Seminaariesitelmä Rukajärvikeskuksessa 16.11.2013

Paikkakunnan väestömäärä oli hieman alle 20 000 asukasta, joista kunnan puolella asui vuoden 1939 väestötilaston mukaan runsaat 16 000 asukasta ja kauppalan puolella runsaat 3 000 asukasta. Toimeentulo hankittiin maa- ja metsätaloudesta, Pankakosken kartonkitehtaalta, Kevätniemen sahalta, Mätäsvaaran kaivokselta ja monista muista pienemmistä teollisuuslaitoksista. Kaupan ala työllisti myös muitakin kuin kauppiaan itsensä.

Kunta ja kauppala tarvitsivat oman työväkensä. Palvelualan työpaikat olivat vielä tulevaisuutta, mutta paikkakunnalla oli lukuisa määrä käsityöläisiä, esimerkiksi suutareita, räätäleitä, seppiä, partureita, kampaajia.

Yksi ammattikunta ylitse muiden kärsi sodan tuomista haitoista. Nämä olivat vuokra-autoilijat, niin henkilöautoilla kuin kuormavaunuilla ajavat. Hyvin moni joutui luovuttamaan ajokkinsa SA-kilpien alle. Jos auto itsessään ei kelvannutkaan ottomiehelle, sopivan kokoiset renkaat kyllä kelpasivat.

Nestemäinen polttoaine korvattiin puukaasuttimella, polttoaineena klapit tai hiili.

Talvisodan päätyttyä elämä alkoi hiljalleen palautua entisiin uomiinsa. Paikkakunnalta siirrettiin talvisodan alettua pois noin 14 000 ihmistä. Pielisen toiselle rannalle siirrettiin laiva- ja proomukuljetuksina hieman vajaa tuhat ihmistä ja runsaat 13 000 asukasta siirrettiin rautateitse Pohjois-Savoon. Paluu takaisin kotiseudulle alkoi vasta huhtikuun loppupuolella.

Heti sodan päätyttyä ei haluttu päästää asukkaita palaamaan, vaan haluttiin seurata yleistilanteen kehittymistä ja kestääkö solmittu rauhansopimus. Myöskin sotatoimialueen raivaaminen ja tarkastaminen veivät oman aikansa.

Paikkakunnalla oli siirtoväkeä hieman alle 1 300 henkeä. Heistä reilusti yli puolet oli paikkakunnan omaa väkeä, joka oli sodan myötä menettänyt kotinsa. Heitä oli annettujen määräysten mukaan kohdeltava samoin ehdoin kuin kotiseutunsa menettäneitä.

Paikkakunnalla suuren ongelman aiheutti rajaseudun rakennusten polttaminen ja talvisodan jälkeen käyttöönotettu asumiskieltoalue, jonne siellä ennen asuneet eivät enää saaneet palata takaisin.

Luovutettujen alueiden väestölle oli järjestettävä uudet asuinpaikat. Kotiseutunsa menetti talvisodan jälkeen runsaat 425 000 ihmistä. Heidät oli sijoitettava eri puolille Suomea kantaväestön sekaan. Suomessa ei käytetty leirimuotoista sijoittamista missään vaiheessa.

Sodan päätyttyä suoritettiin kuntien välisiä väestön tasoitussiirtoja, koska joihinkin kuntiin oli sijoitettu runsaammin siirtolaisia kuin toisiin kuntiin.

Kun Eduskunta sääti pika-asutuslain kesäkuussa 1940, jonka nojalla väestöä ryhdyttiin asuttamaan pienentyneeseen Suomeen, oli taas evakot tien päällä. Pielisjärvelle ja Lieksaan sijoitettiin Suistamon kunnan väestöä. Maanluovuttajina olivat ensisijaisesti valtio, kunnat, seurakunnat, erilaiset yhtiöt ja viimeisenä yksityiset maanomistajat. Pielisjärvelle suunniteltiin perustettavaksi kaikkiaan 161 pika-asutustilaa, toteutuma lienee noin 22 tilaa.

Kun jatkosodan taistelut alkoivat kesäkuun loppupuolella ja aluevaltaukset etenivät varsin nopeasti, ja luovutetut alueet saatiin vallattua takaisin, alkoi paluumuutto takaisin luovutettuun Karjalaan jo loppuvuodesta 1941. Tätä muuttoinnostusta jouduttiin rajoittamaan talven 1941-1942 aikaan syystä, että paluumuuttajien turvallisuutta ei voitu taata.  Luovutettujen alueiden yli oli sotatoimet kulkeneet kahteen kertaan. Paikkakuntien rakennuskanta oli kärsinyt suuria vaurioita, paikoin jopa yli 60 prosenttia asuinrakennuksista oli tuhoutunut ja alueella oli raivaamattomia miinoituksia ja erilaista sotamateriaalia.

Kun asukkaat halusivat palata takaisin kotiseudulleen Karjalaan, joutuivat he luovuttamaan pika-asutuslain perusteella  saamansa tilan takaisin valtiolle.

Suuret maatalousväestön siirrot vaikuttivat hyvin kohtalokkaasti karjan kohtaloon. Lehmiä pystyttiin kohtuullisesti siirtämään paikkakunnilta toisille, mutta pienkarja ja varsinkin siipikarja olivat näissä tilanteissa yleensä syöneet rehunsa loppuun. Kaikki tämä heijastui hyvin nopeasti ihmisten ruokapöydissä. Tämän paikkakunnan karjasta selviytyi elossa talvisodan ajasta vain vajaa kolmannes. Talviaika vaikeutti suuresti karjan kuljetuksia, samoin nopea poistuminen paikkakunnalta.

Tältä paikkakunnalta ei väestöä siirretty pois jatkosodan alkaessa. Jonkin verran vapaaehtoista siirtymistä tapahtui lähinnä sukulaisten luo kauemmaksi rajaseudusta.

Elintarvikesäännöstely aloitettiin syyskuussa 1939 ja viimeinen tuote, kahvi, vapautui säännöstelystä maaliskuussa 1954. Samalla tuli voimaan myöskin enimmäishintamääräykset. Näillä toimenpiteillä pyrittiin turvaamaan elintarvikkeiden parempi riittävyys. Kansa jaettiin viiteen eri kategoriaan iän ja työtehtävien mukaan. Samassa suhteessa pystyi hankkimaan elitarvikkeita, jos niitä oli saatavissa. Lieksassa jouduttiin ajoittain maidon jakelu keskeyttämään kokonaan. Tämä seikka näkyy myöskin Rukajärven suunnan huollossa. Kun lueskelee autokomppanioiden sotapäiväkirjoja, yksi tai useampia kuormavaunuja lähtee hakemaan maitoa Sotkamosta.

Sodan vuosina nuorisolla oli yöaikaan voimassaoleva ulkonaliikkumiskielto, alle 18 vuotiailta oli yksin ulkona liikkuminen kielletty klo 21.30 – 06.00 välisenä aikana. Varsinkin iltapuolesta sen pitävyyttä testattiin nuorten poikien toimesta tarkastuspuomeilla. Vartiomiehet olivat joko aivan nuorimpia suojeluskuntalaisia tai sitten sieltä ikähaitarin toisesta päästä. Ei heillä ollut enää suuria haluja harrastaa kilpajuoksua nuorison kanssa. Myöskin sotapoliisin partiot suorittivat valvontaa kaduilla ja etenkin elokuvateattereissa. Eräs mies kertoi omakohtaisesta tapauksesta, jossa hän joutui tekemisiin sotapoliisin kanssa ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta.

Sarkalassa oli ollut esitysvuorossa jokin mielenkiintoinen elokuva, jonka filmimateriaali oli ollut jo varsin heikkokuntoista ja katkeillut lukuisia kertoja. Lisäksi tuolloin esitettiin elokuvien alussa erilaisia pakollisia propakanda- ja valistusfilmejä. Niinpä elokuvan loppuessa olikin kellon viisarit kertoneen ulkonaliikkumiskiellon astuneen voimaan ja sotapoliisin partio seisoo ulko-ovella odottamassa poistulijoita. Eikä siinä ollut selitykset auttaneet filmin heikosta kestävyydestä.

Sakkolappu kouraan  ja kehoitus noudattaa annettuja määräyksiä.

Lieksan varuskunta ja sen rajat, tarkastuspuomit

Jatkosodan aikaan käytettiin nimitystä Lieksan varuskunta. Mikä ja missä sellainen oli?

Kyseisestä varuskunnasta olen lieksalaisilta löytänyt yhden dokumentin, joka kertoo sen olemassaolosta.

Tuo dokumentti on kyseisen varuskunnan kulkulupa. Tuo pahvinen kortti on nykyään tuolla Rajaperinnetalon kokoelmissa. Aikanaan se on ollut erään nyt jo lopullisesti autonsa varikolle peruuttaneen autosotamiehen hallussa hänen ajaessaan rahtia pitkin Rukajärven tietä. Hän oli määritellyt käsitteen Lieksan varuskunta seuraavasti: Se on se alue, joka jää Lieksan keskustaa lähimpänä olevien tarkastuspuomien sisäpuolelle.

Nuo tarkastuspuomit sijaitsivat eteläpuolella Mähköllä nykyisen Mähköntien – Kirkkotarhantien risteyksessä Mähkön kartanon kohdalla. Siinä voitiin valvoa etelään Joensuun suuntaan ja itään Pankakoskelle ja  Hattuvaaran suuntaan kulkeva liikenne.

Pohjoispuolista Nurmekseen, Viekiin ja Mätäsvaaraan suuntautuvaa liikennettä valvottiin puomilla, joka sijaitsi Kotolassa nykyisen Yläviekintien ja Nurmestien risteyksessä.

Kuhmon, Nurmijärven ja Kivivaaran suuntaan kulkijat tarkastettiin puomilla, joka sijaitsi Merilässä pienen puron läheisyydessä Laineen talon kohdalla. Näillä kolmella tarkastuspaikalla pystyttiin sulkemaan kaikki merkittävämpi maantieliikenne Lieksaan ja Lieksasta pois.

Näiden puomien sisäpuolelle jäi lukuisa määrä erilaisia sotilaallisia kohteita.

Sotilaslaitokset paikkakunnalla, radiotiedustelun tukikohta, sotasairaala, KEK

Suurin osa huoltoon liittyviä kenttämakasiineja, kuten varastoja silloin kutsuttiin, sijaitsivat Partalanmäen – Merilän alueella. Erilaisia korjauspajoja ja verstaita oli sijoitettuna laajemmallekin alueelle. Niitä sijaitsi niin Surpeenvaaralla kuin Lamminkylässäkin.

Suurimpia laitoksia materiaalimäärältään olivat Elintarvike- ja Ammuskenttämakasiinit. Nämä laitokset sijaitsivat Partalanmäen – Merilän alueella. Pioneeriaselajin ja linnoituspuolen varikot olivat Kaupunginniemen alueella. Kaupunginniemen alueella ns. Nunnanpussin raiteelle aivan Lieksanjokivarteen oli sijoitettuna Pesulajuna 2, joka huolehti Rukajärven suunnan pyykin pesemisestä.

Tätä laitosta käytettiin myöskin eräänlaisena rangaistuspaikkana siveysrikoksista ja irtolaisuudesta tuomituille naisille. Korjauspajoja niin jalkineille kuin vaatteillekin oli lukuisia eri puolilla kauppalaa ja sen lähiympäristöä.

Keskuskansakoululla sijaitsi Sotasairaala 38. Sairaalan erilaisia osastoja oli lukuisia muuallakin. Sairaala toimi pitkälti ns. evakuointisairaalana. Rukajärven suunnalta tulleet potilaat oli ensin hoidettu JsP:llä siihen kuntoon, että heidät voitiin siirtää Repolassa sijainneeseen kenttäsairaalaan. Siellä oli jo hieman suuremmat mahdollisuudet suorittaa vaativampiakin hoitotoimenpiteitä. Seuraavana olikin siirto Sotasairaalaan Lieksaan. Täältä ne potilaat, jotka tarvitsivat erikoissairaanhoitoa siirrettiin muualle Suomen alueilla sijainneisiin sairaaloihin Sairaalajuna II kyydillä. Erikoistapauksissa voitiin haavoittunut sotilas kuljettaa lentokoneella suoraan Rukajärveltä, mutta koneita oli käytettävissä todella vähän ja kysyntä oli kova. Lukuisat potilaat voitiin hoitaa Lieksassa kuntoon saakka.

Jos sotilasta ei voitu enää auttaa lääketieteellisin menetelmin, siirtyi asia Kaatuneiden Evakuoimiskeskuksen eli KEK:n vastuulle. Kaikki kaatuneet ja sodassa kuolleet pyrittiin saamaan pois maastosta ja kuljettamaan kotiseuduilleen. 19. KEK sijaitsi Lieksankosken kohdalla Kuuselan maatilan piharakennuksissa, riihessä, ladossa ja saunassa. Tämän laitoksen kautta kulki hieman vajaat 3 000 sotilasta kotiseuduilleen haudattavaksi. Asiakirjojen valossa näyttäisi tällä hetkellä siltä, että Lieksassa Sotasairaalassa kuolleet olisi laitettu viimeiselle matkalleen sieltä.

KEK:n henkilökunta koostui kenttäpapiston, lottien ja työvelvollisten muodostamasta ryhmästä.

Suojeluskuntapiirit huolehtivat vainajien kuljetusjärjestelyistä kotiseuduilleen ja siellä edelleen seurakuntiin. Ensisijaisesti kuljetuksiin käytettiin rautateitä.

Vähiten odotettu vieras noina aikoina oli papiston edustajan vierailu kodeissa. Hänellä ei juuri koskaan ollut mitään hyvää kerrottavaa. Lohdutuksen sanoja lienee kuitenkin ollut tarjolla. Kirkkoherralla oli oma toimisto Suojeluskunnan Esikuntatalossa näiden asioiden hoitoa varten.

Sankarihautausmaat sijaitsivat Lieksassa Kirkkopuistossa ja Viekissä kirkon vierellä ja hautausmaalla.

Sotien seurauksena siunattiin Lieksassa sankarihautaan noin 483 vainajaa ja Viekiin 65 vainajaa. Näistä on tyhjiä hautoja 46 kappaletta. Vainajaa ei ole syystä tai toisesta pystytty toimittamaan kotiseurakuntaan haudattavaksi. Kolmen sotilaan jäämistöt on pystytty toimittamaan tunnistettuina omille hautapaikoille myöhempien etsintöjen tuloksena.

Mähkölle suku- ja siviilihautoihin haudattiin runsaat kymmenen sotilasta ja hieman vajaan kymmenen sotilaan kohtalo on vieläkin tuntematon, eikä arkistoistakaan näyttäisi löytyvän selvyyttä asiaan.

Eläinlääkintätoiminnot oli sijoitettuna Monolanniemeen. Samoin hevosvetoisen kaluston korjaamoja oli sijoitettuna samalle seudulle.

Autokaluston huoltoa ja korjaustoimintaa varten paikkakunnalle piti keskittää lisää korjaamotoimintaa. Helsingin Auto Oy siirrettiin kokonaisuudessaan toimimaan Lieksassa puolustusvoimien alaisuudessa. Korjaamon sijaintipaikka oli tuossa Havukkaniemen alueella.

Sotapoliisit joutuivat vierailemaan korjaamolla useitakin kertoja takavarikoimassa korjaamon pojilta sirmakka pois. Nurkkatanssien järjestäminen sodan aikaan oli rangaistava rikos.

Paikkakunnalla oli muitakin autokorjaamoja, samoin Repolassa toimi armeijan korjaamoja.

Sarkala oli merkittävä toimintakeskus. Siellä sijaitsi Lottien ylläpitämä ruokala ja kahvilatoiminta. Sieltä järjestyi myöskin tarvittaessa yöpaikka kyytiä odottaville sotilaille.

Elokuvateatteri oli ahkerassa käytössä kaikki sotavuodet. Myöskin erilaisia viihdytyskiertueita vieraili paikkakunnalla. Sarkala toimi myöskin evakuointikeskuksena.

Myöskin Lieksan Työväentalolla oli oma tärkeä roolinsa sodan vuosina. Reilut 20 vuotta aikaisemmin suojeluskuntalaiset olivat työväentaloa piirittämässä ja ovia kiinninaulaamassa. Nyt rakennus oli osa yhteisiä ponnistuksia. Työväentalolla oli järjestyksenpidon toimipaikat ja polttoainekenttämakasiini. Täältä oli myöskin mahdollisuudet saada yösija kolonnan lähtöä odotellessa.

Sotilaat tarvitsivat myöskin leipää. Suomalaisten sotilaiden leipä leivottiin tuossa nykyisen Tokmannin liiketalon paikkeilla sijainneessa parakkirakennuksessa, samassa pihapiirissä kuin Sarkalakin. Siinä toimi 3.Talousjoukkueen pyörittämä kenttäleipomo johtajanaan kersantti Tauno Juutinen. Henkilökunta koostui sotilaista ja työvelvollisista.

Niin sotilaille kuin kotirintaman siviileillekin yksi hyvin tärkeä laitos oli kenttäpostikonttori. Kenttäposti oli lähes ainoa yhteydenpitokeino tuohon aikaan. Kirjeet ja kortit pitivät molemmat osapuolet ajantasalla tapahtumista. Jos rintamalta ei tullutkaan postia, aiheutti se huolta ja huolestumista kotiväen keskuudessa. Onkohan siellä sattunut jotakin…

Kenttäpostin osoitejärjestelmä perustui keskuskenttäpostikonttoreiden numeroon ja nelinumeroiseen peitelukuun, joka kertoi joukko-osaston. Lähetyksessä tuli olla myöskin lähettäjän nimi ja osoite. Jos sotilas ei ollut varsinaisesti kynämies, kuitenkin kortti ”täältä jostakin”, tai ”kannon päästä kankahalta” lyhyen tervehdyksen kera kertoi läheisille, että elossa ollaan.

Sotasensuuri huolehti siitä, että sopimattomia asioita ja tietoja ei kerrottu. Sotasensuuri suoritti myöskin kirjepostin tarkkailun avulla mielialakartoitusta niin rintamalla  kuin kotonakin.

Rukajärven suunnan kenttäpostista huolehti Keskuskenttäpostikonttori 3. Konttori perustettiin Kajaanissa 15.6. 1941 ja toimi siellä, kunnes siirtyi Lieksaan 5.11. 1941 ja täällä se ensin asettautui Surpeenvaaran kansakoululle. Siirto Kevätniemen Kirjastotalolle tapahtui 18.6. 1943. Siellä toiminta jatkui konttorin lakkauttamiseen 5.11. 1944 saakka. Repolassa sijaitsi 35. Kenttäpostikonttori ja se siirtyi syyskuun lopulla 1941 Rukajärvelle ja Porajärvellä toimi sen alainen jakelupiste.

Rukajärven suunnan kenttäpostin määrä, joka kulki lähes päivittäin kotirintamalta sotatoimialueelle, ilmoitetaan autokuormissa. Vaihteluväli postin määrälle oli 4 – 8 autokuormallista kirjeitä, kortteja, lehtiä ja paketteja. Jos jonakin päivänä postia ei voitu toimitta, oli määrä seuraavana päivänä kaksinkertainen.

Kelirikkoaika aiheutti suuria ongelmia kaikelle huollon kuljetuksille. Pitkän matkan postia tuli Lieksaan junalla molemmista suunnista. Postivaunut tulivat Lieksaan aikataulun mukaan illan myöhäistunteina, ja junat olivat aina varmemmin myöhässä kuin aikataulussaan, riitti postin lajittelijoilla kiirettä yleensä koko yöksi. Kolonna lähti aamulla klo 4.30 kohti itää ja postin piti keretä siihen kolonnaan mukaan. Muutoin edestä tullut palaute on ollut aika kitkerää. Joulun aikaan pakettien määrä oli valtava, varsinkin tuntematon sotilas sai paljon postia, niitä toimitettiin perille vielä tammikuussakin.

Varsinkin elintarvikepakettien kulkunopeus kesäaikaan oli ongelma. Paketin viipyminen matkalla rupesi jo loppumatkasta aiheuttamaan hajuongelmia.

Ja sitten se klassinen tarina kenttäpostin toiminnasta. Nestemäisten aineiden ja varsinkin väkevämpien sellaisten lähettäminen postipaketeissa rintamalle oli ehdottomasti kiellettyä. Kokeiltiin kaikenlaisia selityksiä sisällön suhteen ja erilaisia pakkausmenetelmiä myöskin.

Kerran syksyllä tuli postikonttoriin sotilaalle osoitettu paketti, joka lähettäjän antaman tiedon mukaan sisälsi kumisaappaat. Paketti oli kastunut sisältä päin ja johan hajukin kertoi, mikä oli aiheuttanut kastumisen. Konttorissa lisättiin paketin päälle seliteteksti, että toinen saapas vuotaa.

Normaalin siviilipostin toiminnasta huolehti Posti- ja Lennätinhallitus.

Yksi sotilaallisesti merkittävä laitos, joka sijaitsi paikkakunnalla, on kuitenkin suurelle yleisölle pysynyt varsin tuntemattomana ja se eli omaa elämäänsä suuressa hiljaisuudessa ja salaperäisyydessä.

Osoitteessa Pielisenkatu 15 sijaitsi puinen jyrkkäkattoinen talo, joka oli siirretty paikkakunnalle Terijoelta 1920-luvun alkuvuosina.  Rakennuksessa oli toiminut jo pitemmän aikaa Hotelli Lieksa. Ensin siihen majoittautui saksalainen radiokuunteluasema ja huhtikuussa 1943 vastaava suomalainen osasto Naarvala, joka toimi paikalla kesäkuuhun 1944 saakka. Radiokuuntelun linkkiasemat sijaitsivat pelloilla Lamminkylässä ja Vehkakankaalla.

Paljon sotilaita ja kauttakulkuliikennettä, kokoontuminen asemalle

Rautatieasema oli hyvin tärkeä paikka niin sotilaille kuin siviileillekin. Yksi sodanaikainen ilmiö oli kokoontua rautatieasemalle junien tulo- ja lähtöaikoihin. Siellä tavattiin tuttuja, kyseltiin kadonneista, vaihdettiin kuulumiset ja kerrottiin ne viime hetken varmat uutiset. Seurattiin muutenkin tapahtumia ja ajan ilmiöitä. Se oli sitä senaikaista sosiaalista mediaa, vaikka koko käsitettä ei vielä tuolloin ollut olemassakaan.

Kulkijoita oli paljon. Rukajärven suunnalla oli vähimmilläänkin noin 15 000 sotilasta ja tuhat lottaa. Lisäksi oli työvelvolliset. Sotilaista sai olla lomalla kerrallaan max. 10 prosenttia. Sekin tekee jo noin

1 500 kulkijaa. Muut kuin paikkakuntalaiset lähtivä lomilleen yleensä junan kyydillä. Ja palasivat myös.

Tavalliset rivisotilaat pääsivät vuorolomilleen noin 3 kuukauden välein ja loma kesti noin 10 vuorokautta kerrallaan. Lisäksi oli jatkuvasti komennuksille menijöitä ja sieltä palaavia.

Eräs paikkakunnalla toiminut valokuvaaja ulkoisti toimintansa palvelemaan sotilaita siten, että valokuvat otettiin ulkona rakennuksen seinään kiinnitetyn kankaan edessä, tai sateen sattuessa viereisessä pahviteltassa. Varsinainen ateljee sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa pienessä tilassa.

Yksi merkittävä paikka oli Lieksan Seurahuone. Pielisenkadun ja Asematien kulmauksessa sijainnut Majoitus- ja ravitsemusliike oli tuohon aikaan se paikkakunnan ykköspaikka. Toiminnan juuret ovat jo 1920-luvun puolivälissä. Lieksan palo 1934 tuhosi yrityksen toimitilat perustuksiaan myöten, lähes kaikki irtaimistokin tuhoutui tulipalossa. Uusi rakennus lähti kohoamaan heti raunioiden jäähdyttyä.

Hieman vajaassa puolessa vuodessa valmistui uusi tiilestä muurattu kolmekerroksinen rakennus harjakorkeuteen, toiminta täydessä laajuudessaan alkoi vuoden 1935 alkuviikkoina. Seurahuoneen omistaja Heikki Rouvinen oli tutustunut Joensuun Rajavartioston komentajan kanssa jo toiminnan varhaisessa vaiheessa. Rajavartiosto käytti Seurahuonetta läpi vuosikymmenten erilaisten majoitus- ja ravitsemuspalveluiden tuottajana. Kun tilanne kiristyi 1930-luvun lopussa, toimi Seurahuone eräänlaisena asevarustelupaikkanakin. Eversti Raappana oli hankkinut jostakin kirjallista tietoa polttopullojen valmistamisesta. Seurahuoneella oli hyvät valmiudet tähän toimintaan. Jokaisen isänmaallisen henkilön velvollisuutena oli osallistua hankkimaan polttopullon kuoria. Sehän onnistui vaivattomasti Seurahuoneella. Pullon sisälle tarvittiin bensiiniä ja tervaa. Bensiiniä saatiin Seurahuoneen edustalla sijainneesta polttoainemittarista, tervaa saatiin paikallisilta kauppiailta, ulkopuolelle sidottiin rautalangalla kiinni sytytystikut. Ja näin oli panssarintorjunta-ase valmis käytettäväksi.

Tästä aseesta käytettiin nimitystä Molotovin coctail.

Seurahuone toimi YH:n aikaan ja talvisodan alussa hetken aikaa Raappanan komentopaikkana. Jatkosodan vuosina Seurahuoneella oli aina varattuna huone Raappanan käyttöön. Suojeluskuntavääpeli Heikki Rouvinen toimi jatkosodan alussa JR 10 talousaliupseerina.

Koulunkäynti yhteiskoululla

Koululaitos pyrittiin mahdollisuuksien mukaan pitämään toiminnassa. Lukuisat koulut olivat erilaisten sotilaslaitosten käytössä sairaala- ja majoitustiloina ja niinpä koulutoiminnalle oli etsittävä tarvittavat tilat muualta. Lieksan uusi, vuonna 1936 valmistunut Keskuskansakoulu otettiin Sotasairaalan käyttöön syksyllä 1939 ja koulutoiminnalle tarvittiin syksyllä 1941 uudet tilat jostakin muualta.

Monien vaiheiden jälkeen opetus keskittyi Yhteiskoulun kanssa samaan taloon. Opetustyötä suoritettiin kahdessa vuorossa. Myöskin opettajakunta oli kokenut suuria muutoksia miespuolisten opettajien ollessa rintamilla. Sijaisten saaminen tuotti aina vaikeuksia. Suuri haitta opetustyölle oli lukuisat ilmahälytykset.

Lieksan kärsimät vauriot sodan aikaan, pommitukset ja menetykset

Lieksan seutu kärsi jatkosodan vuosina lukuisista pommituksista. Raskaimmat tappiot koettiin marraskuun 5. päivänä 1942 tapahtuneissa pommituksissa. Tuolloin menetti kolme ihmistä henkensä. Kaksi heistä kuoli Moisionkadulla sijainneen Kuokkasen huonekaluliikkeen tuhonneessa osumassa ja kolmas uhri kuoli Rajavartioston alueella, saksalaisten työpalveluksessa ollut yövahti.

He olivat ainoat sotien aikaan Lieksassa pommituksissa kuolleet henkilöt.

Suurelta osin pommitusten vauriot olivat särkyneitä ikkunalaseja, katkenneita sähkö- ja puhelinlankoja. Sirpaleiden ja paineaaltojen aiheuttamia vaurioita, pommikuoppia kulkuväylillä ja myöskin tulipaloja.

Vihollinen käytti varsin runsaasti palopommeja, joiden tarkoitus oli sytyttää tulipaloja.

Lieksan Rauta Oy kärsi tällaisesta vauriosta. Kattorakenteet tuhoutuivat, seinät säästyivät. Yksi suutariksi jäänyt palopommi löytyi 1980-luvun loppupuolella Pehkosen talon ullakkotilan sahanpuruista sähkötöiden yhteydessä. Kun pommitus oli ohi, ja vaara ohi merkki annettu, alkoi tietenkin heti jälkien raivaus ja enempien vahinkojen torjunta. Paikallinen Ilmasuojelupäällikkö oli järjestänyt suutariksi jääneiden pienten palopommien poisraivauksen siten, että sotilaspojille oli annettu riittävän pitkä nuora, jonka toinen pää sidottiin kiinni pommiin ja se kahden pojan voimin vedettiin kaarisillalle ja naru irti ja pommi mulahti joen syvyyksiin. Samanlaisen kohtelun sai paljon muutakin räjähtävää materiaalia.

Jatkosodan aikaan rakennettiin myöskin uutta, ja entisten tuhoja korjattiin. Lieksan Rauta Oy:n liiketalo korjattiin ja rakennettiin uuteen kuosiinsa. Lieksan Auto Oy:n korjaamo rakennettiin aseman läheisyyteen.

Talvisodan suurimmat tuhot aiheutuivat postitalon tuhoutuessa asema-aukiolla. Samalla tuhoutui myöskin paikallinen puhelinkeskus. Väliaikainen puhelinkeskus rakennettiin rautatieaseman II luokan odotushuoneeseen. Se tietenkin vaikeutti rautatieaseman toimintaa.

Valtio myönsi rahoituksen uudelle posti-, puhelin- ja poliisitalolle. Työt aloitettiin ja rakennus valmistui vuoden 1943 aikana käyttökuntoon.

Nimismiespiirikin pääsi nyt ajanmukaisiin ja asiallisiin tiloihin. Uusia tiloja nimismiespiirille olikin suunniteltu vasta parikymmentä vuotta.

Saksalaiset sotilaat paikkakunnalla, heidän asumukset ja kalusto

Tästä aiheesta on erittäin vaikea löytää lähdeaineistoa, lähes kaikki tieto perustuu hyvin pieneen määrään valokuvia ja kuulopuheisiin. Saksalaisia sotilaita oli tavattu Lieksassa ensimmäisiä kertoja jo heinäkuussa 1941. Tuolloin he olivat rautateitse kauttakulkumatkalla kohti pohjoista. Talven tultua heitä ilmestyi jo olemaankin Lieksaan.

Itärintamalla suunniteltiin Sorokka-operaatiota ja niinpä paikkakunnalle tuli Saksan armeijan taistelujoukkoja. Kun Sorokka-operaatiota ei toteutettu, poistuivat taistelujoukot muualle. Paikkakunnalle jäi lähinnä ilmavoimien erilaisia huoltoon ja tiedusteluun keskittyviä osastoja.

Saksalaiset majoittuivat parakkirakennuksissa eri puolilla kauppalan aluetta. Upseereita oli majoittuneena myöskin yksityiskoteihin.

Urheilukadulla ja Repolankadulla sijaitsi muutamia saksalaisten parakkeja vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Nämä rakennukset oli rakennettu kivijalalle. Niiden käyttötarkoitus lienee ollut pysyvämpi kuin muiden. Viimeinen näistä purettiin vajaa 10 vuotta sitten. Rajavartioston alueelle oli sijoitettuna saksalaisia varastoja. Saksalaisia ilmatorjuntatykkejä ja valonheitinosastoja majaili paikkakunnalla. It-tykit olivat sijoitettuna nykyisen Rautahallin tienoille. Sillä alueella oli myöskin pioneerivarikko. Nämä tykit siirrettiin myöhemmin Tiiksjärvelle.

Paikallinen Kären leipomo oli vuokrattuna saksalaisille heidän leipomotuotteiden valmistamista varten.

Hovilan tilalta oli vuokrattuna pesu- ja kuivaustiloja saksalaisten pyykkihuoltoa varten. Päärakennuksesta oli vuokrattuna huone saksalaiselle insinöörille, joka suunnitteli erilaisia sotilaallisia rakennelmia.

Heidän upseerikerhonsa toimi erillisessä parakkirakennuksessa piha-alueella. Saksalaisten kenttäposti toimi Tauno Nuutisen talossa Sairaalakadun ja Pielisenkadun kulmauksessa. Ulkomaalaiset yritykset saivat sodan aikaan palkata hyvin rajoitetusti suomalaista työväkeä palvelukseensa.

Paikkakunnalla toimi Höckertin Seuraajat niminen kemiläinen laivahuolintaa suorittava yhtiö, joka tarjosi saksalaisille erilaisia työpalvelutehtäviä. Saksalaisten poistumisesta paikkakunnalta on hyvin erilaisia kertomuksia. Suurempia tuhoja he eivät aiheuttaneet lähtiessään ulkopuoliselle omaisuudelle.

Omansa kanssahan saa menetellä niin kuin hyväksi havaitsee, vaikkapa kaatamalla ja sotkemalla sokerit ja jauhot jokeen.