Suuri Isänmaan ystävä, Viljo Rantonen on poissa

Rukajärven veteraani, Lapinsalon yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista kylänmiehistä Viljo Rantonen (13.11.1924 – 31.3.2020) on poissa. Elämäntyönsä hän teki vaimonsa kanssa maanviljelijänä. Viljo Rantosta jäivät kaipaamaan Lea puoliso ja Tuula tytär perheineen Sekä Viljon sisaret Irja ja Hilja.

Viljo Rantonen (13.11.1924 – 31.3.2020). Kuva Kiuruvesilehti, Tiina Kilvensalmi.
Viljon 90-vuotispäivät vietettiin Kiuruveden seuratuvalla 15.11.2014. Kuvassa Viljo ja Lea Rantonen sekä Rintamaveteraanipiirin hengellisen toimikunnan puheenjohtaja Eino Lilja. Viljo toimi tuossa vaiheessa Kiuruveden Rintamamiesten puheenjohtajan tehtävässä.

Viljo menehtyi äkillisesti koronavirukseen Iisalmessa. Hän hakeutui hoidattamaan pidempään häntä vaivannutta keuhkoahtaumaa. Tästä taudista Viljo oli tervehtynyt ja hän odotti kotiinpaluuta, mutta toisin kävi, hän menehtyi vuorokaudessa 31.3.2020.

Viljo sai kutsun Jatkosotaan loka- marraskuun vaihteessa 1943 pian täytettyään 18 vuotta. Alokaskoulutus alkoi Kuopiossa, mistä hänet määrättiin Rukajärvelle JR 52:een yhdessä muiden Kiuruveden miesten kanssa. Viljolle tulivat tutuksi Rukajärvellä Päätien varren kiinteän linjan pesäkkeet, sen tunnetuimmat tukikohdat Pallo ja Peukaloniemi. Myöhemmin hänen yksikkönsä siirtyi Ontajoen varren tukikohtiin Vilkojärvellä ja Ontajärvellä. Kevättalvella 1944 vaihtui yksikkö ErP 24:ään ja hänet siirrettiin Klyysinvaaraan, missä riehuivat Ilomantsin taistelut. Vilhon joukkojen piti katkaista vihollisen joukkojen eteneminen ja kun se oli tehty, Viljon palasi konekiväärikomppaniansa kanssa takaisin Tsirkka-Kemijoen varren tukikoskiin Tahkokoskelle, missä vihollinen oli sillä välin katkaissut Rukajärven suunnan joukkojen ainoan huoltotien.

Viljo säästyi haavoittumatta kuin ihmeen kaupalla näistä Rukajärven suunnan sodan lopun kovimmista taisteluista. Aselevon jälkeen alkoi kotimatka, minkä hän teki jalan. Vihollinen seurasi Viljon joukkoa näköetäisyydellä, pahimmillaan yöpymistä pystytettyjen telttojen välissä oli vain maantie. Matkaa tehtiin aseleposopimuksen mukaan n. 30 kilometriä päivässä. Paluumatkalla tutuksi tulivat etenemisvaiheen taistelupaikat Omeliassa ja Virroilla. Repolassa komentaja Raappanan puhe vakuutti ja loi miesten uskoa tulevaan, minkä turvin matka jatkui Repolasta suoraan Kuhmon suuntaan. Viimein saavuttiin Nurmeksen Porokylään, mistä heidät ohjattiin Ylikylän Mäkelän tilalle. Tilan pojat olivat vielä rintamalla, talon vanha isäntä ja lukiota käyvät tytöt olivat kotona. Viljo sotakavereineen auttoi Mäkelän tilan syystöissä. Sato oli korjaamatta, perunat nostamatta ja vilja puimatta. Ylikylä oli vauras kylä, siellä oli sähköt ja Mäkelän tilalla oma puimakone.

Miehet tarttuivat työhön, ”silloin ei oltu kontassa,” totesi Viljo. Kynnettiin pellot, kuivattiin ja puitiin viljat, ja joutoaikana hakattiin halkoja, hevoset kengitettiin ja siat salvettiin. Parasta oli, kun päästiin saunaan. Savusauna lämmitettiin jokaisena päivänä, kaivo oli vieressä ja isäntä antoi luvan ottaa liiteristä kuivia puita. Pojat olivat hakeneet metsästä havuvihdat. Saunominen maistui hyvältä, oikein selkänahkaa kihelmöi. Sota-aikana ei ehtinyt saunomaan ja kesä 1944 oltiin suolla jatkuvasti vihollinen lähellä. Suopoterosta sai vaivoin mutaista vettä, millä enimmät liat pestiin.

Mäkelän tilan isäntä tarjosi töistä maksua. Joukkueenjohtaja Eelis sanoi isännälle, että antaa olla, silloin isännältä pääsi itku. Tätä kertoessaan Viljo liikuttuu itsekin vielä 70 vuoden takaista tapahtumaa kuvatessaan. Joukkueenjohtaja Eelis Puustinen piti ”jöön”, mutta samalla hän oli tosi huumorilla höystetty herrasmies.

Mäkelän tila sijaitsee Nurmeksen Ylikylässä.

Nurmeksesta tuli lähtö Lapin sotaan. Juna suuntasi pohjoiseen, mutta Viljon joukot purettiinkin yllättäen Vuokatissa, mistä matka jatkui jalan Pielaveden kautta kotiin. Peltosalmen lossilla salmi ylitettiin sunnuntaina. Jalkamarssia tuli n. 460 km. Pielavedeltä Kiuruvedelle kuljetus tapahtui kuorma-auton lavalla ja siitä Lapinsalon Pihlajamäkeen Pietarisen kyydillä. Karjalaismies toi kotiin ilman maksua, ”kyllä veteraanin pitää kotiin päästä”.

Jälleen marsilla joukkoja matkalla Omeliaan kohti Repolaa. Viljon kotimatka on yksi pisimmistä, peräti n. 460 km.
Kuvia loppukatselmuksesta Repolassa, jonka Rukajärvensuunnan joukoille piti kenraalimajuri E.J.Raappana 25.9.1944. Raappanan puheeseen voi tutustua TÄÄLTÄ, se on Tenho Tikkasen 15.11.2014 pitämän Viljon 90-vuotispäivän onnittelupuheen liite,

Viljon isä haavoittui Talvisodassa kahteen kertaan, ensin lievästi 12.2.1940 ja sitten lopulta aivan sodan viimeisinä päivinä 11.3.1940 Koirinojalla vakavasti. Hänestä tuli lopulta 40 %:n sotainvalidi. Tilan työt kaatuivat lasten Irjan, Viljon, Elvin ja Hiljan harteille. Siinä oppi tekemään talon töitä. Isän haavoittuminen kosketti perhettä kovasti. Viljo kertoo tavanneensa isänsä haavoittumisen jälkeen Harjamäen sairaalassa Siilinjärvellä. Matka sinne tehtiin ”tiputtajalla”. Saavuttaessa sairaalaan haavoittuneitten raajarikkoisten veteraanien näkeminen teki pahaa. Sairaalan pihamaalla vastaan tuli miehiä, joilta puuttui toinen käsi tai jalka, joillakin oli musta silmälappu. Oli helpottavaa nähdä isä sängyssä. Siitä hän nousi käsiensä varassa tervehtimään. Hänen vointinsa ei ollut parasta, mutta huumorintaju oli tallella. Se loi uskoa ja voi että ”isän näkeminen tuntui hyvältä”.

Viljo jäi viljelemään kotitilaa puolisonsa Lean kanssa. Tila oli ollut suvun omistuksessa 1800-luvulta alkaen. Naapurit Erkki Partanen, Pekka Kumpulainen ja Nuutisen veljekset, Juhani ja Pentti kertovat, että Viljo oli kylän hengen luoja. Kylälle hankittiin yhteisiä koneita ja Viljo ei koskaan valinnut helpointa talkootyötä. Rehunteossakin hän oli rehukuormaa purkamassa. Kuorman välillä istuttiin kannon nokkaan ja varsin usein puheissa mentiin miesten kesken rintamalle tai hirvijahtiin. Niistäkin poimittiin aina kaikkein hauskimmat jutut.

Lapinsalon kylä oli harvinaisen yhtenäinen, mutta joskus hirviporukassa tuli erimielisyyksiä. Viljo kuunteli tovin äänenpainon nousua ja viimein ratkaisi asian arvovallallaan todeten, että riidat on sopimista varten ja niin riita oli lopullisesti ratkaistu.

Viljon rehtiys tulee esille kaikessa, hän ei ollut kade naapureitaan kohtaan, vaan hän jakoi kaikkien tietoon parhaat lakkasuotkin. Hyvän kuntonsa puolesta hän oli ehtinyt työnsä lomassa koluta kotikylänsä lakkasuot ja riistapaikat. Se tieto jaettiin tasan aivan kuin Rukajärven veteraani paltamolaisen Mooses Huovisen runossa sanotaan, ” aseveljien kesken sodassa saunan löylykin jaettiin tasan”.

Viljo oli vaatimattomuuden perikuva. Hän kertoi oppineensa nuoruudessaan ja sotavuosinaan työnteon, vastuullisuuden, tunnollisuuden ja kävelytaidot. Niitä taitoja on tarvittu, vielä eläkevuosinaan hänet nähtiin päivittäin Kiuruveden kylän raitilla 4-5 kilometrin kävelylenkillään. Siksi hän oli hyväkuntoinen, myös henkisesti.

Kyläläiset ovat vahvistaneet Viljon uutteruuden. Tilan pellot Viljo oli salaojittanut ”lapiopelissä”. Kylän yhteisiin tehtäviin Viljo osallistui uuden luojana, kylän vesiosuuskunnan toimijana ja puheenjohtajana kylätoimikunnassa ja maamiesseurassa. Hänet oli valittu sosiaalilautakunnan ja seurakuntaneuvoston jäseneksi. Viljo oli kylän hirviporukan perustaja ja vetäjänä sekä sai ensimmäisenä ”hirvineuvoksen” arvon. Viimeisen hirvensä hän ampui pimeässä n. 10 vuotta sitten.

Sotien jälkeen Viljo kulki metsäsavotoilla vuosikymmenet. Viljo tunnettiin kylällä uutterana ja hyvänä kirvesmiehenä. Viljon kirvesmiehen apua tarvitsivat naapurit ja hän osallistui myös Lapinsalon kyläkirkon korjaustyöhön.

Viljo toimi vuosina 1983 – 1986 Kiuruveden satavuotiaan osuusmeijerin hallituksessa varapuheenjohtajanakin. Merkittävän panoksen Viljo antoi Kiuruveden veteraanityölle, toimien Rintamaveteraanien puheenjohtajan tehtävässä vuodesta 2010 lähtien kymmenen vuoden ajan. Tässä tehtävässä hän lienee saatellut aseveljiään haudan lepoon enemmän kuin kukaan toinen tässä pitäjässä. Nyt hänet on valittu yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi.

Omaiset jäävät kaipaamaan Viljoa. Tuula tytär suree isäänsä, joka osasi tukea ja neuvoa kaikessa, aina tiesin kehen voin rajattomasti luottaa ja mistä saan tarvittavan avun asiassa kuin asiassa. Olimme isän kanssa enemmän kuin läheisiä.  Tuula kertoi, että isä halusi viime jouluna joululahjaksi älytelevision, millä pääsee nettiin. Parin viikon kuluttua netti oli jo tullut hänelle tutuksi.

Suuri Lapinsalon ystävä on nyt poissa. Viljo toimi aina tyylikkäästi, hän oli sovitteleva, joka luotti ihmisiin ja jota kaikki kunnioittivat. Pekka Kumpulainen kiteyttää kyläläisten yhteisen näkemyksen: ”Paljon on poissa, kun Viljo on poissa.” Koko kylä suri yhteisesti sitä, ettei Viljo voinut noudattaa Tasavallan presidentin kutsua Linnan itsenäisyyspäivän juhliin hetkellisen sairastumisensa vuoksi.

Jäämme kaipaamaan rehtiä suomalaista miestä.

Seppo Räihä Rukajärven suunnan historiayhdistys ry:n puheenjohtaja 2019 ja Tenho Tikkanen Rukajärven suunnan historiayhdistys ry:n puheenjohtaja 2009-2019