Paavo Lonkila (11.1.1923 – 22.9.2017) edustaa sitä Suomen Suurinta Sukupolvea, joka omakohtaisesti puolusti maansa pyhimpiä arvoja, itsenäisyyttä ja sitä myötä kansan yhtenäisyyttä ja hyvinvointia. Harvempi on maansa puolesta toimiessaan kokenut sodan julmuudet ja voinut olla sodan jälkeen juhlittu kansallissankari ja olympiavoittaja. Kaiken tämän eteen hän on tehnyt antaumuksella työtä ja voi sanoa menestymisen ja elämän olleen usein aivan hiuskarvan varassa.
Jatkosodassa Rukajärven suunnalla erämaasodassa Paavo Lonkilalla oli useita vaaranpaikkoja. Heti ensimmäisten viikkojen aikana hän joutui torjumaan vihollisen yöllistä yllätyshyökkäystä Peukaloniemen tukikohtaan. Äärimmäisissä tilanteissa usein ihmisen toimintakyky lamaantuu. Vaikeissa oloissa Paavon suorituskyky kuitenkin vain parani. Ylivoimainen vihollinen saatiin karkotetuksi omalle puolelleen pitkän tunteja kestäneen torjuntataistelun jälkeen. Jälkeenpäin Paavo Lonkila on kuvannut näitä tapahtumia 10.10.1942 nuoren miehen tulikasteeksi. Taistelun jälkeen hän joutui kertomaan tapahtumista rykmenttinsä komentajalle. Sitä hän piti huomattavasti vaikeampana, jännittävämpänä ja vastenmielisempänä asiana kuin itse taisteluun osallistumistaan. Everstin kohtaaminen juuri rintamalle tulleena nuorena sotilaana ei ollut helppo; eteen yllättäen tullut tilanne kuvaa Paavo Lonkilan vaatimatonta luonteenpiirrettä. Tässä vuoden 1942 lokakuun 10. päivän taistelun jälkiselvittelyissä kaatui hänen pataljoonansa komentaja legendaarinen A. Majewski.
Pekka Tiilikaisen kerrotaan kysyneen v. 1952 Paavo Lonkilalta: ”Oliko tämä kultamitalihiihto sitten elämäsi kovin hiihto?” Paavo Lonkila oli vastannut, että elämäni kovimman hiihdon suoritin vuoden 1943 kevättalvella Ontajärven jäällä, jolloin olin palaamassa vihollisen selustaan suuntautuneelta partioretkeltä. Paavo Lonkila oli osallistunut Jeljärven huoltotukikohtaan suuntautuneelle Os. Puustisen johtamalle partioretkelle yhdessä 581 aseveljensä kanssa. Partioretki oli miesvahvuudeltaan Suomen armeijan Jatkosodan toiseksi suurin. Retkellä kaatui kaikkiaan 32 suomalaista, joista 15 Paavon joukkueen törmättyä paluumatkalla vihollisen väijytykseen laskeuduttaessa Ontajärven jäälle. Vihollinen avasi tähän n. 20 miehen joukkueeseen tulen vain 50 – 70 metrin etäisyydeltä, oikealla olevasta niemen kärjestä. Viisi miestä selviytyi kuin ihmeen kaupalla tästäkin tilanteesta. Luodit läpäisivät Paavon tuulipuvun, katkoivat repun viilekkeet ja aseen kantohihnan, vioittivat suksen sauvoja, mutta mies selvisi naarmuitta. Kaatuneitten joukossa oli Paavon ”pakkikaveri” Einari Kärkkäinen, joka ei hänkään ollut huono hiihtäjä. Einari jäi jälkeen hiukan, vain rinnanmitan ja kaatui.
Pakkikaverinsa Einari Kärkkäisen osalta Paavo joutui sodan jälkeen todistamaan erikoista näytelmää. Vihollinen oli taltioinut Ontajärven jäälle kaatuneen Einari Kärkkäisen tuntolevyn. Tuon tuntolevyn avulla vihollisen tiedustelupalvelu OGPU lähetti 1950-luvun alkuvuosina Einari Kärkkäiseksi tekeytyneen vakoojan selvittämään, toimiko Kiuruveden Rytkyn Laukkalan tilalla salainen suomalaisten vakoojien koulutuskeskus. Tämän tarinan oli sepittänyt 20.5.1933 venäjälle loikannut Laukkalan tilan tyttären mies Antti Kainulainen. Venäläinen salainen palvelu OGPU ei pitänyt Antti Kainulaisen kertomusta uskottavana ja niinpä Kainulainen teloitettiin 13.3.1938. Tämä uskomaton tarina selvisi vasta 4.1.2014 haastatellessani Paavo Lonkilaa. Haastattelun jälkeisissä jatkotutkimuksissani lopulta varmistui, mistä asiassa todellisuudessa olikaan kysymys. Paavo oli johdattanut minut asiaa selvittämään ja Rytkyn Laukkalan tilan suvun juuri ilmestyneestä Juha Kainulaisen kirjoittamasta sukukirjasta ”Mualimalta Savoon ja Savosta mualimalle, Kainulaisia ja Härkösiä” asiaa oli selvitetty edellä kuvatuin venäläisin tuorein arkistolähtein. Paavoa vakooja ei halunnut tavata, vaan tunnusti Keskuspoliisin tutkijalle jo ennen sovittua tapaamista salaisen peitetarinan ja oikean tehtävänsä. Tässäkin asiassa Paavon taidot ja muisti oli pettämätön ja auttoi oikean tiedon tallentamisen.
Paavon hiihtosaavutukset ovat mittavat. Niistä tunnetuin on olympiavoitto v. 1952 Oslon 4 x 10 kilometrin viestinhiihdossa. Paavon aktiiviuran aikoihin oli maamme hiihtourheilussa kuitenkin useita muitakin tähtiä ja niinpä Paavo ei voittanut yhtään Suomen mestaruutta. Yksi Suomen ennätys hänellä kuitenkin on. Se löytyy sodasta palaavien Rukajärven miesten kertomuksista. He marssivat aselevon jälkeen jalan Rukajärveltä kotiin. Paavo kotiutettiin lopulta Pielavedellä 16.11.1944. Sitä ennen hän oli marssinut yhteensä 462 km, jota pidetään epävirallisena Suomen ennätyksenä.
Paavo Lonkilan hiihtosaavutukset ovat elävöittäneet kansamme hyvinvointia ja itsetuntoa juuri tärkeimpinä sodanjälkeisinä vuosina. Tuolloin kansan kestokykyä koeteltiin äärimmilleen ja voimat oli tarpeen koota maan jälleenrakentamiseksi ja sotakorvausten suorittamiseksi. Kuten tunnettua Suomi oli ainut maa, joka hoiti aseleposopimuksessa määrätyt velvoitteensa sovitun mukaisesti niin, että viimeinen sotakorvausjuna ylitti maamme rajan 30.8.1952. Siis samana vuonna, jolloin Paavo voitti kultamitalinsa Oslon olympialaisissa. Sotakorvaukset tämän päivän rahassa mitaten kohosivat yli 500 miljardiin euroon.
Olemme turvautuneet Paavo Lonkilan apuun lukuisia haastatteluja tehdessämme. Paavo Lonkilan tarkka muisti ja terävä äly on ollut monen monituista kertaa perinnetyöntekijöitten käytössä ja nyt keräystyön tulokset ovat kansakuntamme arvokasta muistiperintöä ja yhteistä omaisuutta.
Jäämme kaipaamaan tätä avuliasta, iloista ja esimerkillistä miestä, jolla riitti aina aikaa kanssaihmisille.
Tenho Tikkanen, Rukajärven suunnan historiayhdistys ry puheenjohtaja
Paavo Lonkila sotilaana:
Rukajärvellä Paavo Lonkila taisteli 3./JR10 riveissä, sotilasarvoltaan hän oli kersantti. Hän osallistui Os. Puustisen johtamalle Jeljärven partioretkelle, mikä oli Suomen armeijan yksi suurimmista vihollisen selustaan suuntautuvista retkistä.
Paavo Lonkilan merkittävimmät urheilusaavutukset
Lonkila, joka 157-senttisenä on Suomen maastohiihtohistorian lyhyin olympiamitalimies, saavutti Oslon talviolympialaisissa 1952 ensin 18 kilometrillä pronssia ja sitten 4×10 kilometrin viestin toisen osuuden hiihtäjänä kultaa. Hiihtojoukkueessa hiihtivät Lonkilan lisäksi myös Rukajärven veteraanit Teuvo Laukkanen ja Urpo Korhonen sekä Tapio Mäkelä. Rumfordin MM-kisoissa 1950 Lonkila sai viestissä hopeaa ja sijoittui 18 kilometrillä viidenneksi. Uran arvokkaimpia saavutuksia on myös Holmenkollenin kisojen 18 kilometrin voitto vuonna 1951.
Merkittävimmät saavutukset:
- Olympiakultaa Oslossa 1952 – 4 × 10 kilometrin viestissä
- Olympiapronssia Oslossa 1952 – 18 kilometrillä
- MM-hopeaa Lake Placidissa 1950 – 4 × 10 kilometrin viestissä
- MM-kisoissa viides Lake Placidissa 1950 – 18 kilometrillä
- Holmenkollenin kisojen voitto 18 kilometrillä 1951
- SM-hopeaa 18 kilometrillä 1949–50
- SM-pronssia 18 kilometrillä 1952 ja 1955
Lonkila edusti Kiuruveden Jännettä. Hän sai opetusministeriön Pro Urheilu -tunnustuspalkinnon vuonna 2001.
