JA  POHJOIS-KARJALASSA.

Sotahistorioitsija, rajakapteeni Tauno Oksanen

Ote seminaariesitelmästä Rukajärvi-kekuksessa 16.11.2013

Yleistä Neuvostopartisaanijoukoista Suomen rintamalla

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941, annettiin kommunistisen puolueen toimesta ensimmäinen käsky partisaanitoiminnan aloittamisesta; ”Kaikkien keinojen ja voimien liikekannallepano fasististen valloittajien tuhoamiseksi”. 3.7.1941 piti Stalin radiopuheen koko neuvostokansalle, tämän seurauksena annettiin 18.7.1941 säädös, jossa käskettiin taistelun järjestäminen hyökkääjän selustassa tarkoituksena luoda sietämättömät olosuhteet viholliselle sekä partisaani- ja tihutyöjoukkojen muodostaminen. Näin aloitettiin maailman suurimman partisaaniorganisaation toiminta Neuvostoliitossa suuren isänmaallisen sodan hengessä fasistien tuhoksi, ja kaikkia Saksan liittolaisia, myös suomalaisia, käsiteltiin samanlaisina fasisteina. Kaikki keinot olivat sallittuja eikä kansainvälisillä sopimuksilla ollut mitään merkitystä – tästä johtuivat mm. suomalaisia siviilejä kohtaan tehdyt raakuudet. Suomalaisten syyttäessä viime vuosina neuvostopartisaaneja sotarikoksista, Venäjä ilmoitti asian jo vanhentuneen heidän lainsäädännössään ja toiseksi kansainvälinen oikeus oli heidän tulkintansa mukaan antanut toisen maailmansodan jälkeen tarkan vastauksen: ”Toisen maailmansodan sotarikollisia ovat Saksa ja sen kanssa liittoutuneet valtiot”!

Karjalais-suomalaisessa sosialistisessa Neuvostotasavallassa (Suomen vastainen rintama) annettiin käsky partisaaniosastojen perustamisesta 2.7.1941. Jo ennen sitä oli nopeasti perustettu hävityspataljoonia ja muodostettu kansan nostoväkeä. Partisaaniosastoja oli muodostettu elokuuhun mennessä 15, joissa oli lähes 2.000 partisaania. Elokuussa muodostettiin tasavallan esikunta, joka ryhtyi hajautettuna johtamaan partisaaniosastojen toimintaa. Kesäkuussa 1942, sen jälkeen kun Moskovassa oli perustettu partisaanien keskusesikunta, Karjalan partisaanijoukkojen johto annettiin perustetulle Karjalan rintaman partisaanien esikunnalle, jonka komentajana oli Sorokassa (Belomorsk) kenraalimajuri Sergei Jakovlevits Verginin. Karjalan rintaman partisaaniosastojen määrä vaihteli tilanteiden mukaan, suurimmillaan osastoja oli 25, joissa lähes 3.000 partisaania. Kesällä 1944 oli toiminnassa n. 2.000 hyvin koulutettua partisaania 19:ssa osastossa ja kaikki komennettuna avustamaan Puna-armeijaa sen suurhyökkäyksessä.

Partisaaniosastot oli sijoitettu ennen kesää 1944 viiteen operatiiviseen ryhmään, Muurmanskin, Kantalahden, Uhtuan, Repolan ja Petroskoin rintamille. Lähimpänä Pohjois-Karjalaa oli Repolan suunnan operatiivinen ryhmä, joka sijoitettiin Lehdon kylään sekä Segesan kaupunkiin. Lehdossa oli kolme partisaaniosastoa, Punainen äänisläinen (Krasnyij Onetsin), Eteenpäin (Vpered) ja Zeleznjak (nimitetty erään vallankumoussankarin mukaan), Sekesassa Kostajat (Mstiteli) ja erikoiskoulu. Petroskoin operatiiviseen ryhmään Puutoisiin, josta pääasiassa partisaaniosastot tulivat kesällä 1944 Pohjois-Karjalaan, oli sijoitettu kuusi partisaaniosastoa ja kaksi tuholaisryhmää. Partisaaniosastot olivat Myrskylintu (Burevestnik), Toivo Antikainen, Taistelun ystävät (Bojevye drusja), Zapajev, Punainen Lippu (Krasnyij zaonesets).

Keväällä 1944 partisaaniosastot järjestettiin uudelleen ns. kolmatta vaihetta (lopullinen hyökkäys) varten. Osastoja yhdistettiin, vahvennettiin ja siirrettiin hyökkäyssuuntiin, jolloin useiden osastojen nimet ja kohdealueet muuttuivat.

Partisaanijoukot toimivat” puolueen asialla” omana organisaationaan ja Puna-armeijan sekä rajajoukot tukivat niiden toimintaa. Poliittinen luotettavuus oli tärkeä ja yli 70 % partisaaneista oli kommunistisen puolueen tai nuorisojärjestöjen jäseniä. Karjalaisia ja suomalaisia oli joukoissa 15-20 % (kielitaito) ja huomattava määrä naisia lääkintä-, viesti- ja erikoistehtävissä. Partisaaniosastojen vahvuus oli yleensä n. 100 henkeä ja osaston varakomentajana toimi poliittinen upseeri. Osastot muodostettiin henkilöistä, joita ei oltu sijoitettu armeijan vahvuuteen (tehtaiden ja kolhoosien väkeä, vallattujen kylien ja kaupunkien asukkaita jne., kaikki ”vapaaehtoisia”). Johtajat olivat koulutettuja ja puolueen nimeämiä upseereita. Osastot olivat sotilaallisesti järjestettyjä, kuri oli kova ja ehdoton, lisäksi jokainen partisaani joutui vannomaan valan ennen tehtävän alkamista.

Neuvostopartisaanien koulutus oli perusteellista ja jatkuvaa. Jatkosodan kuluessa oli kokemuksesta opittu sopiva ja joustava organisaatio tehtävien mukaan, joten ne partisaaniosastot, jotka lähetettiin kesällä 1944 Pohjois-Karjalaan, olivat vaarallisia ja vaikeita vihollisia.

Koulutusta annettiin koulutuskeskuksissa ja partiomatkoilla. Painopiste oli sissitoiminnan opetuksessa johon kuului aseiden, räjähteiden ja miinojen käsittely, metsätaistelu, jälkien harhauttaminen ja hävittäminen sekä tiedustelu ja erämaaoloissa selviytyminen. Taisteluharjoituksissa oli keskeinen osa väijytyksien, tulenavauksien ja pikalinnoittamisen harjoittelulla. Tulivoiman takaamiseksi väijytys- ja metsätaistelutilanteissa oli lähes kaikilla partisaaneilla konepistooli ja osaston partioilla useita pikakiväärejä. Miinoituksiin käytettiin lähinnä polkumiinoja ja ajoneuvomiinat tehtiin yhdistämällä polkumiinoja ja räjähdyspanos (paino ratkaisi).

Asiakirjojen ja havaintojen mukaan kesällä 1944 Pohjois-Karjalan alueelle lähetetyt partisaanit olivat sotilaallisesti organisoituja ja sotilaallisilla tehtävillä toimivia tottuneita sotilaita. On muistettava, että partisaanijoukot eivät muuttaneet nimeään tullessaan valtakunnan rajan yli Suomen puolelle, desantit olivat asia erikseen.

Neuvostopartisaanien toiminta elokuun lopun ja lokakuun alun välisenä aikana 1944 jätti jälkeensä useita kysymyksiä:

– miksi useita partisaaniosastoja keskitettiin syyskuun alussa Hatunkylän – Kontiovaaran väliselle alueelle

– miksi osastot jatkoivat toimintaansa vielä aselevon voimaanastumisen jälkeen

– miksi osastot jäivät Ilomantsin koillisosien erämaihin aina lokakuulle saakka

Tänä päivänä tiedetään, että Karjalan rintaman partisaanien esikuntaan Sorokkaan tuli käsky toiminnan lopettamisesta 12.9.1944. Merkintöjen mukaan vasta tämän jälkeen annettiin käskyt monelle partisaaniosastolle palata tukikohtiinsa!

YLEISOHJE NEUVOSTOPARTISAANEILLE!

”Viholliselle on luotava sietämättömät olot. On häirittävä viestiyhteyksiä, kuljetuksia sekä kaikkea toimintaa. Taistelussa saksalaista fasistia vastaan ei ole mitään sijaa passiiviselle toiminnalle. Vihollinen on aina etsittävä ja tuhottava. Sille ei saa antaa yön eikä päivän rauhaa. Vihollisia on tapettava kaikkialla, missä niitä tavataan. On tapettava millä vain, kirveellä, viikatteella, rautakangella, talikolla tai puukolla. On hyökättävä lentokentille, poltettava lentokoneet ja tapettava lentäjät. Vihollisen tuhoamiseksi ei saa kaihtaa keinoja!

KURISTAKAA, LYÖKÄÄ, POLTTAKAA JA MYRKYTTÄKÄÄ FASISTIN KONNAT!”

ESIMERKKI NEUVOSTOPARTISAANIN VALASTA

”Veri verestä, uhri uhrista. Minä vannon kaikin keinoin auttavani puna-armeijaa, tuhoavani hitleriläiset hullut koirat säälimättä omaa vertani ja elämääni. Minä vannon, että ennen kaadun arvottomassa taistelussa, kuin annan perheeni ja kansani fasistin orjuuteen.

Jos heikkouden, pelkuruuden tai huonon luonteeni vuoksi rikon valani ja kavallan kansani, olen valmis kuolemaan häpeällisen kuoleman tovereitteni kätten kautta.”

Yhteenveto

Neuvostopartisaanien sotilaallinen koulutus oli huomattavasti parempaa kuin on aikaisemmin uskottu. Tämä tuli esille Tauno Oksasen esitelmässä, joka on nähtävissä kokonaisuudessaan Rukajärvikeskuksessa videotallenteena. Esitelmä pitää sisällään n. 60 kartta- ja tekstisivun kalvomateriaalin, joihin voi myös tutustua Rukajärvikeksuksessa.

Oksasen esitelmään liittyy dokumenttielokuva ”Partisaanien jäljillä”, vuodelta  2004. Elokuvan käsikirjoitus on Tauno Oksasen ja sen on ohjannut Esa Partanen

Esitelmän liitetiedot, kirjat ja elokuva:

– Veikko Karhunen: RajaJP 8:n historia s. 132-147

– Paavo Martikainen, Tauno Oksanen, Painajainen Pielisjärvellä v. 1998, s. 117-125

– Partisaanien jäljillä dokumenttielokuvan lähdeaineisto