Seminaariesitelmä Lieksan Rukajärvi-keskuksessa 9.6.2018
KORPIKENRAALIN TÄRKEITÄ RATKAISUJA
Arvoisa seminaariväki!
Kysymyksessä on mies ja sotilas, jonka elämä oli täynnä merkittäviä ratkaisutilanteita ja joista riippui sotien aikana suurten menestyksien ohella monien ihmisten kohtalo. Käyn tässä esitelmässä voimakkaasti lyhennettynä läpi kenraalimajuri Erkki Johannes Raappanan elämänvaiheiden ratkaisuja ja tietenkin sotien suuria ratkaisuja jotka tulivat hänen tehtävikseen. Vuosi sitten kävimme läpi kenraalin johtamia sotatapahtumia. Tässä esitelmässä valotetaan suuria ja erikoisia ratkaisuja koko hänen elämänsä ajalta.
Syy tähänkin tilaisuuteen ja esitelmään löytyy mm. sanoista, jotka lausuttiin hänen hautamuistomerkkinsä paljastustilaisuudessa. Ne ovat samalla meitä sotahistorian harrastajia velvoittavia sanoja tässäkin tilaisuudessa: ”On tärkeää säilyttää sellaisten miesten kuin kenraali Raappanan aito suomalainen hahmo todistamassa oman sukupolvensa puhtaita pyrkimyksiä. Toivottavasti tulevat sukupolvet pysähtyvät tähän paikkaan ihailemaan ja ihmettelemään itsenäisyyden aamunkoiton nuoren miehen epäitsekästä ja voimallista panosta kansansa parhaaksi”.
Erkki Raappana oli vahvojen mielipiteiden mies, kuten mainitaan myös hänen elämänkerrassaan Rajan ja sodan kenraali. Hänellä oli myös selkeä käsitys sotahistoriantutkimuksesta. Raappanan mukaan ”toimijoiden tehtävänä on tallentaa tiedot sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet eikä suinkaan ”vesitettyinä”. Tulevat polvet asettavat sitten, kun aikojen takaa tarkastelevat suorituksiamme, tekemämme tai tekemättä jättämisemme oikeaan arvojärjestykseen tai sitten pitävät ne arvottomina”. Hänellä oli myös selvä kuva jotakin tarkoitusta varten tehtävästä haastattelusta: ”Haastattelijan on vaikea saada oikea kuva tapahtumista monien vuosien takaa. Vaikeutta lisää vielä kuvausten antajien inhimillinen subjektiivisuus ja käsitys pienenkin tehtävän tärkeydestä ja ennen kaikkea tekijän tärkeydestä”. Palaan tähän asiaan myöhemmin.
Erkki Raappanan tie sotilaaksi ja lopulta korpikenraaliksi ja mottimestariksi oli täynnä monenlaisia mutkia ja vaiheita. Suuri ihmetyksen aihe on se, että hänestä ei pitänyt tulla ollenkaan sotilas. Ei ainakaan ammattisotilas. Nuoruuden mielipiteet ja kokemukset johdattelivat myöhemmin seuraavaan ja taas seuraavaan vaiheeseen.
Hän oppi metsästämään ja kalastamaan isänsä opastuksella ja myös sopivien työtehtävien myötävaikutuksella. Hyvien taitojen oppiminen teki hänestä koko loppuelämän ajaksi ”kala- ja metsästyshullun”. Tämä oli tietenkin mahdollista tulevien, harrastuksien mahdollistavien työtehtävien vuoksi. Liikunta ja urheilu tulivat mukaan samalla kaavalla. Harrastukset ja kaipuu luontoon olivat niin voimakkaita ettei opiskelu tuntunut nuorelle miehelle kiinnostavalta. Asia meni niin pitkälle, että hän suunnitteli tosissaan matkustavansa Amerikkaan. Eräs tieto kertoo, että hän oli ollut varaamassa matkalippua juuri Titanicin neitsytmatkalle. Onneksi asia ei toteutunut ja muut tapahtumat olivat tulossa.
Kesken muiden suunnitelmien tapahtui elokuussa 1915 vierailulla Evon metsäkoululle jotakin järisyttävää, joka tuli vaikuttamaan elämään lopullisesti. Sylvia astui nuoren miehen elämään. Erkki Raappanan luonnetta ja näkemystä kuvaa hyvin hänen kirjeensä Sylvialle monta vuotta tapahtuman jälkeen: ”Kyllä kai se oli joku salainen ikävä, joka sai minut lähtemään silloin Evolle sinua tapaamaan. Ja sekin vielä, että opin tuntemaan sinut siellä missä kaunista ja raikasta luontoa eivät olleet pilaamassa kaikenlainen maailman kiro, ei ulkokullattu kohteliaisuus ja toveruus eikä teeskennelty sydämen ilo. Se suora ja avomielisen sydämellinen seurustelu teki minuun, joka aina olin ollut ja elänyt luonnossa enkä osannut elää muuten kuin luonto oli opettanut, lähtemättömän vaikutuksen, jonka huomasin sitten vain olevan rakkauden sinuun, joka pyörit kaiken tuon keskellä”.
SOTILASKOULUTUKSEEN SUOMEA VAPAUTTAMAAN
Erkki Raappana lähti jääkärikoulutukseen lapsuudenkodissaan saadun aatteellisen hengen siivittämänä. Hän on kertonut: ”Routavuosien raskaat ajat kantautuivat pieniin korviini ja koko lapsuuteni ajan leikit pyörivät sitten näiden ajatusten vaiheilla. Seikkailunhaluani olivat lisäksi ruokkineet koulupoikana tehtyjen metsästysretkien aikana rakotulilla kuullut tarinat suomalaisten sotaretkistä”.
Raappana ilmoittautui vuoden 1915 loppupuolella SVUL:n järjestämälle voimistelunohjaajakurssille Oulussa. Ehdotus Saksaan lähdöstä oli tullut kurssille osallistuneelta Verner Viklundilta ja Raappana on kertonut olleensa siihen heti valmis. Tammikuun kahdeksantena päivänä 1916 lähtivät miehet Kemistä Ruotsin puolelle jännittävien vaiheiden jälkeen. Matka Saksaan alkoi.
Jääkärikoulutuksesta on puhuttu paljon, eikä aika riitä sen tarkempaan käsittelyyn. Monien vaiheiden jälkeen jääkärit lähtivät 14.2.1918 Libausta takaisin kohti Suomea. Näin teki myös ratsujääkäriluutnantti Erkki Raappana. Ennen lähtöä jouduttiin allekirjoittamaan sopimus palveluksesta Suomen armeijassa. Se oli jälleen vakava ratkaisu.
”Minä allekirjoittanut sitoudun täten 400 markan kuukausipalkalla vapaine elin- ja asuntokustannuksin yhden vuoden ajaksi tästä päivästä lukien luutnanttina astumaan Suomen hallituksen perustamaan joukkoon. Katson olevani velvollinen jos hallitus niin vaatii myös sitoumusajan päätyttyä pysymään samassa palveluksessa samoilla ehdoilla. Kuitenkin sillä edellytyksellä, että hallitus yhden kuukauden irtisanomisen jälkeen on oikeutettu sanomaan minut irti palveluksestani, jonka täten vakuutan. Allekirjoitus ja päiväys 11.2.1918”.
Viime aikoina on puhuttu ja kirjoitettu paljon vuoden 1918 sisällissodasta ja siinä yhteydessä syytetty monista asioista myös jääkäreitä. On siis jälleen syytä mainita, että jääkärit lähtivät hakemaan sotilasoppia Saksasta vapauttaakseen isänmaansa voimatoimin Venäjän sorrosta. Siis vapaussotana. Raappana mainitsee, että tarkoitus oli alunperin toimia saksalaisten apuna ja tukea heidän maihinnousuaan Suomeen. Jääkäreille oli yllätys, että Suomi itsenäistyi jo 1917 lopulla, jolloin tilanne muuttui. Sota, johon he joutuivat, oli aivan erilainen mihin oli valmistauduttu.
Raappana joutui vapaussodassa Karjalan Ratsujääkärirykmenttiin. Sota kului erilaisissa tehtävissä, joista Raappanan mukaan ei ollut paljon kerrottavaa. Suuriin taisteluihin hän ei ennättänyt. Sijoituspaikat vaihtuivat Kuopioon ja Hämeenlinnaan. Pahin takaisku hänelle oli joutuminen jalkaväkeen ja perustettuun Keski-Suomen rykmenttiin. Sen jälkeen Raappana anoi ensimmäisen kerran eroa armeijasta ja kirjoittautui sisään Teknilliseen korkeakouluun Helsingin yliopistossa. Asiaan vaikutti vahvasti kihlautuminen Sylvian kanssa maaliskuussa 1919 ja Raappana ei halunnut tuoda nuorikkoaan kasarmielämään. Päätös eroanomukseen oli kielteinen
Ero armeijasta onnistui suojeluskuntien yliesikunnan koulutusosaston päällikön jääkärimajuri Ahlrothin avulla. Hän lupasi järjestää eron, jos Raappana suostuu vastapalveluksena organisoimaan suojeluskuntajärjestölle päällystökoulutusta. Ero hyväksyttiin 8.10.1919. Suojeluskunnan päällystökoulun tuli aloittaa koulutus 26.10.1919 ja koulun johtajaksi määrättiin samalla päivämäärällä jääkärikapteeni Erkki Raappana, joka näin astui nyt suojeluskuntajärjestön palvelukseen.
Hän johti Päällystökoulua seuraavan vuoden ajan mutta ei erityisemmin viihtynyt paikassa. Kurssien päätyttyä hänelle esitettiin toinen tehtävä suojeluskuntajärjestössä. Se oli Joensuun Suojeluskuntapiirin päällikön tehtävä, johon nimityspäivä oli 15. syyskuuta 1920. Näin tuli Erkki Raappana Pohjois-Karjalaan, jonka luontoon ja ihmisiin hän heti tykästyi, vaikka hänellä oli vakava suunnitelma sotilasuran lopettamisesta viimeistään keväällä 1921.
Eräs ratkaisu on mainittava viimeistään tässä vaiheessa. Nuori mies puhui täysin avoimesti Jumalastaan ja kiitti hänen kaitselmuksestaan. Tämä syvä uskonnollisuus seurasi Erkki Raappanaa kaikkien vaativien elämänvaiheiden läpi. Tarvittaessa kova sotilasjohtaja oli humanisti, joka yritti pitää tappiot mahdollisimman pieninä.
Kaikkiin asioihin vaikutti se tärkein ratkaisu. Hänet vihittiin Sylviansa kanssa 15. päivänä syyskuuta 1920 ja ensimmäinen yhteinen koti järjestyi Joensuuhun Suojeluskunnan piirikanslian yhteyteen. Työtä riitti Suojeluskuntapiirin kehittämisessä ja suunniteltu lopetuskevät koitti. Silloin tuli jälleen yllättävä tarjous. Joensuun Rajavartioston komentaja kapteeni Ilo Schröder tiedusteli Raappanalta, että haluaisiko tämä ryhtyä hänen viransijaisekseen. Schröder itse oli siirtymässä Karjalankannaksen rajakomendantiksi. Kovan mietinnän jälkeen Raappana suostui ja 27.4.1921 hänet nimitettiin hoitamaan Joensuun rajakomendantin tehtäviä. Näin ratkesi lopullisesti Erkki Raappanan elämäntyö ja hänestä tuli pitkäaikainen Joensuun Rajavartioston komentaja ja pohjoiskarjalaisten luottomies.
Monta vaihetta on jätettävä tässä vaiheessa väliin ja keskityttävä rajanvartioinnin alkuaikoihin, jonka järjestely ja kehittäminen jäivät uuden komentajan tehtäviksi. Seurasi jatkuva, lähes kaksi vuosikymmentä kestänyt ratkaisujen sarja, joiden seurauksena Rajavartiostot viimein vakinaistettiin, rajanvartiointi järjestettiin ja sotilaallista maanpuolustusta kehitettiin ratkaisevasti. Seuraavaksi tärkeimpiä Raappanan tekemiä ratkaisuja ja niiden tuloksia: Hänen aloittaessaan tehtävänsä, olot rajaseudulla olivat lähes kaaoksessa. Heimosodat olivat käynnissä ja rajan takaiset kapinoivat. Rajan yli kulki pakolaisia, kiihottajia ja jopa sotajoukkoja molempiin suuntiin. Harvoin on puhuttu siitä, että samalla kun Raappana järjesteli rajanvartiointia, hän aloitti rajaseutujen asukkaiden opettamisen suhtautumisessa valtiovallan ja viranomaisten määräyksiin ja lakeihin. Rajalla oli eletty kuin pellossa ja ihmiset olivat kulkeneet vanhasta muistissa rajan yli puolin ja toisin. Venäjän vallan vaikutus oli edelleen suuri ja rajaa ei kunnioitettu. Raappana aloitti rajamiehineen uuden kansan totuttamisen rajanvalvonnan ohessa. Hän liikkui paljon rajaseudulla ja solmi tuttavuuksia. Hän osasi toimia kansanomaisesti ja saavutti ihmisten luottamuksen. Suuri este rajanvartioinnin kehittämiselle oli väliaikaisuus. Rajavartiostojen määrärahat myönnettiin vain vuosittain ja sekä Puolustusvoimien että valtiovallan suhtautuminen rajavartiostoihin oli nihkeää, jopa kielteistä. Vasta vuonna 1932 tapahtui rajavartiostojen ja henkilöstön vakinaistaminen. Sillä välillä tapahtui paljon ja ilman rajavartiostojen tarkastaja Järnströmiä ja aktiivista Raappanaa olisi voinut käydä miten tahansa.
Levottomat olot 1922 saivat aikaan henkilöstön lisäämisen. Toiminta oli siihen mennessä keskittynyt Joensuuhun ja muutamiin rajavalvontapisteisiin mutta sen jälkeen tarvittiin enemmän tiloja. Keväällä rajavartiosto sai tukikohdakseen Onttolan vanhan reservikomppanian kasarmialueen. Jos puhelinyhteydet Helsingin suuntaan olisivat olleet olemassa Ilomantsin ja Lieksan suunnilta, rajavartioston komentopaikka olisi sijoitettu Uimaharjuun.
Kaikesta oli pulaa mutta Raappana järjesteli mahdollisuuksia. Olosuhteet rajanvartioinnin suorittamiselle paranivat vähitellen. Seuraava suuri ratkaisu oli rajavartiostojen välttämättömyyden todistaminen. Siihen oli Raappanalla konstit. Rajavartiomiehet koulutettiin sotilaallisesti tehokkaasti ja maastokelpoisiksi. Rajavartiostosta koottiin ja lähetettiin osasto Puolustusvoimien suuriin vuotuisiin sotaharjoituksiin, joissa sotilasjohto totesi rajamiesten sotilaallisen kunnon. Samalla Raappana työskenteli varusteiden ja välineiden kehittämiseksi ja myös yhteistyössä suojeluskuntien kanssa ja tämä huomattiin. Vuonna 1927 Raappana määrättiin talvisotatoimikunnan puheenjohtajaksi. Toimikunnan tai komitean tehtävänä oli talvisotakäsikirjan laatiminen. Samalla aloitettiin talvisodankäynnin kehittäminen myös taktiikan osalta. Tähän Raappana rajajoukkoineen osallistui voimakkaasti ja viimeistään näillä asioilla tuli todistetuksi rajamiesten ja rajavartiostojen tehokas toiminta. Rajavartiostot ja niiden toiminta vakinaistettiin.
Raappanan ratkaisut rajanvartioinnin järjestämiseksi tehokkaaksi olivat moninaisia. Voidaan mainita mm. rajavartioasemien sijoitus ja verkosto. Hän itse valitsi niiden paikat. Raappana uskoi, että vartioaseman kaunis paikka lisää rajamiesten viihtyvyyttä ja sitoutumista. Henkilöstön olosuhteet ja miesten pätevyys olivat Raappanan silmäteränä. Tästä johtui mm. poikamiesten suosiminen, jolloin mahdollisiin sotatilanteisiin saataisiin riippumattomia ja hyviä partionjohtajia ja sissejä. Raappana oli ensimmäisenä esittämässä vuonna 1930 rajavyöhykkeen muodostamista rajarauhan varmistamiseksi. Samalla hän esitti että suojeluskunnat velvoitettaisiin avustamaan rajavartiostoa tarvittaessa. Rajavartiosto oli kouluttanut lähes koko olemassaolonsa ajan varusmiehiä, jotka saivat jo tavallaan sissikoulutuksen ja rajavartiokoulutusta. Lieksan Rajavartiokoululla oli koulutettu vuodesta 1936 lähtien rajavartiomiehiä ja ainoana paikkana myös sissitoimintaa, vaikka siihen ei ollut olemassa vielä ohjesääntöjäkään. On helppo arvata, kenen vaikutus näkyi tässäkin asiassa. Tällä tavalla kolmekymmentäluvun loppupuolella maailmanrauhan järkkyessä silloinen everstiluutnantti Erkki Raappana oli luonut vahvat rajaseudun puolustajat Pohjois-Karjalaan.
Talvisota ei yllättänyt Raappanan Pohjois-Karjalan ryhmää. Suojajoukkopataljoonat oli kertausharjoituskoulutettu ja puolustussuunnitelmat olivat valmiina aina hävitteitä myöten. Myös tieto rajantakaisista joukoista oli ainakin Raappanalla. Meillä on hänen käytössään ollut materiaali, joka vastasi hyvinkin kuuluisaa neuvostojoukkojen Marssiopasta Suomeen. Raappana oli pitänyt huolen siitä, että ryhmällä oli arvion mukaan riittävästi joukkoja pysäyttämään vihollisen hyökkäyksen. Pielisjärven alueelle keskitettiin kolme pataljoonaa ja harvinainen erillinen kenttätykkipatteri. Kuhmon suunnasta vastasi paikallinen Erillinen Pataljoona. Ryhmään kuului siis myös puolet Kuhmon alueesta ja Raappana uskoi hyökkääjän painopisteen muodostuvan sinne. Pohjois-Suomen Ryhmän komentaja kenraalimajuri Tuompo puolestaan käski puolustuksen painopisteen Pielisjärven suunnalle lähinnä rautatien takia. Suunnitelmat olivat hyökkäyksellisiä. Vihollinen oli pysäytettävä nopeasti rajan lähellä ja lyötävä takaisin vastahyökkäyksellä. Raappanalla oli myös valmiina suunnitelma iskusta Kuhmoon etenevien vihollisten selustaan Repolan länsipuolelle. Hän esitti YH:n aikana myös vakavan huolensa rajaseudun väestön evakuoinnista. Sitä ei kuitenkaan suoritettu ja asukkaita jäi sodan alussa vangeiksi ja asumaan koteihinsa useiksi viikoiksi.
Vaikein Raappanasta johtumaton tilanne Pohjois-Karjalan Ryhmälle muodostui joukkojen aseistuksen ja varustuksen osalta. Se saatiin kuitenkin valtaosin hoidetuksi varsin rohkeilla ja erikoisilla menetelmillä. Raappana uskalsi ja häneen luotettiin.
Talvisodan taistelut on käsitelty monissa yhteyksissä joten riittänee tässä yhteydessä tärkeimpien ratkaisujen kertaus. Pian sodan syttymisen jälkeen irrotettiin Kuhmon alue ja joukot P-K:n Ryhmästä ja Raappanalle jäi vain Pielisjärven alueen puolustus ja joukot. Itse puolustustaistelut onnistuivat hyvin vetäytymisistä huolimatta ja joulun aikoihin neuvostojoukot irtautuivat valtakunnan rajalle ja jopa kauemmaksi. Vetäytymiset suoritettiin saarrostuksen pelossa ja Kivivaaran suunnalla Änäkäisen puolustusasemasta kallioisen maaston takia. Raappanan johtamistapa oli yleisesti varovainen, koska hän tiesi joukkojensa tarvitsevan tottumista sotatoimiin ja taistelut suoritettiin Raappanalle tyypillisesti varman päälle. Koska vihollinen onnistuttiin karkottamaan Pielisjärven alueelta nopeasti, hän joutui luovuttamaan vuoden lopusta lähtien joukkojaan Suomussalmelle ja varsinkin Kuhmon Saunajärven mottitaisteluihin. Tämä poisti lopullisesti mahdollisuuden hyökätä Kuhmon suunnan vihollisen 54.Divisioonan päävoimien selustaan. Yleisesti voidaan sanoa, että Raappana onnistui talvisodanpuolustustaisteluissa omalla vastuualueellaan hyvin. Tulos saavutettiin voimakkaalla sissitoiminnalla ja Raappanalle tyypillisillä koukkausoperaatioilla suhteellisen pienin tappioin. Raappanan ryhmän suoritukset palkittiin everstin arvolla 27.12.1939. Siitä hän on kirjoittanut vaatimattomaan tapaansa lyhennettynä seuraavaa: ”Poikani ovat suorittaneet monia kunniakkaita tekoja.. Minäkin olen saanut osakseni aivan ansaitsematonta kiitosta ja vieläpä korotuksen everstiksi. Onnistumisemme eivät olleet yksin minun ansiotani vaan kaikki yhdessä toinen toistaan auttaen ja kuten sanoin Jumalan avulla olemme työmme tehneet”.
Tässä lausunnossa huokuu jo ns. rajamieshenki, jonka hän rajamiehineen tartutti voimallisesti jatkosodan Rukajärven suunnan joukkoihinsa.
Talvisodan jälkeen Raappana ei päässyt takaisin rajajoukkoihin mutta oli jälleen järjestämässä rajanvartiointia 9. Divisioonan alueella, jonka komentajaksi hänet oli määrätty. Elokuun 7. päivänä hänet määrättiin Kainuun Sotilasläänin, myöhemmin Maanselän Sotilasläänin komentajaksi. Hänellä oli nyt vastuu operatiivisista valmisteluista ja hän johti myös alaisiaan kahta suojeluskuntapiiriä, eli Kainuun ja Pohjois-Savon suojeluskuntapiirejä. Niissä muodostettiin sitten jatkosodan Rukajärven suunnan joukot. Raappana joutui vastaamaan myös uusista ns. korpivaruskunnista ja osallistui voimakkaasti Salpa-aseman ja sen etuasemien suunnitteluun sekä esimerkiksi Linnoitustykistön käyttöön. Raappana teki jälleen ratkaisuja. Häneltä kysyttiin ja häneen luotettiin. Hän tunsi alueet ja hän tunsi miehensä.
Raappana tiesi että hän tulisi komentamaan sodan syttyessä alueeltaan muodostettavaa 14. Divisioonaa. Siksi kaikki valmistelut ja suunnitelmat oli tehty mahdollisimman hyvin ennen kesäkuun 1941 liikekannallepanon alkua. Raappana ryhmitti divisioonansa käskettyyn puolustusryhmitykseen mutta se oli myös valmis ryhmitys mahdollista (todennäköistä) hyökkäystä varten. Tämä suunnittelu säästi aikaa ja joukkoja. Raappanaa huolestutti se, että joukot oli jouduttu muodostamaan nopeasti ja koulutukseltaan puutteellisesti. Tykistöön, kranaatinheittimille, viestijoukkoihin ja pioneerijoukkoihin oli ollut pakko sijoittaa jalkaväkimiehiä ja muita erikoiskouluttamattomia miehiä. Tämä puute korjautui tyydyttävästi vähintään kuukauden kuluessa yhteistyössä hyvien alijohtajien kanssa. Jo tässä vaiheessa Raappana valitsi ja tarvittaessa vaihtoi alijohtajiaan mielestään sopiviksi. Se oli tyypillistä hänelle. Alijohtajien oli astuttava samoin askelin komentajansa kanssa. Muuten komentaja oli tyytyväinen miehiinsä, koska heissä oli paljon jo talvisodan käyneitä miehiä ja hän oli oppinut tuntemaan varsinkin Pielisen-Karjalan ja Etelä-Kainuun miehensä.
Jatkosota oli se sota, joka nosti Erkki Raappanan lopullisesti pohjoiskarjalaisten, kainuulaisten, pohjois-savolaisten mutta myös koko Suomen kansan tietoisuuteen. Tämän sodan tapahtumista ja Raappanasta divisioonansa komentajana on kirjoitettu ja lausuttu paljon. Rukajärven suunta on tullut monin tavoin esitellyksi suurelle yleisölle. Kuitenkin Raappana oli näiden tapahtumien kapellimestari ja sallittakoon vielä tuoda tässäkin yhteydessä esille nämä hänen suurimmat ratkaisunsa sodan pyörteissä.
Viimeisten kymmenen – viidentoista vuoden aikana on jokaista merkittävää sodanjohtajaa arvosteltu, arvioitu ja jopa paneteltu julkisesti. Edustan sitä linjaa, että sellainen toiminta ei kuulu myöhempien ”puupaukkusukupolvien” tehtäviin. Vain oikealla tavalla tutkiva, tallentava ja mielenkiintoisesti kertova sotahistoria kunnioittaa veteraaniemme suurtyötä ja jatkaa sen muistoa tuleville sukupolville. Myös Raappanan johtamistoimintaa on arvioitu ja jopa arvosteltu. Haluaisin tietää, kuka on riittävän pätevä tuollaisiin lausuntoihin? Puhujia ja spekuloijia kyllä löytyy. On kuitenkin muistettava, että ne olosuhteet ja tilanteet, joissa Raappana divisioonaansa tai taisteluosastojaan johti, olivat juuri hänelle tuttuja ja niihin sopivan taistelujärjestelmän hän hallitsi omalla tavallaan, mutta suvereenisti.
Sitten jatkosodan suuriin ratkaisuihin: Raappanan suunnittelema hyökkäys lähti käyntiin viidellä pääsuunnalla ja kahdella varmistussuunnalla. Hänen perusajatuksensa oli, että monella suunnalla etenevä hyökkääjä pakottaa puolustajan irtautumaan hyvistäkin asemista ja paine vaikeuttaa sen suorittamasta suunniteltua viivytystä ja puolustusta. Tämä ajatus nopeutti ratkaisua juuri Repolan pääsuunnalla. Ensimmäisten päivien Kolvasjärven ja Tuulivaaran taistelut antoivat esimakua kovasta sodasta ja viitoittivat Raappanan tulevia ratkaisuja. Kaikkien tulevien operaatioiden perusajatus oli koukkaaminen ja saarrostaminen. Vain ratkaisukohdassa iskettiin kovaa ja suoraan ja silloinkin Raappanan mukaan voitto tai menestys tuli olla varma. Eli hänen kertomansa mukaan hiki säästi verta ja sotatoimen tulos tuli olla riittävä tappioihin verrattuna.
Alkuvaiheen suhteellisen kovat tappiot eivät johtuneet Raappanasta. Ei osattu korpisodan hyökkäystä. Eli hyökättiin liian ”ohuina siivuina” eikä käytetty koko voimaa eikä riittävää raskasta tulta. Varovaiset komentajat eivät myös silloin edes ajatelleetkaan, että esim. Kolvasjärven ”Tappokukkulan” kaltainen vahva tukikohta olisi jätetty etenemisen jatkuessa taakse vartioituna ”kypsymään”. Asiat kyllä opittiin viimeistään Rukavaaran taisteluiden yhteydessä, eikä Raappanan tarvinnut enää ”hoputtaa” alaisiaan komentajia.
Omelian mottitaistelu oli rohkea suoritus ja onnistui riittävän suuren saarrostusvoiman lähettämisellä tienkatkaisuun. Erikoisuus oli myös se, että erämaan läpi kuljetettiin myös raskaita aseita ”tulpan” tueksi. Riittävä tulivoima ja huoltoura takasivat sen, että neuvostojoukot eivät päässeet murtautumaan motista ulos huoltotietään pitkin. Suuri voitto kiiri koko Suomeen ja toi mukanaan myös taistelun johtajalle Mannerheim-ristin. Sama rohkeus, oikeastaan uhkarohkeus toi voiton myös myöhemmin Ilomantsin mottitaisteluissa. Päämajassa oltiin hyvin kiinnostuneita taistelusta ja sen taustoista. Raappanan vastaus oli: ”Se oli semmoinen vaistonvarainen juttu ja oli hyvä onni”.
Seuraava suuri koitos oli Ontrosenvaaran valtaus. Vihollisen vastarinta oli voimistunut koko ajan sen saadessa lisävoimia ja sen voimakas varmistus pitkälle etelään Tsirkka-Kemijoen rannoilla viivästytti ja esti ainoan saarrostusreitin käytön riittävän nopeasti. Tässä taistelukokonaisuudessa Raappana otti hitaan ja varman voiton. Hän ei saanut riittävää voimaa tienkatkaisuun Novinkajärven itäpuolelle. Majuri Majewskin pataljoonalla olisi ollut mahdollisuus, mutta Raappana ei antanut lupaa mahdollisten suurien tappioiden pelossa ja huoltouran puuttuessa. Pataljoona olisi varmasti pystynyt katkaisemaan tien ja saamaan vihollisen päävoimat saarroksiin, mutta olisiko se pystynyt pitämään sen katkaistuna riittävän pitkään.
Taistelu Rukavaarasta oli erinomainen suoritus huolimatta siitä, että tiedusteluun, valmisteluun ja valtaukseen kului lähes kuukausi. Neuvostojoukot olivat saaneet huomattavasti vahvistuksia ja ehtineet linnoittaa vaaran koko mitaltaan. Vihollisen puolustusasema oli erittäin hyvä maastollisesti ja linnoittaminen oli suoritettu tehokkaasti. Raappanalta vaadittiin todella hyvät valmistelut ja oveluutta sekä yllätyksellisyyttä. Tämän kuukauden aikana divisioonan taistelukyky saatiin parhaaseen teräänsä. Tiedustelu oli tehokasta ja esimerkiksi raskaan tulen käyttö suunniteltiin aivan ennennäkemättömään tehoon. Raappanan lopullinen suunnitelma oli lyhykäisyydessään seuraava: Painopiste harhautettiin tulella ja hyökkäyksillä monessa suunnassa. Vihollinen saarrettiin pohjoisen kautta ja hyökkäyksen murtokohta haettiin joustavasti vastuksen mukaan. Tällainen paikka löytyi, siihen keskitettiin lisää joukkoja ja vahvasti raskasta tulta. Murtokohdassa käytettiin myös taistelupioneereja liekinheittimineen ja räjähteineen. Näin päästiin sisään vihollisen tukikohtaan ja aloitettiin vyörytys. Vihollinen oli valmistautunut vastahyökkäyksiin ja se teki niitä ankarasti pari vuorokautta. Tässä tilanteessa ratkaisi sitkeästi taistelleiden jalkaväkimiesten lisäksi erinomaisesti käytetty tykistön ja kranaatinheittimien tuli. Ovelasti suunniteltu ja loistavasti toteutettu taistelu toi Raappanan divisioonalle voiton ja ”Rukajärven rautaportti” avattiin.
Tavoitteen, Rukajärven valtauksen jälkeen onnistuttiin vielä ylittämään Ontajoki ja saamaan parin kilometrin levyinen sillanpää joen taakse. Siellä odotti vihollinen linnoitetuissa ja edullisissa asemissaan ja pysäytti suomalaisten hyökkäyksen. Ylipäällikkö pysäytti hyökkäyksen 17.9.1941 ja siirryttiin puolustukseen. Suurin piirtein näissä asemissa pysyttiin lähes välirauhan solmimiseen 19.9.1944 saakka. Raappanan ratkaisut olivat vieneet 14. Divisioonan noin kahdessa kuukaudessa tavoitteeseen, lähes 200 kilometriä rajan taakse. Raappana sai henkilökohtaisen palkintonsa vuoden viimeisenä päivänä 1941, ylennyksen kenraalimajuriksi.
Asemasodan alkuvaiheen suuri ratkaisu oli Raappanan käsky: Etulinjan kenttävartiot muodostavat divisioonan etulinjan, niistä ei luovuta. Tämä oli raju tehtävä. Vastuualueen leveys oli noin 200 kilometriä ja siitä ns. kiinteää linjaa vain noin kymmenen kilometriä. Muun alueen puolustuksesta vastasivat etulinjan kenttävartiot. Niiden tehtävä oli kovempi kuin missään muualla. Koko asemasodan ajan kenttävartiojärjestelmää kehitettiin ja lopputulos oli se, että yhtään etulinjan kenttävartiota ei menetetty tuhottuna, vaikka hyökkäyksissä oli mukana pahimmillaan lähes tuhat miestä vahvan kranaatinheitintulen tukemana. Tämä oli jälleen erikoista Raappanaa.
Raappanan tyyli komentajana:
Raappana vaati jyrkkää puolustustaistelua ja aina nopeita vastahyökkäyksiä tarvittaessa. Ne oli kuitenkin hyvin suunniteltava ja toteutettava tappioiden välttämiseksi. Hän kiersi ja tutustui kaikkiin tukikohtiin ja kenttävartioihin sopiakseen parhaan mahdollisen taistelutehon ja henkilöstön suojan.
Raappana kulki miehistön keskuudessa hyvin vapaasti esiintyen ja saavutti miesten suosion ja luottamuksen. Hän tiesi tämän asian merkityksen tiukissa tilanteissa. Upseereitaan kohtaan hän oli tiukka ja suorastaan ankara. Sotatoimi oli suoritettava juuri niin kuin Raappana oli suunnitellut ja käskenyt, muuten vaihdettiin johtajia. Divisioonan humaanista komentajasta tuli näissä tilanteissa kivenkova sotilasjohtaja.
Raappana ei ollut toimistomies. Hän oli siellä vain välttämättömän ajan ja kulki mieluummin etulinjassa tutkimassa tilanteita tai sitten hän lähti tilanteen salliessa kalalle tai metsälle. Kenraali oli levoton ja ”kilahti” helposti jos tekemistä ei ollut koko ajan. Taistelun johtamisessa hän oli aktiivinen ja varma mutta malttamaton.
Erikoisia ratkaisuja ja tapahtumia, joissa Raappana joutui soveltamaan suunnitelmiaan ja tekemään uusia ratkaisuja oli runsaasti. Seuraavassa on lueteltu erityisiä tapahtumia asemasodan ajalta. Ontrosenvaaran-Tahkokosken taisteluiden aikana Raappana oli johtamassa Ilomantsin mottitaisteluja. Hän vastasi ratkaisuista myös Ilomantsin komennuksen aikana.
Majewskin suuren taisteluosaston lähettäminen Muurmannin radalle tammikuussa 1942.
Raappanalle ja hänen divisioonalleen suunniteltiin suurta osaa Sorokka-operaatioon maaliskuussa 1942.
Ylipäällikkö Mannerheimin metsästysmajan rakentaminen ja luovuttaminen 1942.
Partisaaniprikaatin tuhoaminen heinä-elokuussa 1942
Ontajärven taistelu syyskuussa 1942
Tukikohtien ”Sukellusvene” ja ”Suvi” menetys syys-lokakuussa 1942.
Jeljärven huoltotukikohdan tuhoaminen maaliskuussa 1943
Tukikohta ”Vuoren” / ”Pallon” suurtaistelut tammikuussa ja kesäkuussa 1943
Kenttävartio ”Joen” taistelut elo-syyskuussa 1943.
Kenttävartio ”Arinan” taistelu tammikuussa 1944.
Tukikohta ”Peukaloniemen” rajut taistelut kesällä 1944.
Toisen rintaman muodostaminen Klyyssinvaaran Jebora-joelle heinäkuussa 1944.
Ilomantsin mottitaistelut heinä-elokuussa 1944.
Ontrosenvaaran-Tahkokosken taistelut elokuussa 1944.
Kontokin tilanne elo-syyskuussa 1944.
Eräs ratkaisu osoitti kenraalin ymmärrystä sotilaitaan kohtaan ja uskoa parempaan. ”Pallon” taiteluissa juhannuksena 1943 osa erään JR 52:n komppanian miehistä kieltäytyi vastahyökkäyksestä. Miehet tuomittiin kuolemaan. Raappana ymmärsi taistelun kovan tilanteen ja ehdotti armahdusta, eli tuomion julistamista mutta ei täytäntöönpanoa, jolloin miehet saivat mahdollisuuden jatkaa palvelustaan. Sen he tekivätkin hyvin sodan loppuun saakka ja tapaus lujitti edelleen komentajan ja taistelijoiden välejä.
Ilomantsin operaatio on yksi, ellei jostakin syystä kuuluisin Raappanan ratkaisu ja sotatoimi. Raappana komennettiin heinäkuun 1944 lopulla johtamaan taistelua, jonka tarkoitus oli poistaa uhka Ilomantsin suunnalta ja mahdollisuuksien mukaan tuhota tai lyödä kaksi hyökkäävää neuvostodivisioonaa. Suunnitelma syntyi ilman karttoja aluksi autossa Sevilla-askin kanteen ja sitä vain tarkennettiin Ilomantsissa. Suunnitelman mukaan vihollinen piti lyödä kahdella rinnakkain ja samanaikaisesti toteutetulla kaksipuolisella saarrostuksella. Vihollisdivisioonat oli operaatiosuunnitelman mukaan määrä tuhota yksitellen. Voimat eivät riittäneet muuhun. Raappana riskeerasi vielä siinä, että hän halusi päästää viholliset mahdollisimman pitkälle ja kun ne väsyvät ja huoltomatkat edelleen pitenevät, silloin on aika hyökätä.
Näin tehtiin ja monien tiukkojen vaiheiden jälkeen neuvostodivisioonat lyötiin. Niitä ei saatu työnnetyksi tavoitteeseen saakka mutta voitto oli kiistaton. Vanha mottimestari oli antanut opetuksen. Hän itse kertoo ratkaisusta lyhennettynä näin: ”Ajatus tuli jo ilmassa, ei mulla ollu karttaakaan, mutta vaisto sanoi taas aivan noin, että mitenkä tehdään. Pannaan sieltä takaa ne kaksi pataljoonaa ryssien selkään ja mennään Ilajan- ja Luovejärven välistä, erotetaan ne divisioonat toisistaan ja sitten koetetaan telekuta niiden kanssa. Ja siinä se ajatus syntyi itsestään ja siitä pidettiin kiinni viimeiseen pisaraan asti. Se oli Korkeimman johdatus, en minä sitä omaksi ansioksi osaa lukea. Se oli sentään sellainen uhkarohkea yritys, täysin uhkarohkea”.
Ilomantsin mottitaistelu oli hieno menestys, mutta se tapahtui vaikeaan aikaan, jonka vuoksi taistelusta ei kannattanut kovin elämöidä. Toisaalta Ilomantsin mottitaistelu ei avannut mitään rauhanneuvotteluyhteyttä venäläisiin, eikä se ratkaissut ehdottomasta antautumisesta luopumista, niin kuin yleisesti tahdotaan puhua. Ne ratkaisut oli tehty aikaisemmin jo muualla. Kannattaa tutustua oikeaan historian kulkuun ennen kuin puhutaan julkisesti edes mainosmielessä.
Vielä yksi merkittävä Raappanan ratkaisu. Vihollisen hyökkäyksen alettua Maaselän Kannakselta ja suomalaisten vetäytyessä viivyttäen kohti Porajärveä, Raappana kutsuttiin päämajaan. Siellä kenraali Airo selosti tilanteen Raappanalle ja ilmoitti, että mitä tämä tekee kun Rajajääkäripataljoona 5 irtautuu Seesjärven alueelta ja 14. Divisioonan eteläpuolinen alue tyhjenee kokonaan. Tähän Raappana vastasi nuo legendaariset sanat: ”Vedetään nyt ensin hännät kippuralle niin eiköhän tuo riittäne”. Ylipäällikkö oli kuullut keskustelun ja kysynyt harmistuneena, mitä kenraalit puhuvat. Asia selvisi, kun Airo ilmoitti heidän puhuneen peitekieltä.
Raappanan divisioona pysyi vaikeista tilanteista huolimatta asemissaan sodan loppuun saakka. Tuskin kenraali tiesi, minkä edun suomalaisille hänen ratkaisunsa antoi. Suomalaisten joukkojen vetäytymisen aikataulu aselevon jälkeen laskettiin Rukajärven suunnan mukaan.
Rukajärven suunnalla oli vaikea tilanne samaan aikaan kun Ilomantsissa taisteltiin. Neuvostojoukot yrittivät saarrostusta ja Rukajärven suunnan päävoimien tuhoamista. Näissä Tahkokosken-Ontrosenvaaran taisteluissa jouduttiin vastahyökkäyksien onnistumiseksi riskeeraamaan tavattomasti ja tyhjentämään mm. sata kilometriä etulinjaa. Ne olivat kovia ratkaisuja, mutta operaatio kuitenkin onnistui ja vihollisen yritykset estettiin. Näillä ratkaisuilla oli ainakin Raappanan tuki, koska hän ei ollut luovuttanut divisioonan komentoa mottitaisteluidenkaan ajaksi.
Kontokin suunnalla muodostui viimeinen uhka neuvostojoukkojen edetessä uutta tieuraa kohti Kontokkia juuri ennen aselevon voimaantuloa. Kova taistelu ei ehtinyt syttyä aselevon takia, mutta venäläisillä oli kiire edetä Suomussalmelle ja saksalaisten joukkojen kimppuun. Ns. Kontokin selkkaus oli muodostumassa vaaralliseksi ja sitä seurattiin tarkasti varsinkin Saksassa. Raappana pysyi lujana ja viivytti neuvostojoukkojen etenemistä kaikin keinoin muutaman vuorokauden.
Sama tilanne muodostui Tahkokoskella, jossa venäläiset vaativat heti pääsyä Kiimasjärven tielle ja kohti Kontokkia. Raappana ei antanut periksi ja lopulta venäläiset tulivat myöhemmin Lietmajärven kautta Kiimasjärven tielle.
Viimeinen sotaratkaisu oli järjestää Repolassa jäähyväisparaati poistuville sotureille. Paraateja oli kaksi ja Raappana puhui miehilleen hienosti ja mieliinpainuvasti. Puheet olivat eräänlainen testamentti ja ohjeita tulevaan elämään. Raappana ajatteli jo silloin miestensä ja Suomen tulevaisuutta.
Jatkosodan päätyttyä Raappana määrättiin rajavartiostojen päällikön viransijaiseksi 1.12.1944. Virallinen nimitys Rajavartiostojen päälliköksi tuli 1.1.1945. Alkoi jälleen uusi työsarka rajanvartioinnin järjestämiseksi. Kaikki oli vaikeaa valvontakomission puuttuessa jokaiseen asiaan. Raappana kuitenkin ratkaisi asiat ja sai aikaan rajavartiolaitoksen, joka on vieläkin perustuksiltaan sama. Organisaatioasiat, lainsäädäntöasiat ja rajavyöhykeasiat olivat tärkeimpiä saavutuksia. Valitettavasti Raappana sai seurata perustamansa rajavartiolaitoksen käynnistymistä kaltereiden takaa.
Viimeiset ratkaisut saneltiin kenraalimajuri Erkki Raappanalle.
Raappana pidätettiin 19.2.1947 epäiltynä asekätkennästä ja julistettiin vangituksi 24.4. Kuulustelut ja selvitykset jatkuivat ja lopulta 9.10. hänet vapautettiin. Prosessi oli kuitenkin kesken ja lopulliset tuomiot saatiin päätökseen vasta huhtikuussa 1948. Raappana tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Korkeimman oikeuden viimeinen tuomio annettiin vasta maaliskuussa 1949 ja se pudotti tuomion kuuteen kuukauteen, joka katsottiin suoritetuksi. Tämä pitkittynyt oikeudenkäynti oli pilannut Raappanan uran. Sisäasiainministeri Leino halusi ”ryvettyneen” kenraalin pois ministeriöstään ja esitti Raappanaa lopulta 15.3.1948 puolustusvoimain komentajan käyttöön. Näin sai kaikkensa isänmaan hyväksi tehnyt kenraali kansan kiitoksen. Venäläiset eivät vaatineet ns. asekätkentään osallistuneita rangaistaviksi. He ilmoittivat, että näin heidänkin olisi pitänyt vastaavassa tilanteessa toimia. Suomalaiset, revanssihenkiset, venäläisiä mielistelevät poliittiset piirit käynnistivät tämän ajojahdin, jossa täysin normaalista (ja pakollisesta) varautumisoperaatiosta tehtiin rikollinen toiminta.
Kenraalin viimeinen tehtävä oli kerätä ja muokata käyttökelpoiseen muotoon laajat ja monipuoliset kokemuksensa korpisodasta, tiedustelu mukaan lukien. Tehtävä jäi kesken oikeudenkäyntien takia.
Kohtalon vuosi 1949.
Helmikuussa 1949 puolustusvoimain komentaja ilmoitti puolustusministerille, että Raappanalle ei ollut enää sopivaa käyttöä. Samaan aikaan oli ns. asekätkentäjuttu saatu päätökseen ja sisäasiainministeriössä ja puolustusvoimissa jouduttiin tekemään henkilöjärjestelyjä. Huhtikuussa Raappana päätettiin siirtää rajavartiostojen päällikön tehtävistä Perä-Pohjolan Sotilasläänin komentajaksi. Raappanalta kuitenkin kysyttiin mielipidettä, mutta ennen kuin hän ehti vastata, vapautti tasavallan presidentti sotilaskäskyllä 30.4.1949 Raappanan yleisen edun vuoksi palveluksesta ja siirsi hänet reserviin 5.5. alkaen.
Vihollinen ei pystynyt lyömään Erkki Raappanaa, mutta omat hännystelijäpoliitikot sen tekivät. Tähän mottimestarilla ei ollut enää ratkaisua.
Maaliskuussa 1949 Raappanan terveys petti. Kova vastuu oli jättänyt jälkensä ja kunniaton erottaminen koskivat isänmaan mieheen ankarasti. Pahat sydänkohtaukset murskasivat terveyden lopullisesti.
Kenraalimajuri Erkki Raappanan perintö on mittava. Hänen vaikutustaan Pohjois-Karjalaan on verrattu rajakapteeni Olli Tiaiseen. Molemmilla on muuten sama syntymäpäivä, 2. kesäkuuta. Tunnetuin on jatkosodan Rukajärven suunnan perinne, johon liittyy pitkälti myös rajamiesperinne.
Lopetan tämän esitelmän kenraalin omiin sanoihin. Näin tämä suuri rajamies päätti erään haastattelun:
”Siellä Rukajärvellä oli oikein hyvä henki, sellainen auttamisen henki. Kaikki oli toista auttamassa, auttoipa joukkoineen tai muuten. Minulla oli omia komentajia siellä ja heille oli periytynyt se auttamisen henki. Se on ollut määräävä tekijä rajavartiolaitoksessa ennen sotia ja sodassa. Rajamiehet, joita oli joka rykmentissä joko komentajina, komppanian päälliköinä taikka nuorempina upseereina ja kaukopartion johtajina, ne olivat rajamiehiä ja ne veivät sen hengen mukanaan. Me jääkärit olimme tärkeitä tekijöitä vapaussodassa, talvi- ja jatkosodassa meidän rajamiehet olivat hyvin paljon rinnastettavissa siihen. Minä pidin sitä henkeä luonnollisena, mutta muualta tulleet komentajat ihmettelivät, kuten esimerkiksi Hannula-vainaja. Hän oli täällä rykmentin komentajana, suuri sellainen hengenjättiläinen. Hän piti Rukajärven joukkoa niin erikoisena, että kun hän rupeaa kirjoittamaan sotahistoriaa, niin hän aloittaa sen Rukajärveltä. Että se perinnöllisyys rajavartiostossa, sitä kannattaa pitää yllä ja tarpeen tullen sitten kylvää ympärilleen”.