”Seppo Hänninen viimeiseen taisteluun”
Seppo Hänninen viimeiseen taisteluun 18-5-2018 – klo 23-30
Arvoisat Seppo Hännisen omaiset, veteraanit, herra kenraali, hyvä saattoväki.
Olemme kokoontuneet sankarivainaja Seppo Hännisen muistotilaisuuteen, tilaisuuteen mikä on monella tavalla poikkeuksellinen. Tänään olemme saatelleet vihdoin haudan lepoon miehen, joka 25.2.1942 upseerivalaa vannoessaan lupasi:
”Kaikessa tahdon käyttäytyä niin kuin uskollisen, kunnollisen, kuuliaisen ja urhoollisen sotilaan tulee, niin hyvin nykyisessä toimessani kuin myöskin siinä, mikä minulle vastedes ehkä uskotaan tai annetaan.”
”Kaiken tämän minä lupaan kunniani ja omantuntoni kautta uskollisesti täyttää, niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen puolesta.”
Olemme kuulleet minkälainen esimies ja erityisesti minkälainen ihminen Seppo Hänninen oli hänen lähimmän alaisensa lähetin tehtävissä toimineen Maunu Kankaanpään puheesta. Hänninen oli – kuten kuulimme, ”rohkea ja urhea sotilas, mutta lopulta hän osoittautui myös inhimilliseksi ja lämminhenkiseksi ihmiseksi.” Seppo Hänninen toimi juuri siten, mitä hän upseerin sotilasvalassaan lupasi, jota lainaan: ”Käskynalaisiani kohtaan minä tahdon olla oikeudenmukainen, pitää isällistä huolta heidän hyvinvoinnistaan, hankkia tietoja heidän toiveistaan sekä olla heidän neuvonantajansa ja ohjaajansa.”
Olen päässyt tutustumaan Seppo Hänniseen, joka oli isäni komppanianpäällikkö, perusteellisesti. Olen henkilökohtaisesti lukenut kaikki hänen komppaniansa sotapäiväkirjat, taistelukertomukset ja olen myös henkilökohtaisesti halunnut haastatella kaikki ne sotilaat, joiden olemme yhdistyksemme tutkimusten kautta tienneet osallistuneen juuri tämän esityksen aiheena olevaan ”Seppo Hännisen sotatien loppuvaiheisiin.” Se matka on ollut pitkä ja kivinen. Tätä matkaa tehdessä olemme kohdanneet vastoinkäymisiä, mutta tämä matka on ollut tosi mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen. Koskaan en olisi voinut päästä tutustumaan Rukajärven suunnan ylivoimaisesti merkittävimpiin taistelutapahtumiin muuta tietä. Sen olette mahdollistaneet Te arvoisat Rukajärven suunnan veteraanit, jotka osallistuitte Seppo Hännisen rinnalla Jatkosodan viimeiseksi jääneeseen taisteluun Suomen ja neuvostoarmeijan välillä, mikä oli Seppo Hännisen maallisen matkan pää.
Tämän tutustumismatkan aikana meillä on ollut myös onnea, ensin uskoimme jo löytäneemme Seppo Hännisen kaatumispaikan, ruumistakin etsittiin. Se paikka oli pari kilometriä etelämpänä vihdoin vuonna 2016 löytyneestä todellisesta paikasta. Halusin, että tuolla paikalla, missä Seppo Hänninen kaatui, voisimme suurin joukoin vierailla juuri niiden veteraanien kanssa, jotka kokivat omakohtaisesti kamalan tapahtuman ja näkivät hänen kaatumisensa. Isäni, nyt 102 vuotta täyttänyt, Olavi Tiittanen ja täällä mukana oleva Maunu Kankaanpää. Ajoimme heidän, siis veteraanien Maunun, Olavin ja isäni kanssa autolla v. 2008 ja 2010 sekä vielä 2011, vaihtelevin kokoonpanoin tuon taistelupaikan halki tietämättä, että Seppo Hänninen lepäsi tienpenkassa, vain vajaan parin metrin päässä kulkureitistämme.
Muistissani on veteraanien haastattelut tuolla paikalla, jossa he epäröiden väistelivät kysymyksiäni. Paikka on tutun tuntuinen, vaikuttaa tutulta, mutta ja mutta …täysin varmoja he eivät olleet meidän osoittamastamme taistelumaastosta. Tuntui aivan kuin veteraanit hienotunteisuuttaan eivät olisi halunneet pahoittaa mieltämme ja lausua todellista mielipidettään.
Vakavina ja liikuttuneina seisoimme yhdessä sillä paikalla, missä uskoimme olevan Seppo Hännisen matkan pään. Muistan kuvatessani kuivanneeni silmäkulmaani. Huumoria ei tullut tuolla paikalla, eikä se tullut tosin mieleen, vaikka yleensä nämä veteraanit ovat velikultia. Huumori oli se lääke minkä turvin vaikeimman yli mentiin. Juttua riitti heidän tavatessaan ja heti aamulla juttu jatkui. Eräänä aamuna herättelin Olavi Tiittasta kotonani jo klo 6:n jälkeen, jolloin hän minulle virkkoi: ”Jutut jäivätkin illalla kesken, jatketaan heti kun riisun uniformun”. Sauna niin rintamalla kuin myös rauhan oloissa kirvoitti näiden miesten kielen entistäkin vetreämmiksi. Useimmiten heidän tavatessaan puhe siirtyi myös heidän esimieheensä Seppo Hänniseen.
Tunsin oloni tuolla Rukajärven korvessa, Euroopan suurimman asumattoman, Pieningän salon takana hiukan tukalaksi. Epävarmuus jäi kalvamaan, eniten varmaan paikalla ollutta Reijo Pulkkista.
Sattuma puuttui asian kulkuun vuoden 2016 KV- Joen tutkimusmatkamme yhteydessä. Sitä ennen Reijo ja Mika Pulkkinen olivat jo selvittäneet, että Seppo Hännisen kaatumispäivänä 16.8.1944 tykistö ampui eri paikkaan kuin missä olimme veteraanien kanssa käyneet. Tämä paikka on n. 1,5 km pohjoiseen, paikka minkä läpi sodan jälkeen rakennettu metsäautotie ns. väärälle paikalle kulkee. Jari Kärkkäinen oli v. 2016 pyytänyt KV-joen selvitystyöhön mukaan Pavel Kozlovskijn, joka Rukajärvellä suorittaa ruumiinetsintää. Hän kertoi tuolloin 11.8.2016 suomalaisen sotilaan tuntolevyn löydöksestään. Paikka, mihin suuntasimme, oli sama josta Reijo Pulkkinen oli meille kertonut ja johon olimme tällä matkalla menossa. Saimme valokuvan tuntolevystä. Tämä valokuva lähetettiin saman tien Suomeen yhdistyksemme hallituksen jäsen Ossi Laineelle, jolta tuli pian tieto tuntolevyn kuuluneen Seppo Hänniselle. Voi miten helpottava tieto, vuosia jatkuvaa työtä ei ole tehty turhan takia.
Yhdistyksemme teki alustavat sukuselvitykset, kiitämme jälleen Reijo Pulkkista, Matti Vatasta ja koko Sonkajärven jäsenkuntaamme. Näin saatoimme edesauttaa Suomen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistystä ja varmistaa näillä toimillamme myös tämän muistotilaisuuden järjestämisen. Järjestämisen vielä siinä vaiheessa, jolloin saattajien joukossa olisi Seppo Hännisen läheisten omaisten lisäksi myös niitä veteraaneja, jotka näkivät Seppo Hännisen kaatumisen.
Tuon tähän tilaisuuteen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n puheenjohtaja Pertti Suomisen tervehdyksen. Lain mukaan he edustavat Suomen valtiota rajojen taakse jääneiden vainajien etsinnöissä. Yhdistyksemme edustajilla on tosin ollut Rukajärvellä suoria yhteyksiä rajantakaisiin valtuutettuihin henkilöihin, kuten tässä edellä on kerrottu.
Suomen lakien mukaan em. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys huolehtii kentälle jääneitten vainajien viimeisen matkan järjestelyistä ja hautajaisista.
Tietoja Seppo Hännisestä
Seppo Hänninen pääsi ylioppilaaksi Iisalmen yhteislyseosta 29.5.1941. Hänen opiskelu- ja asuinkaverinsa Rautavaaralta kotoisin oleva Rukajärven veteraani (I/JR 10) hänkin Mauno Turunen muistelee Seppo Hännistä: ”Hän oli rehti ja auttavainen. Seppo hallitsi parivuotta vanhempana mm. matematiikan. Sain häneltä paljon apua kotitehtävien tekemisessä.” Mauno Turunen kertoi, että he pelasivat samassa koulun joukkueessa jalkapalloa, Mauno maalivahtina ja Seppo hyökkääjänä. Mauno pyysi välittämään terveisensä, koska hänellä oli este saapua tähän tilaisuuteen.
Seppo Hännisen kantakortin mukaan rintamapalvelus keskeytyi pitkiksi ajoiksi koulutuksen ja runsaitten haavoittumisten vuoksi.
Hän oli sotilaskoulutuksessa, ensin UK:ssa 1.8.1941 – 7.11.1941 ja myöhemmin MaaSK., 1.7.1942 – 16.6.1943 ja lisäksi hän kävi komppanianpäällikkö kurssin 10. – 28.4.1944 eli yhteensä sotilaskoulutuksessa yhden vuoden ja neljä kuukautta.
Hän haavoittui 4 kertaa, ensin lonkkaan 17.1.1944 ja 22.3.44, sitten lievästi päähän kranaatin sirpaleesta 22.7.1944 ja Munakukkulan eli Alcazarin valtauksessa leukaan 10.8.1944. Helmi – maaliskuussa hän oli 9.2.1944 – 3.3.1944 välisen ajan hoidettavana 38.SotaS:ssa ja kenttäsairaalassa 10.-15.8.1944 välisen ajan.
Seppo Hännisen kuultiin lausuneen: ”Minulla on tavoitteena Mannerheim risti tai puuristi.” Tutkimuksissani olen päätynyt siihen, että Seppo Hännisen ja hänen joukkojensa ansiot on luettu usein muiden hyväksi. Uskon, että mikäli Hänninen olisi huolehtinut oman joukko-osastonsa taistelukertomusten tekemisestä paremmin, hänen huomattavat ansionsa olisivat kohonneet niiden todelliseen arvoon. Hän olisi ansainnut ja saanut Mannerheim ristinsä. Hännisen komppanian sotapäiväkirjat on tehty kyllä täysin annetun ohjeen mukaisesti.
Otan vain kaksi esimerkkiä. Hän onnistui neuvokkaalla toimillaan vangitsemaan Ontajärvellä pudonneen lentokoneen miehistön ja Tahkokosken taisteluissa Hännisen toimet olivat poikkeuksellisen ansiokkaat koko taistelujen ajan. Taistelut alkoivat Hännisen yksikön osalta 3.8.44 ja päättyivät 16.8.1944 Hännisen kaatumiseen. Erityisesti Parakkiniemen taisteluista 7.8.44, missä nimenomaan Hännisen komppania onnistui torjumaan vihollisen hyökkäyksen, tuhoten samalla kokonaisen vihollisen päälle karkaavan pataljoonan. Jo tämä olisi oikeuttanut Hännisen palkitsemiseen millä kunniamaininnalla tahansa. Yhtäkään Hännisen komppanian jäsentä ei palkittu.
Isääni, joka osallistui Maunu Kankaanpään kanssa Parakkiniemen taisteluun, eniten kiusaa divisioonan kaukopartioyksikön johtajan kyseisessä taisteluista tekemänsä taistelukertomus, jossa hän kertoo johtaneensa 7.8.44 Parakkiniemen taisteluita ja lukee ansiot omaksi hyväkseen. Kukaan haastattelemistani Parakkiniemen taisteluun osallistuneista veteraaneista (Hännisen lähetit Maunu Kankaanpää, Ilmari Jokelainen, lääkintäkersantti Aappo Pietikäinen, sotamies Väinö Lappalainen ja isäni, joka toimi puolijoukkueenjohtajana ) ei nähnyt tämän miehen toiminnasta tuon 7.8.1944 aamuyön tunteina merkkejä. Tilanne tuolla paikalla oli sekasortoinen, mikä on syytä tässäkin yhteydessä mainita.
Mannerheim risti asiaan sain Pentti Perttulilta v. 2006 haastatellessani mielenkiintoisen vastauksen. Perttuli johti heinäkuussa Repolan Lieksajärven ympäri suuntautuvaa partiota, onnistui siinä erinomaisesti ja lisäksi Perttuli toimi Os. Majewskin suuntapartion johtajana tammikuussa 1942. Kaksi todella korkean tason suoritusta, eikä hänelle edes esitetty ristiä, tosin Mannerheim lähetti henkilökohtaiset kiitoksensa Perttulille. Hänen mielestään kysymys oli siitä, ettei ollut esitystä. Lisäkysymykseeni ”miksi ei ollut”. Perttulin vastaus kertoo kaiken olennaisen: ”Ehkäpä esityksen tekijä odotti saavansa Mannerheim ristin itse.”
Hännisen osalta oli tuskin tästä kysymys, hän vain oli JR 10:n väärässä pataljoonassa, komentaja Halonen ei helposti esityksiä tehnyt.
Hännisen komppanian viimevaiheet, parin viikon mittaiset taistelut elokuussa 1944, olivat todella rajut, josta seuraavassa lyhyt selostus. Palaan ajassa hiukan taaksepäin. Muilla rintamilla suomalaiset joukot olivat tuossa vaiheessa perääntyneet jo Suomen vanhan rajan sisälle ja Rukajärven joukkojen komentaja Raappana ja osa hänen alaisista joukoistaankin oli komennettu hätiin johtamaan Ilomantsin taisteluja.
Miten oli mahdollista, että vihollisen joukot olivat päässeet vahvoilla joukoillaan ainakin parin pataljoonan voimin ylittämään Tsirkka-Kemin salaa suomalaisten joukkojen selustaan ja saivat katkaistuksi divisioonan huoltotien Rukajärven tien Ontrosenvaaran sillan kulmassa. Oliko divisioonan tiedustelu pettänyt, siihen uskon saatavan aivan uudenlaista tietoa kun Tauno Oksanen ja Ari Komulainen saavat divisioonan kaukopartiotiedustelua koskevan kirjansa valmiiksi vielä tämän vuoden puolella.
Heinäkuussa 1944 suomalaiset partiot kohtasivat runsaasti vihollisen partioita aivan oman kenttävartiolinjan tuntumassa. Tietenkin partiot vahtivat salaa rakentamaansa ja erämaata halkovaa huoltotietään. Lisäksi vihollinen teki ns. valehyökkäyksiä eripuolilla Rukajärven rintamaa. Asia tuli esille Iisalmen Kansainvälisessä seminaarissa professori Juri Kilinin esitelmästä. Tätä ei osattu tulkita oikein vihollisen peitetoimiksi, eikä myöskään uuden huoltotien sillan räjäyttämisestä, vaan pääteltiin senkin olevan merkki vihollisen mahdollisen suunnitelman hylkäämisestä liikutella joukkoja erämaassa suomalaisten rintaman tuntumaan. Hyökkäyssuunnitelmista luopumista ei voida pitää uskottavana, koska vihollinen aloitti samoihin aikoihin kaksi kertaa pidemmän erämaata halkovan tien rakentamisen Kostamuksen suuntaan.
Hyökkäyssuunnitelmasta luopumisteoria romuttui viimeistään siinä vaiheessa kun hävittäjälentäjä, (sodan jälkeen everstiluutnantti) Esa Anttonen oli palaamassa tiedustelulennolta ja havaitsi huoltotien räjäytetyn sillan korjatuksi ja taidokkaasti naamioidun vihollisen 50 kilometrin mittaisen erämaan halki kulkevan huoltotien rakentaminen oli viety päätökseen aivan suomalaisten linjojen tuntumaan. Anttosen tekemä havainto tuli mitä ilmeisimmin hiukan liian myöhään. Tätä tietä pitkin vihollinen onnistui salaa tuomaan raskasta kalustoakin suomalaisten selustaan ja vihollisen joukkojen tavoitteena oli katkaista divisioonan huoltotie Ontrosenvaarassa ja siinä melkein onnistuivat.
Komentaja Raappana kantoi huolta tiedustelusta, mutta esimerkiksi JR 10 komentaja Sotisaari kommentoi vihollisen huoltotien rakentamista: ”Tehkööt venäläiset omalla puolellaan mitä tahansa, kunhan eivät tänne tule.” Vihollisen uuden erämaata halkovan huoltotien rakentaminen oli tiedossa, mutta Ontrosenvaaran sillan kohdalla päähuoltotien katkaisu tuli sodanjohdolle yllätyksenä. Ontrosenvaaran sillankulmassa tuona kohtalokkaana aamuna oli myös yhdistyksemme hallituksen pitkäaikainen veteraanijäsen Paavo Salmensuu. Hänen it-tykkipatterinsa oli Tsirkka-Kemin töyräällä mistä aamuvarhaisella tarpeillaan käynyt sotilas havaitsi vihollisen sotilaitten panostavan sillan arkkuja. Vasta siinä vaiheessa herättiin. Tilanne oli vakava 14. divisioonan joukot olivat lähes motitettuina ja komentaja Ilomantsissa. Tätä hätätilannetta selvittämään määrättiin nyt kiireellä myös Seppo Hännisen komppania, johon se saapui jo edellisenä yönä.
Siirtyminen Ontrosenvaaraan – ns. Tahokosken taisteluihin
Aivan elokuun alussa 1944 Seppo Hännisen komppanialle (9./JR 10) paistoi aurinko ja lämpömittari näytti + 19 astetta. Tuossa vaiheessa kaikki näytti kovin rauhalliselta, vaikka juuri tuona päivänä päättyneellä partioretkellä korpr. Antti Karppinen kaatui. Oliko tämä Karppisen tapaus yksi vihollisen harhauttavista peitetoimista. Heinäkuussa kaatuneita eripuolilla Rukajärven rintamaa oli peräti 90.
Heti seuraavana päivänä tuli suuri muutos. Pataljoonasta tuli käsky pikaisesta irrottautumisesta etulinjasta. Matka tehtiin kuorma-autoilla. Hännisen joukot eivät tienneet mistä oli kysymys ja mihin oltiin menossa. Ihmetystä herätti se, että autot ajoivat pikavauhtia kotirintaman suuntaan. Olavi Tiittanen muistelee öistä matkaa. – Jotain on pahasti pielessä, kun oman tykistön piiput on suunnattu kohden kotisuomea.
Sotapäiväkirja paljastaa, että lähtö tapahtui illalla 2.8. klo 22.00. Hännisen komppania purettiin autoista seuraavana aamuna klo 4.30 Kiimasjärven tien ja Rukajärven tien risteyksen maastossa.
Heti purkamisen jälkeen oli ruokailu ja välittömästi joukot marssitettiin pohjoiseen Elovaaran kylän pohjoispuolelle. Nyt jo tiedettiin, mikä oli seuraava tehtävä. Vihollisen vahvat yksiköt olivat tulleet salaa suomalaisten joukkojen selustaan.
Myöhemmin seuraavana päivänä Ontrosenvaaran sillan kulmassa nähtiin epätoivoinen taistelu, huoltotie oli katkaistu, paikalla nähtiin taistelun jäljet, kaatuneita vihollisia ja omien joukkojen hevosia kasapäin.
Hännisen komppanian osalta varsinaiset taistelut pääsivät alkamaan vasta 3.8.44 iltapäivällä klo 17.00 jälkeen erittäin tuhoisin seurauksin, viisi kaatunutta aseveljeä ja 22 haavoittui. Myös Olavi Tiittanen haavoittui heti tässä ensimmäisen päivän taisteluissa.
Perääntyvä vihollinen oli ehtinyt pureutua maastoon ja Olavi Tiittanen muistaa nähneensä vihollisen katetut bunkkerit vähää ennen haavoittumistaan. Tiittanen ihmetteli sitä, miten nopeasti vihollisen onnistui kaivautumaan perääntyessäänkin uusiin asemiinsa rakentaen niihin jopa katettuja pesäkkeitä
Kovimmat koetukset olivat edessä. Vasta 6.8.44 illalla komppania pääsi illansuussa lepoon ja asettui Tsirkka-Kemijoen varrella Parakkiniemeen. Hänninen määräsi joukkojensa sijoittumisesta. Isälleni hän antoi määräyksen asettua heti Parakkiniemen tyveen komppanian selustavarmistukseen. Puolijoukkue kaivoi poterot itselleen asettuen poteron pohjalle havujen päälle levolle. Edellisen kerran oli käyty unessa elokuun ensimmäisenä päivänä Rukajärven eteläpuolella kenttävartioissa.
Heti 7.8.44 päivän vaihduttua aamuhämärissä vihollisen joukot ryntäsivät Hännisen komppanian kimppuun ”uraata” huutaen. Tilanne Parakkiniemessä oli todella sekava koko aamuyön.
Jälkikäteen tähän on saatu tarkka selvitys. Rukajärven tien katkaisuun osallistunut vihollisen toinen pataljoonista oli päättänyt palata omalle puolelleen ilman esimiestensä lupaa, tavoitteenaan ylittää Tsirkka-Kemijoki juuri Parakkiniemestä. Paluumatkalla lännestä itään jo puoli kilometriä ennen jokea, vihollinen törmäsi suomalaisten levossa oleviin yksiköihin ja pimeässä yössä pakokauhun vallassa vihollissotilaat ja suomalaiset sotilaat pakenivat sekasortoisena joukkona jokea kohti, suoraan Seppo Hännisen komppanian joen varren selustavarmistusta. Suomalaiset hakivat suojaa joen rannan tuntumasta, minne tiesivät Hännisen joukkojen edellisenä iltana asettuneen. Vihollisen sotilaat hakivat puolestaan ylityspaikkaa Parakkiniemen tyven tukkisuman kautta.
Päälle karkaavien seassa oli suomalaisten jääkärijoukkue. Isäni kertoo: ”Onneksi ehdin varoittaa joukkueeni poikia, että seassa on omiakin sotilaita.” Isäni muistaa tuntemattomaksi jääneen jääkärijoukkueen johtajan komentaneen isäni puolijoukkuetta poistumaan edellisenä iltana Hännisen ohjeen mukaan kaivamistaan asemista ja siirtymään itään lähemmäs joenrantaa. Miehellä ei olut mitään käsitystä joenrannan maastosta, mutta pakoon juokseva suojaa hakeva isottelija oli heti valmis kyselemättä antamaan määräyksiään aamuhämärässä joenvarren metsikössä. Isäni kertoi kieltäytyneensä kunniasta todeten, emme toimi alistettuna ja pysymme Hännisen määräämällä paikalla, josta näkyvyys lähestyviin vihollisen joukkoihin oli erinomainen, paras mahdollinen. Isäni muistelee tapahtumaa jälkikäteen: ”Osa hänen puolijoukkueensa jäsenistä oli jo siirtymässä tuntemattoman luutnantin perään, minkä hän kielsi jyrkästi. Lisäten vielä, että mikäli olisimme siirtyneet, sen seurauksena vihollinen olisi pureutunut länteen päin viettävän joenrinteen suojaiseen notkelmaan ja taistelussa ote olisi siirtynyt viholliselle ja seuraamukset olisivat olleet Hännisen komppanialle tuhoisat. Senhän tietää miten käy taistelussa, jossa vastakkain ovat Hännisen reilut 100 miestä vastaan vihollisen pataljoona.” Nyt kaatui vain yksi oman komppanian sotilas ja haavoittuneitakaan ei ollut kuin viisi, jotka nekin syntyivät vasta jo varsinaisen taistelun laannuttua vihollisen sotilaitten tekeytyessä kaatuneeksi ja paljastuttuaan, räjäyttelivät käsikranaatteja vyötärönsä alla.
Hännisen lähetti Ilmari Jokelainen kertoi videohaastattelussa tapahtumasta, jossa hän vei Hännisen määräystä joukoilleen. Matkalla hän oli juossut joenvarrella rinnakkain vihollisen sotilaan kanssa pitkän matkaa ennen kuin hämärässä metsässä havaitsi, että tuohan on vihollisen sotilas.
Yöllä tilanne Parakkiniemen alueella oli todella sekava. Pakenevien vihollisten joukossa oli vihollista pakenevia suomalaisia, levossa yllätetyksi tulleita sotilaita. Kummatkin etsivät turvaa joenvarrelta. Juoksivat henkensä kaupalla suojaan.
Taistelu oli vihollisjoukoille tuhoisa. Aamuvarhaisella kaatuneita vihollissotilaita Hännisen linjojen edessä oli sotapäiväkirjan mukaan parisataa, joukossa myös komentaja ev.ltn. Baschkov, pari majuria, koko vihollispataljoonan upseeristo . Ihme ja kumma Hännisen komppaniasta kaatui vain sotamies Matti Huttunen ja haavoittuneitakaan oli vain puolenkymmentä.
Kannattaa tutustua veteraanihaastatteluihin, joita olemme tehneet. Yksi värikkäimmistä kertomuksista on lapinlahtelaisen Aukusti Sutisen 500-sivuinen haastattelu. Siinä hän kuvaa vihollissotilaitten hautajaisia Parakkiniemessä. Se kertomus ei jätä ketään kylmäksi.
Hännisen miehet eivät voineet levätä vieläkään, vaan pian Parakkiniemen jälkeen komppania määrättiin ns. Alcazarin eli Munakukkulan valtausyritykseen 10.8.1944.
Munakukkulan valtauksessa Hänninen eteni vihollisen asemista vain muutaman kymmenen metrin päähän. Lääkintäkersantti Aappo Pietikäinen ja kumpikin Hännisen läheteistä olivat aivan vierellä. Hänninen pyysi lääkintämiestään paikkaamaan leukaan tulleen kranaatin sirpaleen tekemää haavaa. Lähetit ovat tätä tapahtumaa kuvanneet videohaastatteluissaan ja olen sen myös Aappo Pietikäiseltä vahvistanut. Hänninen asettui selin suurta kiveä vasten, rintamasuunta viholliseen päin. Lääkintämies selin paikaten Hännistä, joka tulitti vihollisen asemia kainalostaan.
Isäni oli puolijoukkueineen tälläkin kertaa Hännisen rinnalla oikealla puolen. Hännisen perääntyessä Munakukkulalta isäni puolijoukkue jäi mottiin liki puoleksi päiväksi. Tieto isäni kaatumisesta ja muun puolijoukkueen tuhoutumisesta oli toimitettu jo kotiin Kiuruvedelle. Illansuussa tilanne rauhoittui ja puolijoukkue saattoi palata omiensa pariin.
Tässä 10.8.44 käydyssä taistelussa Hänninen joutui kenttäsairaalaan hoidettavaksi. Siellä Hännisen kerrotaan todenneen, ettei hän jouda kesken sodan olemaan rivistä poissa pitkiä aikoja ja niinpä hän otti komppanianpäällikön tehtävät vastaan 15.8.44 klo 18.30.
Hänninen oli sairaalahoidossa eikä joutunut kokemaan tuossa välissä tapahtunutta onnetonta vahinkoa, jossa komppania joutui omien tulen alle ja osuipa heidän niskaansa myös oman tykistön tulikin aiheuttaen vahinkoa.
Yhdistyksemme v. 2012 Iisalmessa pidetyssä ”Kansainvälisessä Rukajärvi seminaarissa” luennoinut Petroskoin yliopiston professori Juri Kilin kertoi asian mikä on syytä tässä tuoda esille. Hän kertoi sanatarkasti näin: ”Sotavanki (tulenjohtaja) 15.8.44 klo 18.00 paljasti valmisteilla olleen hyökkäyksen Tervajärven ja Hiisjärven väliltä 27 D:n päävoimien tuhoamiseksi. Järvikannakselle hälytettiin 3/239 JR.”
Taisteluun suomalaisten joukkojen puolelta osallistuneen I/KTR 18 sotapäiväkirjassa on merkintä 15.8.44 klo 20.00: ”Majuri Murolen käskynjako. Luutnantti Ruoho sai käskyn tulenjohtajana seurata osasto Kakkoa. Klo 21.00 Toi luutn. Rusko ilmoituksen tkm. Kuusiston katoamisesta. Sotamies Onni Kuusisto palasi sodan jälkeen vankien vaihdossa kotimaahan.
Tietojen vuotaminen vastapuolelle sattui Hännisen kannalta kohtalokkaaseen aikaan. Muutenkin vihollisen komentopaikka oli vahvasti suojattu, koska hyökkäys kohdistu vihollisen joukkojen 27 D:n esikuntaan. Nyt sitä vielä entisestään vahvistettiin. Yhdistyksemme jäsen Pentti Kärkkäinen piti jo ennen Kilinin luennosta saatua tietoa itsestään selvänä, että kyseinen kohde oli vastapuolelle elintärkeä.
Seuraavana päivänä eli 16.8.1944 puolenpäivän jälkeen komppania valmistautui valtaamaan vihollisen asemat yhdessä Korhosen komppanian kanssa. Sotapäiväkirjasta: ”Korhonen aloitti hyökkäyksen jo aamulla, mutta kun Korhonen hidasteli, eikä enää lähtenyt eteenpäin, Hännisen komppania käskettiin hyökkäykseen. Se eteni ohi etulinjan n. 100 metrin päähän vihollisen asemista. Vihollinen pysyi itsepintaisesti asemissaan ja tulitti kiivaasti kaikilla jv-aseilla ja ampui mm. krh:lla (82 mm). Tällöin kärjessä ollut Hänninen kaatui ja hänen lähettinsä Ilmari Jokelainen haavoittui.” Toinen läheteistä Maunu Kankaanpää havaitsi Jokelaisen menettäneen tajuntansa ja sai vedettyä Jokelaisen suojaan, lastoitti Jokelaisen katkenneen käden ja perääntyessään he olivat vähällä joutua vielä vangiksi.
Veteraaneja haastatellessani varsin usein Tahkokosken taisteluissa tulee esille se, että hyökkäys tapahtui ilman tykistövalmistelua. Tämän 16.8.1944 taistelun aikana suomalainen tykistö oli I/KTR 18 patteriston sotapäiväkirjan mukaan ampunut kaikkiaan 7.500 kranaattia. Taistelussa lähelle vihollisen asemia edenneelle ihmiselle yhtämittainen konetuliaseiden pauhu ilmeisesti sumentaa lähiympäristön havaintokyvyn. Mm. isäni selvitys sekä 10.8.44 Munakukkulan valtauksesta (vain 35-40 metriä vihollisen asemiin) ja myös tästä 16.8.44 taistelusta (alle 100 metriä vihollisen asemiin) ovat siitä hyviä esimerkkejä. Varmasti tykistöapu oli riittämätöntä, mutta jo n. 100 metriä sivummalla ollut pioneeri Heikki Mäki-kojola kertoo valtavasta mustasta savusta, mikä nousi suomalaisen tykistötulesta ja vihollisen konetuliaseista.
Tämä edellä kerrottu 16.8.1944 taistelu jäi Jatkosodan viimeiseksi taisteluksi Suomen ja neuvostoarmeijan välillä. Taisteluja käytiin eri puolilla rintamaa, mutta varsinaiset rintamien murtamiseen tähtäävät taistelut puolin ja toisin jäivät tähän. Tietysti muistamme mm. yhdistyksemme järjestämissä eri seminaareissa Pentti Perttulin kertomukset sekä professori Juri Kilinin ja yhdistyksemme hallituksen jäsenen Tauno Oksasen luentojen sisällön siitä mitä olisi tapahtunut Kontoki-Kostamus linjalla, ilman aselevon väliintuloa. Onneksi tuon epätoivoisen – suomalainen RajaJP 6 eli 1000 miestä vastaan vihollisen divisioona 7.500 miestä välinen taistelu jäi toteutumatta aselevon solmimiseen 4.-5.9.1944.
Näissä ns. Tahkokosken taisteluissa (3. – 16.8.1944) Hännisen komppaniasta haavoittui 59 sotilasta ja kaatui 25 sotilasta. Heistä yksi oli Seppo Hänninen, jonka ruumis jäi kentälle.
Kaikkiaan suomalaiset menettivät elokuun taisteluissa kaatuneina lähes 200 sotilasta.
Tähän viimeiseksi jääneeseen taisteluun osallistuvista sotilaista ovat vielä tänäkin päivänä elossa Maunu Kankaanpään (s.11.5.1923) lisäksi Tauno Tikkanen (10.3.1916) ja Heikki Mäki-Kojola (s. 11.2.1924). Olavi Tiittanen (17.12.1922), joka haavoittui 3.8.44 ja palasi riviin vasta aselevon jälkeen.
Alajärveltä kotoisin oleva pioneeri Erkki Peltola (17.3.1924 – 16.8.1944) kaatui myös saman päivän taistelussa, mutta hänen kaatumispaikkansa on Hännisestä suoraan pohjoiseen vihollisen rakentaman huoltotien pohjoispuolella. Paltamolaisen Timo Vierimaan kertomuksen mukaan Peltola oli saanut kypärän, johon vihollisen tarkka-ampujan luoti osui. Paikka oli aivan lähellä vihollisen huoltotietä, josta oli erittäin hyvä näköala tielle.
Lopuksi esitän parhaat kiitoksemme omaisille, Kainuun prikaatille hautajaisjärjestelyistä ja muistotilaisuuteen osallistuneille sekä kaikille niille, jotka ovat muistaneet sankarivainajaa omaisten toivomuksen mukaisesti ja ohjanneet kukkatervehdysten sijaan muistamiset yhdistyksemme pankkitilille.
Kiitämme: Sonkajärven kunta, Iisalmen kaupunki, Iisalmen Seudun Sotainvalidit ry, Vuohinki Säätiö sr, Sukevan Kivi Oy sekä Radio Sandels heidän antamastaan tuesta,
samaten seuraavia veteraaneja: Maunu Kankaanpää Vantaa, Ilmari Koppinen Salo, Olavi Tiittanen Juuka, Tauno Tikkanen Kiuruvesi, Mauno Turunen Espoo ja yksityisiä henkilöitä: Mika Alaraasakka, Juha Pekka Heiskanen, Seppo ja Aila Hänninen, Ari Komulainen, Martti Antero Komulainen, Paavo Leppänen, Riitta ja Mikko Mustonen, Eero Puranen, Jukka Taskinen, Varpu ja Tenho Tikkanen, Kari Vepsäläinen, heidän antamastaan tuesta. (Tieto 18.5.2018 klo 23.00.)
Rukajärvi-keskuksen henkilökunnalle parhaat kiitoksemme maittavan perinneruuan valmistamisesta ja muistotilaisuuden järjestelyistä.
Seppo Hännisen kantakortin tiedot voi lukea TÄÄLTÄ: