvisodan alkamispäivänä sen tapahtumia Inarissa Lieksan rajakillan järjestämissä muistotilaisuuksissa.

Mikko oli kotonaan ja omissa oloissaan viihtyvä mies, tietenkin vaimon kanssa. Mikko ei halunnut lähteä asumaan rivitaloon tai myöhemmin palvelutaloon. Vaimon oli tähän tyydyttävä ja niinpä Mikko oli vielä 96-vuotiaana omaishoitajana Niittytien omakotitalossa. Kun Saimi-vaimo nukkui pois syksyllä 2011, alkoi myös Mikolle lähtölaskenta. Vaivat iskivät ja pitkäaikaisen elämänkumppanin poistuminen oli outoa ja masentavaa. Viimeistä siirtoa Mikko kesti vain noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen tuli lopullinen isku ja taistelija joutui luovuttamaan.

Olen keskustellut Mikon kanssa monta kertaa myös pelosta ja kuolemasta. Niihin hänellä oli selvä käsitys ja selvät sanat. Kerron ne tähän puheen lopuksi. Mikon sanat kuuluivat: ”En minä sodassa tuntenut varsinaista pelkoa, se oli paremminkin varautumista myös lopulliseen. Olen sen tehnyt niin monta kertaa, että en osaa pelätä enää kuolemaa. Se on vain tämän pitkän ja vaiherikkaan elämänseikkailun päätös. Eikä sitä pidä ystävien kovin murehtia. Muistakaa joskus meidän hyviä yhteisiä hetkiä ja minkälainen olin ja mitä minä touhusin elämäni aikana”.

Tämän testamentin mukaisesti esitämme tämän puheen päätteeksi television Ajankohtaisen Kakkosen vuonna 2009 tekemän dokumentin talvisodan aloittajasta.

Näiden kuvien mukana jätämme jäähyväiset Mikolle, tuolle suoraselkäiselle taistelijalle ja mainiolle metsien miehelle. Levätköön hän rauhassa, emme unohda häntä koskaan.

Avaa YLE-Areenan 28.9.2009 julkaistun dokumentin linkki TÄSTÄ, ja MTV3:n 30.11.2009 julkaistu dokumentti löytyy TÄSTÄ.