Maunu Kankaanpään muistosanat esimiehensä Seppo Hännisen hautajaisissa 19.5.2018

Arvoisat muistotilaisuuden osanottajat

Haluan tässä muistopuheessani kertoa oman näkemykseni esimiehestäni luutn. Seppo Hännisestä, jonka lähettinä olin n. puolen vuoden ajan aina hänen kaatumiseensa 16.8. – 44 saakka. Kuitenkin on paikallaan kertoa myös ajasta jolloin hän ei ollut vielä komppaniamme päällikkö, vaan toimi JR 10:n jääkärijoukkueen johtajana sen toimiessa Ontajärven suunnalla. Kirjailija Onni Palaste kertoo kirjassaan ”Raappanan miehet”, että vastikään RUK:sta päässyt vänrikki Seppo Hänninen määrättiin Ontajäven suunnalla toimivan JR 10:n jääkärijoukkueen johtajaksi. Ja että ”hän oli pitkän huiskea, komea, vaaleaverinen”. Palaste ei kuitenkaan kerro tarkkaa ajankohtaa milloin tämä tapahtui. Jääkärijoukkueen tehtävänä oli mm. tehdä partioretkiä vihollisen puolelle Ontajärveä. Hurjan rohkeutta vaativia niistä useat näyttävät olleen. Hännisen sankaritekoja siellä oli sekin kun hän Ontajärven jäälle laskeutuneesta vihollisen koneesta otti kaksi vankia.

9/JR 10 päälliköksi Hänninen nimitettiin minun käsitykseni mukaan luutn. Niilo Korhosen jälkeen. Ja Hänninen palasi Rukajärvelle kadettikoulun käyneenä sotilasarvoltaan luutnanttina.

Koska tuo 16.8. -44 tapahtunut hyökkäys koitui Seppo Hännisen osalta kohtalokkaaksi tunnetuin seurauksin, kerron sen mikä omaan muistiini siitä on jäänyt. Erikoinen tämä hyökkäys oli senkin vuoksi, että sen on todettu jääneen viimeiseksi hyökkäykseksi Neuvostoarmeijan yksikköä vastaan. Erikoista siinä oli sekin, että se tapahtui vailla tykistön tulitukea. Miltei avonainen maasto ja vihollisen ankara tulitus tekivät etenemisestä erittäin vaikean.

Etenimme n. 70 metrin etäisyydelle vihollisen asemista. Hänninen ampui konepistoolillaan polvelta kun hän äkkiä lyyhistyi maahan ilmeisesti konetuliaseen luodin tai kranaatin sirpaleen osuessa. Todennäköisesti hän kuoli välittömästi. Pian tämän jälkeen lähettikaverini  Ilmari Jokelainen huusi, että häneen sattui pahasti. Ryömin hänen luokseen ja totesin, että kranaatin sirpale oli leikannut hänen oikean kätensä melkein poikki. Siltä se näytti. Sirpaleen viiltoja oli muuallakin, päässäkin. Kun tilanne oli havaittu joku joukkueen johtajista oli antanut perääntymiskäskyn. Emme me sitä kuulleet. Mutta eihän se olisi meidän tilannetta voinut muuksi muuttaa. Enhän voinut Ilmaria sinne jättää. Sidoin käden omilla ja Ilmarin sideharsoilla jotenkin sitä kahdella oksan palalla lastoittaen. Ilman sitä sen kanssa olisi ollut vaikeaa liikkua. Meistä oikealla n. 50 metrin päässä ollut kersantti Tauno Tikkanen oli nähnyt meidät liikkumattomina ja luullut meidän kaikkien kaatuneen. Onnistuimme kuitenkin monivaiheisen matkanteon jälkeen löytämään omat joukkomme. Silloin Ilmarilta meni taju. Poikki olin itsekin. Olimme olleet vaarassa joutua vangiksikin. Sitä me emme itse havainneet. Luutn. Seppo Hänninen jäi taistelukentälle, eikä häntä voitu sieltä enää hakea. Tässä on todettava, että Rukajärven suunnalla elokuussa -44 käydyt Tsirkka-Kemijoen hyökkäystaistelut olivat erämaa sotaa. Uuden tehtävän vuoksi saatettiin nopeasti siirtyä paikasta toiseen.

Kun tuosta taistelusta oli kulunut 72 vuotta löysi näitä taistelukentälle jääneiden kaatuneiden etsimistä harrastanut paikallinen asukas Seppo Hännisen. Hänen tilillään oli jo tätä ennen 20 taistelukentälle jääneen suomalaisen löytyminen.

Rukajärven suunnan historiayhdistys, joka perustettiin v. 2009, on siitä lähtien järjestänyt sotaveteraaneille, mutta myös muille asiasta kiinnostuneille tutustumismatkoja Rukajärven suunnan taistelupaikkoihin. Olin Juha poikani kanssa tällaisella matkalla v. 2011. Kävimme myös äsken kertomallani taistelupaikalla. Mutta eivät nämä matkat ole olleet yksinomaan taistelupaikkoihin tutustumista. Samalla matkalla joudutaan hyvinkin läheiseen yhteistyöhön paikallisten asukkaitten kanssa. Yksin majoituksen järjestäjinä he ovat ratkaisevassa asemassa, koska yleisiä majoitustiloja ei ole. Rouvas henkilö, jonka luona poikani kanssa olimme majoitettuna, piti meistä erittäin hyvää huolta. Kun useinkin voimia vaativalta tutustumisretkeltä palattiin, niin aina lämmin sauna odotti jo kylpijöitään. Meillä oli tilaisuus tutustua heidän kulttuuritaloonsa ja sitä kautta heidän kulttuuriharrastuksiin. Me voimme  seurata heidän ortodoksista jumalanpalvelusta. Pistäydyimme myös heidän erikoisen kauniilla hautausmaallakin.

Uskon, että juuri tuo läheinen ystävällinen yhteistyö ja tapaamiset paikallisten asukkaitten kanssa ovat osaltaan luoneet edellytykset myös sille, että heille paikallisille on syntynyt halu auttaa löytämään sodan aikana taistelukentälle jääneitä suomalaisia kaatuneita. Ja näin monien vuosikymmenten jälkeenkin on voitu taistelukentälle jäänyt saattaa oman kotikuntansa sankarihautaan. Ihmeelliseltä tuntuu, että tänään lähes 74 vuotta sitten taistelukentälle jäänyt luutn. Seppo Hänninen on voitu saattaa oman kotikuntansa sankarihautaan.

Seppo Hänninen oli sotilas, jos kukaan. Rohkea, ehkä uhkarohkeakin. Hän johti taisteluja aina edestä. Jotkut ovat puhuneet, että hänen tavoitteenaan oli saada Mannerheimin risti. Kirjassaan ”Raappanan miehet” Onni Palaste kertoo Hännisen sanoneen ennen ensimmäiselle partioretkelleen lähtöä, että  ”olen lähtenyt sotimaan sillä mielellä, että Mannerheim-risti on tavotteeni”. Lähettikaverini Ilmarin kanssa joskus siitä jälkeenpäin keskustellessa olemme olleet samaa mieltä, että tämänsuuntaisia ajatuksia hän joskus esitti. Onni Palaste kertoo kirjassaan ”Raappanan miehet” monista partioreissuista, joissa Hänninen osoittaa kylmäveristä rohkeuttaan, edeten useinkin joukkueen kärjessä. Kenties nämä ja Tsirkka-Kemijoen hyökkäystaistelut elokuussa -44 olisivat olleet jo vahvat perusteet Mannerheim-ristin myöntämiselle.

Mutta rohkea ja urhea sotilas voi osoittautua myös inhimilliseksi  ja lämminhenkiseksi ihmiseksi. Niinpä en voi tässä olla kertomatta sitä yllätystä, jonka koin n. 50 vuotta sodan päättymisestä. Olin tuolloin myymässä pientä kotimökkiämme, joka jo monia vuosia oli ollut asumattomana. Se sijaitsi Lapuanjoen rannalla 300 neliömetrin suuruisella tontilla torpparilain nojalla itsenäiseksi mäkitupa-alueeksi erotettuna. Siinä asuivat sodan aikana enää äitini ja kaksi sisartani. Kiipesin tikkaita vielä ullakolle tarkistaakseni, ettei mitään oleellista olisi sinne jäämässä. Silmääni pisti eräällä hyllyllä kirja. Se oli Maila Talvion romaani Yölintu. Ja kun avasin kirjan oli sen välissä joku kunniakirja  ja ruudulliselle paperille kirjoitettu kirjelappu. Ja se kirjelappu on tässä ja siinä on seuraava teksti: Läh: Korp. Mauno Kankaanpää, Vast:  Rouva Maria Kankaanpää, Sis. 6 ltk. tupakkaa  – kirja, kunniakirja  Majap.  16.7.44  pääll. Luutn. S. Hänninen. Ja komppanian leima.

Siinä kuitenkin heti totesin, etten ollut tätä pakettia lähettänyt, vaan sen oli lähettänyt Seppo Hänninen. Olihan siinä minut mainittu lähettäjäksi. Tämän vuoksi kotiväkikään ei koskaan siitä kotiuduttuani minulle kertonut. Olin edellisenä talvena pataljoonan hiihtomestaruuskilpailuissa. Tulin siinä viidenneksi. Ja siitä palkintona Maila Talvion romaani ja pataljoonan komentajan allekirjoittama kunniakirja. Mutta lisäksi 6 ltk tupakkaa. Joka on sota-ajan elänyt tietää miten arvokas yksikin tupakka-aski  silloin oli. Hänninen ei itse polttanut, joten hänelle kertyi näitä muonatupakoita. Mietin siinä miten hän on voinut niissä sodan vaikeissa olosuhteissa toteuttaa tällaisen paketin lähettämisen ja tehdä se niin, että se A-4 kokoinen kunniakirjakin on säilynyt täysin vahingoittumattomana. Paketissa olevassa kirjelapussa on päiväys 16.7.44 eli tasan kuukausi ennen hänen kuolemaansa.

Siinä ihmetellessäni palautui mieleeni eräs lyhyt keskustelu Hännisen kanssa. Hän kysyi kerran minulta millaisesta kodista olet. Niinpä siinä muistaakseni kerroin juuri tuosta Lapuanjoen varrella olevasta pikku mökistämme, jossa aikamoinen lapsikatras on kasvatettu ja aika vaatimattomissa olosuhteissa. Itse olin nuorin . Minua  vanhempi veljeni rintamalla Syvärillä, jossa haavoittunut.

Tällä ystävällisellä ja paljon ajatuksia herättävällä teolla Seppo Hänninen tuli minulle jotenkin läheisemmäksi. Siksi halusin olla täällä tänään kunnioittamassa  hänen muistoa, ei vain sotilaana vaan myös elämää ymmärtävänä ja ajattelevana ihmisenä.

Maunu Kankaanpää