Aila Elo: KOMENTAJAN KARHUNPENNUT – UUSIN, ENNEN JULKAISEMATTOMIN KUVIN

KOMENTAJAN KARHUNPENNUT – UUSIN, ENNEN
JULKAISEMATTOMIN KUVIN
E.J.RAAPPANAN MUISTOSEMINAARI
LIEKSAN RUKAJÄRVI-KESKUS 9.6.2018

Aila Elo 9.6.2018.

Sörkan vankilassa VALPOn pidättäminä asekätkennästä epäiltyinä istuneet Mannerheimristin ritari nro 9, Eero Olavi Kivelä ja kenraalimajuri Erkki Raappana tapasivat toisensa vankilassa olonsa aikana. Raappanan sellin seinällä oli pari kolme 6×9 cm:n kokoista musta-valkoista kuvaa ja tästä sukeutui Kivelän haastattelun mukaan seuraavanlainen keskustelu:
Minä sanoin:”Mikäs se toi on?”
”No, se on Mesikkä”, sano Raappana.
Minä sanoin, että kyllä minä sen ymmärrän, että karhun pentu se on, mutta mitä tekemistä karhun pennun kuvalla on sun sellis seinällä? Jos siin ois sun tyttäres tai vaimos kuva, sen minä ymmärtäisin, mutta minkä tähden siin on karhun pennun kuva?
”Ans kun mä selitän”, sano Raappana.
”Katos asia on sillä tavalla, että kun oltiin siellä Rukajärvellä, niin pojat ampu emokarhun pesään ja siellä pesässä oli kaks karhunpentua. Ne tuotiin komentopaikalle. Ja ne kesyynty siellä. Tästä Mesikästä tuli komentopaikan vartiomies ja kellään ei ollut asiaa komentopaikalle ilman lähetin lupaa.
Ei tarvittu mitään vartiota sen jälkeen.Kyllä Mesikkä piti huolen, että kukaan ei tullut komentopaikalle, ellei lähetti ollut paikalla ja antanut lupaa.
Tuli se vaihe, että Rukajärveltä lähdettiin, niin pojat tuli kysymään, että mitäs Mesikälle nyt tehdään? Minä sanoin, viekää Mesikkä metsään, ei karhu saa Suomessa vapaana olla. Mesikkä oli komentopaikalla ennenkuin pojaat. Takasin.
Näin alko kuljetus Suomeen ja oli vesistön ylitys. Pioneerit oli valmiina panneen sillan ilmaan, kun viimeset on ylitte. Mesikkä jätettiin vastarannalle. Lähetit seuras toiselta puolelta tilannetta,että Mesikkä kans pysyi siellä. Silta lensi ilmaan. Mesikkä nousi kahdelle jalalle, katteli sieltä ympärillensä ja marssi virtaan – ja ui perässä.
Pojat tuli kysyyn, mitäs nyt Mesikälle tehdään? Tehtiin komentajan auton etupenkille kuljettajan viereen laatikko, jossa Mesikkä matkas Suomeen.
Ja sitten joukot kotiutettiin, niin tuli taas kysymys, mitäs Mesikälle nyt tehdään?
Niin hän sanoi, että karhu ei saa olla Suomessa vapaana, että viedään Mesikkä Korkeasaareen. Ja niin kirjoitettiin litterat karhulle ja kahdelle lähetille ja ne matkas Korkeasaareen.”
Ja minä kysyin Sörkan linnan sellissä Raappanalta, oletko sinä käynyt Mesikkää katsomassa. Niin valehtelematta pikkusormenpään kokoinen kyynel tuli Raappanan silmäkulmaan ku se sano: ”En minä ole voinut Mesikkää katsoon, kun Mesikkä on vanki.”
Niin oli Mesikkä vanki ja niin oli isäntä vanki, mutta luonnekuvana vaan minkälainen persoonallisuus ja luonnonystävä Raappana oli.”

Haastattelua säilytetään Porvarillisen Työn arkistossa ja sen on tallentanut Timo Kervinen, jonka isä taisteli Rukajärvellä Kenraalimajuri Raappanan alaisuudessa.

Tästä haastattelusta ilmenee hyvin Mesikkä-karhun vaiheet. Tosiasiassa emokarhun kaatotilanteessa pentuja oli kolme, mutta yksi niistä menehtyi jo niitä kuljetettaessa kenraalin komentopaikalle. Jäljelle jääneet nimettiin Nalleksi ja Mesikäksi.

Ilmeisesti Nalle ei erikoisemmin kunnostautunut rintamalla, koska sitä koskevia tietoja ei ole löytynyt. Sen sodan jälkeisestä elämästä ja edesottamuksista Juukassa sen sijaan on monia muistoja. Kerrotaan, että se olisi asuinpaikassaan Reino Meriläisen maatilalla Harakkamäessä päästyään lihan makuun tappanut muutaman lehmän, mikä seikka sinetöi nallen elämän.

Mesikästä tuntuu tulleen kenraalin lemmikki.

Myös minun elämääni Mesikkä on jättänyt pysyvät muistot.
Isäni Erkki Hartikainen, sodan aikaan majuri, myöhemmin everstiluutnantti, toimi koko Jatkosodan ajan Rukajärven rintamalla IIIKTR/18:n komentajana ja tykistöryhmän komentajana. Hän toimi kenraalimajuri Raappanan alaisuudessa ollen hyvin läheisessä yhteistyössä. Tällöin hänelle tuli myös Mesikkä tutuksi. Isän lomilla kuulimme me lapset tarinoita Mesikästä.
Minulle ensitapaaminen Mesikän kanssa tapahtui syksyllä -44 Nurmeksessa.
Kohta sotatoimien päätyttyä ja joukkojen palattua rajan tälle puolelle isäni vapautettiin tehtävästään ja hän siirtyi kotikaupunkiimme Iisalmeen valmistelemaan miesten kotiuttamista. Kun työ oli suoritettu, läksi hän Nurmekseen ilmoittautumaan kenraalimajuri Raappanalle. Mukana olin äitini Ellan ja pari vuotta vanhemman Vesa-veljeni kanssa.
Heti päästyämme kenraalin komentopaikan pihalle ja Mesikän nähtyä minut se nousi takajaloilleen ja muristen toimitti vartiomiehen tehtäväänsä kaataen minut alleen. Olin silloin toisella vuodella ja olimme melko lailla saman kokoisia Mesikän kanssa. Kuitenkin jäin tässä kamppailussa heti toiseksi.
Tuntien Mesikän tavat isäni ei hötkyillyt vaan tallensi tilanteen valokuvaan. Juuri tämä kuva on kateissa, mutta heti tilanteen lauettua otettu kuva on tallella.
Siinä näymme Mesikän ympärillä äitini, veljeni,josta myös tuli everstiluutnantti, kenraalimajuri Raappana ja isäni varjokuvana.
Toisin kuin kenraali Raappana meidän perheemme kävi useamman kerran tapaamassa Mesikkää Korkeasaaressa. Se oli helppo tunnistaa ja erottaa muista karhuista kaulassa olevasta valkeasta pantaa muistuttavasta karvasta.
Mesikän kohtaloksi muodostui iskias, minkä johdosta siitä tuli niin äkäinen, että se jouduttiin lopettamaan.

Vaikka tapasin Mesikkää vain muutamia kertoja, tapaamiset, kertomukset siitä ja valokuvat ovat muodostuneet minulle ikimuistoisiksi.

Vesa, Aila ja äiti Ella sekä Mesikkä Nurmeksessa v. 1944 E.J. Raappanan vieraina. Kuva komentaja Erkki Hartikainen.