Teksti: Tauno Oksanen 12.3.2017

”Erämaata ja kaikkea sitä, mitä se saattoi pitää kätköissään, oli aina kunnioitettava. Hiljaisessa yössäkin suuri, mittaamattomiin ulottuva erämaa puhui. Se huokui arvaamattomuuttaan. Sodassa sen hengityksessä oli merkillinen, uhkaava sävy”.

”Etulinjan kenttävartion vartiomiehen oli kuunneltava kaikilta suunnilta kuuluvia ääniä. Tuulessa, sateessa ja lumituiskussa erämaan äänet olivat rajuja ja niitä oli kymmeniä. Siksi erämaasodan miehet oppivat valppaiksi sodan kokemusten karttuessa. Se ei ollut pelkoa, vaan viisasta ja luonnollista varuillaan oloa”.

”Partiomme liikkui läpi yön valkoisena, hiljaisena jonona lumisessa erämaassa yllämme kaartuvan äärettömän tähtitaivaan alla. Sodan tähtitaivas on puhuttelevampi kuin rauhan ajan tähtitaivas. Mieleen pyrki ajatus, että tähdet määräävät kohtalomme. Millaiseksi on määrätty minun kohtaloni, meidän kunkin kohtalo? Palaammeko tältä retkeltä? Palaanko aikanaan sodasta? Tähdet ylhäällä tietävät. Hyvin usein oli mielessä ajatus; samat tähdet näkyvät myös parhaillaan kotona, kulkeekohan kukaan läheisistä nyt ulkona. Tähtien kautta sitä ikään kuin lähetti terveisiä kotiin. Tällainen yhteys tuntui lämmittävältä ja toi jollakin tavalla hyvää mieltä”. Sitten tuli väistämättä joskus voimakkaanakin erämaasoturin väsymys. ”Väsynyt päänsisus oli kuin musta tyhjiö, missä erilaiset valomerkit salamina liikkuivat ristiin rastiin. Ne sekoittuivat yllä kaartuvan mustakantisen taivaan tähtiin. Se oli eräänlaista tuskallista oloa tietoisuuden ja tajuttomuuden välillä. Päässä alkoi soida sävel. Minulla se oli Harmony Sistersin laulama Kodin kynttilät. En tavoitellut sitä, se alkoi soida toistuvasti kilometristä kilometriin, tunnista tuntiin yllämme kaartuvan mahtavan ja kohtalonomaisesti puhuttelevan tähtitaivaan alla”.

Aloitin esitelmän kuin proosalla. Sodasta näin kirjoittava mies on erikoisen vahva henkisesti ja hän on omaksunut sodan, hän on sen sisällä.

Nämä kuvaukset ovat Pentti Perttulin kirjoittamia. Ne kuvaavat erinomaisesti esitelmäni aiheena olevan erämaasodan johtajan henkilökuvaa. Harkitseva, tunnollinen, vaativa ja tehtäviinsä syvästi paneutunut sotilasjohtaja on myös humanisti ja luontoa sekä perinnettä ymmärtävä ihminen. Nämä ominaisuudet tekevät hänen kertomuksistaan ja kirjoituksistaan nautittavia ja puhuttelevia, vaikka niissä kerrotaankin lähes koko ajan ankarasta sodasta.

Tämän esitelmän pääaiheena on Pentti Perttuli erämaasodan johtajana jatkosodassa sekä esitelmän yhtenä osana elokuvan ”Rukajärven tie” tapahtumat. Esittelen aluksi yleisesti erämaasodan johtajan ominaisuuksia ja Pentti Perttulin sijoittumista niihin.

Aluksi vähän perusteita esitelmääni. Kysymyksessä on henkilö, josta ja jonka kertomuksista voisin puhua päivän taikka kaksi. Minulla on ollut suuri etuoikeus tuntea tämä veteraani yli kolmekymmentä vuotta ja varsin läheisesti. Olen kuunnellut satoja tunteja hänen kertomuksiaan ja tietenkin tutustunut hänen kirjoituksiinsa ja esitelmiinsä. Hän on ollut vahvasti liikkeelle paneva voima Rukajärven suunnan sotahistorian tutkimuksilleni ja häneltä olen omaksunut jopa hyvin pitkälle kirjoitustyylinikin. Eli seuraavat havainnot erämaasodan johtajasta perustuvat melkoisen laajaan kokemukseen.

Sodasta on kirjoitettu paljon. Tietokirjat ovat faktaa mutta myös väistämättä yleisteoksia. Tapahtumia tarkasti kuvaamaan on syntynyt monia eritasoisia muistelmia. Ne ovat yleensä kertojan omia suppeita näkemyksiä ja esittävät vain tapahtumien yleisen kulun kirjoittajan tilannetiedon mukaisesti. Tähän sarjaan kuuluu tavallaan myös kuuluisa ”Tuntematon sotilas”, josta tuli elokuvaversioineen sodan muistelemisen todellinen ikoni. Kirja on ehdottomine ansioineen kuitenkin romaani, jossa Väinö Linna haluaa kertoa karrikoiden sotatapahtumista ja sotilastyypeistä sopivasti ”herravihalla” höystäen ja sotilaallista järjestelmää arvostellen.

Kirja ja elokuva olivat ensimmäinen sodan jälkeinen teos ja näkemys sotilaiden tunnoista ja siksi siitä tuli klassikko. Ihmettelen, miksi tästä aiheesta ollaan tekemässä jo kolmatta elokuvaa – koska: Me puhumme tänään miehestä, joka on pukenut sotien kokemukset ja tapahtumat sanoiksi ja kuviksi, joissa puhuvat tarkka tieto, kokemus ja analysointi. Korostan sanaa analysointi, ei spekulointi, jota ikävä kyllä tapahtuu myös sotahistorian käsittelyssä.

Perttulin tekemä suurtyö on todellinen suomalaisen erämaasodan kertomuskokoelma, joka on jokaiselta kohdaltaan totta. Tässä olisi mielestäni ollut ja tulisi olemaan todellinen käsikirjoitus vanhan tuntemattoman jatkoksi ja täydennykseksi tehtävälle elokuvalle.

Toinen suurtyön merkitys on noussut arvoon tämän vuosituhannen puolella. Lyhyesti: Esimerkiksi sotatieteen tohtori Marko Palokangas toteaa väitöskirjassaan seuraavaa: ”Sotahistorian käsite sisältää sotatapahtumia huomattavasti laajemman sisällön, eli mm. sotataidon ja kokemukset. Pitkinä rauhan aikoina sotahistoriaa tutkimalla voidaan korvata merkittävästi taistelukokemusten puutetta. Taktista ajattelua voidaan oppia ja syventää myös muiden kokemuksista eli sotahistoriastamme. Sotakokemuksia voidaan perustellusti pitää yhtenä tärkeänä suomalaisen sotataidon takaajana”.

Perttulin suurtyö on kuin valmis, laaja ja tarkka ohjesääntö tähän tehtävään. Ainutlaatuista on hänen tekemänsä työ erämaataisteluiden kehittämisessä ja kokeiluissa, jotka tiedot hän koulutti miehilleen ja niistä suuri osa on kerrottu hänen muistelmissaan. Olen keskustellut hänen kanssaan paljon käytännön menetelmistä, joilla parannettiin soturiemme mahdollisuuksia selviytyä vaikeissa tilanteissa ja joita harjoiteltiin paljon. Kerron näistä asioista myöhemmin käydessämme läpi Perttulin sotatien vaiheita.

Käsittelen seuraavaksi hyvän erämaasodan johtajan ominaisuuksia, joita koottiin ja taltioitiin Rukajärven suunnalla esimerkiksi divisioonan rajajoukkojen historiikin yhteyteen aselevon voimaantulon ja välirauhan jälkeisenä aikana. Niitä olivat:

• hyvä johtaja suunnitteli alijohtajien tai kokeneiden partiomiesten kanssa hyvin kaikki tulevat tehtävät, jokainen voi sanoa mielipiteensä ennen käskyä
• huolehti joukon varustuksesta ja miehistön kaikenlaisesta huollosta
• antoi käskyt kaikille ajallaan tiedoksi, ne tuli olla sellaisia, että jokainen mies ymmärsi tehtävän olevan mahdollinen suorittaa ja mahdollisimman pienin tappioin
• johtajan tuli olla joukon mukana (mieluummin kärjen lähellä), kun tehtävää suoritettiin
• hyvä johtaja pystyi nopeasti analysoimaan tilanteet ja suunnittelemaan omat vastatoimenpiteet
• tehtävän jälkeen hyvä johtaja antoi perusteellisen ja rakentavan palautteen suorituksesta
• kaikessa toiminnassa oli tultava esiin, että joukko pystyy täyttämään tehtävän ja ”porukka” oli mahdollisuuksien mukaan turvassa
• hyvä johtaja oli isällinen hahmo, joka tosiaan piti joukostaan huolta. Tällaiset johtajat olivat vähän etäisiä, eikä heitä yleensä sinuteltu. Tämä vaati taitoa erityisesti partiotehtävissä, joissa johtaja joutui olemaan jatkuvasti miestensä keskellä. Eli hyvä erämaasodan johtaja tuli olla ehdoton ammattimies ja auktoriteetti.

Tästä luettelosta tietenkin huomataan, että lähes kaikki nämä ominaisuudet sopivat myös muuhunkin johtamiseen, myös siviilipuolella. Sodassa vain virheet, herpaantuminen, huolimattomuus ja taitamattomuus maksettiin armottomasti kuolleina ja muina tappioina.

Hyvän erämaasodan johtajan henkilöitymäksi todettiin tuossa tutkimuksessa erityisesti Rajajääkäripataljoona 6:n komentaja majuri Matti Murole. Hän oli Pentti Perttulin esimies ja oivallinen johtajamalli hänelle. Ja hyvin meni malli perille, koska juuri tällaiset ominaisuudet on laajasti esitettyinä liitetty Kevyt Osasto 2:n joukkueenjohtajaan, RajaJP 6:n Jääkärijoukkueen johtajaan ja lopulta Rajajääkärikomppanian päällikköön, kapteeni Pentti Perttuliin. Olen täysin samaa mieltä ja niin ollaan myös kaikilla tahoilla, jotka tuntevat esitelmän aiheena olevan veteraanin luonteen, henkisen voiman ja saavutukset.

HAVAINTOJA PENTTI PERTTULIN SOTATIESTÄ JOHTAMISEN NÄKÖKULMASTA

Ensimmäinen johtajan miehuuskoe tuli heti aluksi helsinkiläisluutnantin jouduttua joukkueenjohtajaksi savolaisille miehille. Luottamus syntyi kuitenkin nopeasti molemmin puolin ja säilyi hyvänä koko Kevyt osaston ajan. Johtaja oppi nopeasti tavat toimia näiden miesten kanssa ja miehet puolestaan ymmärsivät koulutuksen tarkoituksen ja totesivat johtajansa päteväksi ja joukostaan huolehtivaksi esimieheksi.

Ensimmäinen johtajan tulikoe oli kuuluisa Lieksanjärven tiedustelutehtävä, jonka selvitän erikseen viimeiseksi.

Alkuvaiheen jälkeen seurasi erämaasotaa Porajärven suunnalla. Oli opittu ja Perttuli oli kehittänyt pakon edessä mahdollisimman tehokkaan ja ehkä turvallisimmankin etenemistavan polkupyöräjoukolle. Ns. Nokikankaan taistelu ei ollut puhdas polkupyöräkärkitaistelu, vaan osaston kärki joutui vihollisen viivytysaseman tuleen liian tiiviissä ryhmityksessä ja kärkiryhmä tunnustelijoineen oli kiireen takia liian lähellä pääjoukkoa. Saatiin kuitenkin hyvää koulutusta kantapään kautta. Porajärven suunnalla jouduttiin pääosin jalkamiehiksi ja pitkiin tiedustelu- ja varmistuspartioihin. Siellä saatiin kokemusta partiotoiminnasta jota tuli myöhemmin tehtäväksi riittävästi. Tässä vaiheessa Perttuli jo aloitti analysoinnin ja koulutti miehilleen perusjärjestelmän partiotoiminnassa. Näitä asioita ei ollut koulutettu miehille ja partioiden johtajiksikin joutuivat yleensä nuoret reserviupseerit. Kantahenkilökunta eli ammattimiehet oli sijoitettu yleensä yksiköiden päälliköiksi tai korkeammalle, jolloin partiointi jäi pääosin reservijohtajien tehtäviksi.  Perttulin koulutuksen aiheina olivat esimerkiksi partioiden tunnustelijoiden ja kärkiryhmän toiminta kohtaamis- tai väijytystilanteissa, etenemisen varmistaminen ja maaston käyttö. Tätä partiointia ja toimintaa kenttävartioissa riitti Rukavaaran taisteluihin saakka, jolloin alkoi taas hyökkäysvaihe jalkaväen tavoin.

Eräs erikoisuus oli Perttulin partion suorittama tiedustelutehtävä Rukavaaran linnoitukseen. Perttulin partiotaidot ja kokemus oli havaittu ja hän sai tehtävän selvittää tulevaa hyökkäystä varten Rukavaaran pohjoisosan vihollisen varustukset ja miehityksen. Tehtävä oli äärimmäisen vaikea ja vaarallinen mutta se onnistui taitavan suunnitelman ja maastonkäytön ansiosta. Partionjohtaja joutui kovaan paikkaan ja mm. hakemaan hyvänä uimarina veneen vesistön takaa. Tämä tiedustelupartio oli suoritus, joka Lieksanjärven tiedustelutehtävän lisäksi teki Perttulin tunnetuksi divisioonassaan ja loi viimeistään silloin miesten täydellisen luottamuksen rohkeaan ja varmaan johtajaansa.

Suuri muutos oli siirto RajaJP 6:een marraskuun alussa 1941. Perttulista tuli rajajääkärijoukkojen mies. Se oli mieluinen asia ja hän on aina ollut ylpeä kuulumisestaan tähän joukkoon.  Partionjohtajan havaitut ominaisuudet toivat pataljoonan Jääkärijoukkueen johtajuuden. Partiointi muuttui enemmän sissitoiminnaksi ja näiden, sekä aikaisempien partioiden kokemuksien perusteella Perttuli laati merkittävän ohjeen ”partiotoiminnan kymmenen käskyä”. Sen hän laati opetukseksi muille, ettei kaikkia asioita tarvitsisi oppia kantapään kautta ja tappioita kärsien.

Seuraava tehtävä oli eräs merkittävin ja tunnettu Perttulin johtajatehtävistä. Hän johti taisteluosasto Majewskin tiedustelu- ja kärkiosastoa Muurmannin radalle. Asia on kaikille tuttu mutta tässäkin tehtävässä Perttuli joutui jälleen kehittämään toimintamenetelmiä hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Tehtävät, aikataulu ja suunnistaminen olivat erityisen vaativia, joten nekin oli varmistettava. Hän kehitti etenemisryhmityksen, joka varmisti suunnistuksen ja sääti itse kärkiryhmän mukana aikataulun. (Samalla tavalla joutui majuri Murole tekemään pääosaston kanssa). Seuraavaksi joutui suunnittelemaan toiminnan siinä tilanteessa että kärkiosasto paljastuu tai törmää viholliseen. Tilannehan olisi voinut saattaa pääosaston vaikeaan tilanteeseen ja tehtävän muuttumiseen tai keskeytykseen. Tätä tärkeää asiaa ei käskytyksessä sovittu ollenkaan. Tiedustelu onnistui vihollisen huomaamatta ankarissa olosuhteissa ja taisteluosaston reitit sekä tilanteet hyökkäyssuunnilla oli tiedusteltu ja varmistettu. Tämä operaatio myöhempine jälkitehtävineen oli erityisen kova ja vaativa tehtävä, jonka johtajalla oli valtava vastuu.

Keväästä 1942 lähtien Perttuli toimi komppanian varapäällikkönä ja joutui kesällä reservikomppaniansa kanssa harvinaisen rajuihin taisteluihin vihollisen partisaaniprikaatin joukkojen kanssa. Partisaanien epätoivoisen raju läpimurto tapahtui 15. elokuuta juuri Perttulin komppanian kohdalle. Tämä tilanne jäi lähtemättömästi Perttulin mieleen ja hän sai hyvää kokemusta erämaasodasta rajuimmillaan. Kokemuksen mukaisesti hän koulutti miehiään erilaisiin vaarallisiin tilanteisiin esimerkiksi kenttävartioiden valmiudessa ja partioinnissa.

Syksystä 1942 lähtien Perttuli toimi Rajajääkärikomppanian päällikkönä sodan loppuun saakka, opiskeluloma pois lukien. Hän keskittyi kehittämään etulinjan kenttävartiotaistelujärjestelmää ja se jäi lähtemättömästi hänen mieleensä ja juuri sen hän on halunnut kirjoituksillaan ja toiminnallaan tuoda kaikkien tietoon. Erämaasodan perustekijät tulevat usein esiin hänen kirjoituksissaan ja esityksissään. Tässä muutama: ”Erämaissa käydyissä taisteluissa oli automaattiaseilla, erikoisesti konepistooleilla suuri merkitys. Näissä olosuhteissa, joissa taistelut kehittyivät yleensä kohtaamistaisteluiksi, oli nopea tulenavaus ja suuri tulivoima useimmiten ratkaiseva tekijä. Se, joka heti alussa sai tuleen nähden yliotteen, sillä oli yleensä myös aloite käsissään koko taistelun ajan. Kohtaamisia vihollisen kanssa yhteyspolkujen ja latujen varsilla sattui divisioonan pitkällä puolustuslinjalla varsin usein. Siihen oli aina varauduttava. Yleensä syntyi lyhyt, minuutin tai pari kestävä tulitaistelu lähietäisyydellä. Kysymys oli siitä, kummalla puolella oli lujemmat hermot ja korkeampi taistelijan taito. Ensimmäisten sekuntien aikana ratkesi arpa elämästä ja kuolemasta. Siksi oli liikuttava valppaana aseet valmiina, varmistin poistettuna, sormi liipaisimella valmiina syöksymään maahan ja avaamaan tuli jo syöksyn aikana. Nopea ja voimakas toiminta oli ainoa keino torjua yhteyspolun tai – ladun varressa väijyvä tappamista tai vanginsieppausta yrittävä vihollinen”.

Tähän haluaisin lisätä vielä tilanteen, joka oli erittäin paha erämaasodassa. Olen monta kertaa keskustellut hänen kanssaan tästä asiasta. Tätä tilannetta Perttuli oli miettinyt paljon ja löytänyt ehkä ainoan pelastavan ratkaisun. Puhun tilanteesta, jossa partiomme joutui vihollisen väijytykseen lähietäisyydeltä ja jopa samassa tilanteessa saarroksiin. Ainoa tapa selviytyä oli tietenkin nopea suojautuminen mutta varsinkin raju vastatulitus vihollista kohti. Vaikka se pääsi ampumaan valmiina asemistaan, voimakas vastatulitus pakotti sen suojautumaan ja vetämään päät alas. Tällöin muodostui ainoa hetki päästä irti kuoleman loukusta.

Näin oli analysoinut erämaasodan johtaja ja miehistään huolta kantava esimies ja asiat myös opeteltiin ja harjoiteltiin. Samat lait sopivat myös sodan loppuvaiheen Tahkokosken suunnan taisteluihin. Perttulin miehet pärjäsivät hyvin jalkaväkiasein niissäkin tilanteissa ja varmasti tappiot olivat pienempiä sillä koulutuksella ja kokemuksella. Vain tykistön, heittimien ja ilmavoimien tuli oli uutta erämaiden partiomiehille.

Perttulin komppania joutui aselevon ja välirauhan voimaantulon jälkeen erittäin outoon tilanteeseen. Komppania ryhmittyi puolustukseen Kuumun kylän pohjoispuolen vesistön etelärannalle aseiden piiput ja putket kohti Suomussalmea. Tämä johtui siitä, että neuvostojoukot ylittivät rajan Suomen puolelle Kuivajärvellä 19.9.1944 ja etenivät Saarivaarasta Suomussalmelle saakka. Perttulin komppanian tehtävä oli estää venäläisten mahdollinen pyrkiminen huoltotieltään etelän suuntaan kohti Kuhmoa. Oli erikoinen tehtävä, päivitteli Perttuli monta kertaa.

Perttulin huoli miehistään tulee esille esimerkiksi seuraavissa tapauksissa ja tilanteissa: Hänellä oli pysyvänä tapana kuunnella komentopaikan pihalla aamuisin siihen aikaan kun yhteyspartiot lähtivät tarkastamaan kenttävartioiden välejä. Komppanian komentopaikalle kuului ainakin hyvällä säällä mahdollinen taistelun rätinä lähimmiltä kenttävartioilta. Oli aina helpotus, kun vartioilta tuli tarkastuksien jälkeen puhelimella pelkkä ilmoitus.

Perttuli oli mielellään johtamassa suurempia partioita, jotka lähetettiin kauemmas vihollisen selustaan tai erikoisen vaativaan tehtävään. Hän oli silloin mukana, eikä vain odottanut tuloksia komentopaikallaan.

Perttuli pysyi reserviupseerina. Sotilasura kyllä kiinnosti ja kokenutta sekä taitavaksi havaittua rintamaupseeria esitettiin Maasotakouluun. Hän kertoi ”puoliksi leikillään” koulusta kieltäytymisen syyksi sen, että eihän komppanian miehiä voinut jättää sotimaan ilman päällikköään niin pitkäksi ajaksi. Tietenkin päätökseen vaikutti se, että hänellä oli jo tutkinnot suoritettuina ja ammatti tiedossa kun sota joskus loppuisi.

TIEDUSTELUPARTIO LIEKSAJÄRVEN YMPÄRI

Aluksi muutama havainto todellisista partion tapahtumista verrattuina elokuvan ”Rukajärven tie” tapahtumiin. Elokuvassa on paljon lisäyksiä, joilla kertomuksesta on haluttu tehdä ”räväkämpi” nykykatsojaa varten. Tämä on hyvä tietää väärinkäsitysten estämiseksi. Keskustelin Perttulin kanssa elokuvasta heti sen ensi-illan jälkeen. Hän vähän naureskeli kertoessaan, että hän ei puuttunut näihin ylimääräisiin asioihin, koska hän ymmärsi, että eihän katsoja jaksa seurata kahta tuntia lähes pelkkää polkupyörällä ajoa. Oudon navetan ylisillä lauletun aarian lisäksi selviä virheitä oli lyhyesti: Ensimmäiset lotat tulivat Repolan alueelle vasta pari viikkoa tapahtuman jälkeen, joten elokuvan perustilanne osaston johtajan osalta oli keinotekoinen. Vihollisen partioita tai partisaaneja ei esiintynyt Repolan länsipuolella koko hyökkäysvaiheen aikana. Osaston miesten keskuudessa ei ollut voimakkaasti kuvattua poliittista jännitystä eikä Perttuli olisi hyväksynyt esitetyn ”kiihkolahtarin” toimintaa. Elokuvan osaston johtajan komentotyyli ei sopinut ollenkaan todellisuuteen. Toiminta oli harjoiteltu lähinnä käsimerkeille, eivätkä osaston miehet varmasti tarvinneet karjumista; ”ampukaa niin perkeleesti”. Perttuli kertoi, että hän oli heti alussa päättänyt olla kiroilematta miehille jo senkin takia, että hän tiesi joukossa olevan monta herännäisuskovaista. Polkupyöränsä Tuusenian salmeen pudottanut soturi sai aivan riittävästi opetusta joutuessaan palaamaan yksinään jalkaisin Repolaan. Perttuli itse kertoi, että tapahtumalle kyllä vähän naureskeltiin ja miehelle vinoiltiin, mutta ei häntä missään tapauksessa pilkattu. Samalla hän oli ollut tietenkin huolestunut lähettäessään yksinäisen miehen takaisin. Mutta osasto tarvitsi jokaisen miehen ja harkinnan mukaan kävelymatka ei ollut siinä tilanteessa kovin vaarallinen. Ja hyvin mies selviytyi Repolaan. Osasto ei tavannut alueen väestöä koko tehtävänsä aikana. Elokuvan lopun rynnäkkö Virran salmelle oli tietenkin yliammuttu, mutta kuvauksena hyvä. Elokuvan äänitys oli myös Perttulin mukaan onnistunut ja aito.

Tiedustelupartion todelliset tapahtumat:

Tämä kuuluisa tiedustelupartio oli heti sodan aluksi kova tehtävä ja varsinkin yhdelle, huollottomalle partiolle, joka oli ollut jo vuorokauden liikkeellä. Alkuperäinen varmistustehtävä Lieksajärven länsirannan purolle ja jopa Tuusenian salmelle saakka oli ymmärrettävä mutta kun käsky kävi kiertää koko järvi, muodostui tehtävä hurjaksi ja äärimmäisen uhkarohkeaksi. Vihollisella olisi voinut olla vaikka minkälaisia joukkoja tuolla alueella, jolloin koko tiedustelupartio olisi voinut tuhoutua, koska sen mukanaan kuljettamilla patruunoilla ei olisi pitkään taisteltu. Toinen outous oli se, että johtajalla ei ollut tässä vaiheessa jääkärikärjen toimintaa lukuun ottamatta mitään koulutusta kyseiseen, todella vaativaan tehtävään. Reserviupseeri laitettiin kovan paikan eteen. Eli hänen oli itse kehitettävä menetelmät tehtävän suorituksen varmistamiseksi ja miestensä suojaamiseksi. Onneksi osaston johtajaksi valikoitui syvästi ajatteleva ja huipputunnollinen upseeri.  Käymme seuraavaksi läpi tehtävän eri vaiheiden vaikeudet ja johtamisen ongelmat. Mutta koemme myös johtajan hyvin suunnitellut onnistumiset erämaasodan alkumetreillä.

Ensimmäinen tehtävä oli tehokas ja parhaassa valmiudessa oleva etenemismuoto. Perttuli oivalsi, että kova vauhti ja kärjen harva ryhmitys olisivat perustekijöitä. Kärkiryhmän edessä noin sadan metrin päässä polki tunnustelijapari ”hampaat irvessä” kilometrin tai kaksi, jolloin pari vaihdettiin. Tunnustelijoiden tehtävä oli raju arvanveto siitä, kenen vuorolla törmätään viholliseen. Tehtävät vaihtuivat mutta lopulta tuli tavaksi, että ryhmän rohkeimmat miehet olivat yleensä kärjessä ja vauhti säilyi kovana. Velvollisuudentuntoiset ryhmänjohtajat ajoivat myös tunnustelijoiden mukana ja heidän tukenaan. Kova etenemisvauhti esti vihollisvarmistuksen tulenavauksen ilmeisimmin Pieninkäjoella tai Kilkonjoella. Myöhemmin kiinni saatu vanki oli kertonut, että teitä oli niin paljon ja tulitte niin vauhdilla polkupyörillänne eli valosibeedoilla, että varmistusryhmän johtaja ei uskaltanut avata tulta. Perttulin ajatus oli toiminut.

Hermoja raastava tehtävä oli myös Tuusenian salmen ylitys poltetun sillan raunioita pitkin. Perttuli ja varmasti kaikki muutkin pitivät aivan varmana, että tällaisen järven eteläpäässä olevan salmen itärannalla tien suunnalla on vihollisen varmistus. Palossa säilyneistä lankuista rakennettiin arkkujen välille polkusilta. Tässä tarvittiin myös uimareita ja siellä oli myös osaston johtaja hyvänä uimarina. Perttulin idea oli se, että rakentajat etenevät arkulta toiselle siltaa tehden ja varmistusryhmä etenee mukana. Pääosa osastosta oli rantametsän suojaan levittäytyneenä länsirannalla tuliasemissa valmiina tukemaan ylitystä ja maihinnousua. Riskeeraus onnistui, kärkiryhmä ryntäsi joen itärannalle ja osasto aloitti ylityksen. Sotavanki oli kertonut myöhemmin, että heillä oli ollut salmen itärannalla varmistusryhmä, mutta se ei uskaltanut jäädä taistelemaan kun suomalaisia oli ilmeisen suuri osasto. Länsirannan suojassa ollut tukiosasto oli hyvä keksintö. Vihollinen ei saanut selville koko osaston vahvuutta ja ratkaisi tilanteen irtautumalla ennen maihinnousua.

Törmäys viholliseen tapahtui lopulta Korolin kylän pohjoispuolella purolinjalla. Perttuli oli käskenyt harvan ryhmityksen ja hyvän vauhdin. Juuri ennen tapahtumapaikkaa oli alamäki ja mutka tiessä. Osasto ruuhkautui ennen siltaa ja juuri silloin vihollinen avasi tulen. Osaston pelastivat kärkiryhmän johtaja, osaston nopea maahan meno ja kova välitön tulenavaus. Silloin kun vihollinen avasi tulen, oli osasto pyörien selässä 50 – 100 metrin päässä ja sillalla oli vain kärkiryhmän johtaja, johon koko tulitus suuntautui. Tulitus meni sen takia aluksi osaston yli ja hyvin opeteltu maihin meno vei miehet nopeasti pois tulilinjalta. Onneksi paikalla oli myös suojaavaa pensaikkoa. Ripeän toiminnan ja hyvän etenemissuunnitelman seurauksena osasto säästyi tilanteessa kovilta tappioilta. Perttulin suunnitelma ja johtaminen toimivat.

Viimeinen hurja tilanne muodostui hyökkäyksessä vihollisen selkään Virran vesistökapeikon itäpuolella. Osaston oli murtauduttava vihollisryhmityksen läpi vesistöön saakka ja liityttävä päätien suunnassa hyökkääviin JR 10:n joukkoihin. Perttuli käski etenemismuodon niin, että tien molemmilla puolilla edessä eteni kaksi kärkiryhmää jalkautettuna ja noin sadan metrin päässä seurasi pääjoukko myös polkupyöriä kuljettaen. Uhkaavalle etenemisuran pohjoispuolelle Perttuli suuntasi sivustavarmistusryhmän, joka eteni kärkiryhmien tasalla. Näin päästiin nopeasti ja tappioitta melko vähäisin tulituksin vihollisasemien läpi vesistön rantaan, jossa liityttiin hyökkääviin Majewskin sotilaisiin.

Näin päättyi Lieksajärven ympäri tehty tiedustelutehtävä. Osasto ja sen johtaja olivat saaneet tämän sodan tulikasteen ja runsaasti hyvää kokemusta tuleviin tehtäviin. Perttuli oli onnistunut hyvin johtamisessaan ja tappiot olivat vähäisiä. Johtajaa harmitti pitkään osaston kahden miehen hukkuminen Virran salmessa. Päätehtävät, tärkeät tiedustelutiedot vihollisesta saatiin nopeasti Lieksanjärven takaa ja havainnot käynnistivät Omelian motin rakentamisen myöhemmin koetulla tavalla.  Luutnantti Perttulin johtajasuoritus pantiin merkille divisioonan johdossa ja se tuotti myöhemmin hänelle lisää reippaita tehtäviä.

YHTEENVETO

Pentti Perttuli oli sodassa rohkea ja taitava erämaasodan johtaja, jonka sotatie oli täynnä erikoisia tilanteita ja tapahtumia. Hän haavoittui kaksi kertaa, mutta sotahistorian onneksi lievästi. Tahkokoskella iski sirpale armollisesti lapaluuhun, muuten se olisi tunkeutunut mahdollisesti kohtalokkaan syvälle.

Erikoisen tärkeää oli hänen analyyttinen suhtautumisensa erämaasodan eri tekijöihin ja tilanteisiin sekä niistä tehtyjen johtopäätöksien ja parannuksien kouluttaminen erämaasotureille ja divisioonan käyttöön. Tällainen ajatteleva johtaja säästi varmasti paljon sotilaiden verta.

Hänen suuruutensa tulee esiin varsinkin sotien jälkeen tehdyn erämaasodasta kertovan tarkan aineiston kokoamisessa ja kirjoittamisessa. Hän oli kaukoviisaasti tehnyt muistiinpanoja ja päiväkirjoja sekä ottanut valokuvia koko sodan ajan. Tämä suurtyö on tuonut sotahistorian, perinnetoiminnan ja aseveljeyden komeasti suomalaisten tietouteen pitkien ”nälkävuosien” jälkeen. Erämaasodan veteraanin sanoma on kantanut ja kantaa kautta Suomen monille sukupolville ja on tärkeänä ohjeena myös tuleville Suomen puolustajille.

Tälle erämaasodan johtajalle jos kenelle sopivat sanat: ”Me nykyiset ja tulevat sukupolvet olemme mittaamattomassa kiitollisuudenvelassa veteraaneillemme heidän sankariteoistaan. Seuratkoon ikuinen kiitollisuutemme ja kunnioituksemme heidän lyheneviä askeleitaan”.