Ote Tenho Tikkasen seminaaripuheesta: Arvoisat sotiemme veteraanit, arvoisa seminaariyleisö. Toivotan Teidät tervetulleeksi tähän Pielinen Soi -tapahtuman yhteydessä järjestettävään seminaariin. Astukaamme peremmälle ja eläytykäämme veteraanisukupolven kokemusten myötä aikaan, jota elettiin ennen sotavuosia ja sotavuosina 1939-44. Sota ei pääty aselepoon 4.-5.9.1944, mitä tosin rintamalla kiihkeästi odotettiin. Sota jatkuu ja muistot elävät. Sota muutti lähes jokaisen kansalaisen elämäntilannetta, useat vammautuivat, joku menetti raajansa, näkönsä, mielenterveytensä, omaisensa ja pahimmassa tapauksessa henkensä.
Maamme tie vuosisadan alusta sotavuosien jälkeiseen aikaan oli kivinen. Talvisodan rauhanehdot näyttävät olleen vaikeat hyväksyä. Sitä todistaa eduskunnan suljettujen istuntojen pöytäkirja 15.3.1940. Lainaan vain Urho Kekkosen puhetta: ”Nykyinen hallitus on ollut vaikeamman ratkaisun edessä kuin yksikään toinen Suomen kansan kohtaloista vastuussa ollut suomalainen valtioelin. Saattaa arvata, kuinka raskasta on ollut sen vaihtoehdon valitseminen, jonka hyväksymisen voimattomina todistajina eduskunta ja Suomen kansa nyt ovat.” Näin Kekkonen.
Kansa oli yhtenäinen. Miten tähän oli päädytty kansalaissodan jälkeen. Piispa Jari Jolkkosen sanoja lainaten, ”sellainen maa, joka pitää huolta kaikista kansalaisistaan, on puolustamisen arvoinen ja jokainen osallistuu työhön maansa hyväksi.” Kansalaisten kestokyky oli noina vuosina koetuksella, kansanjohtajien taitoa tarvittiin. Jatkosodan jälkeen paneuduitte heti maan jälleenrakentamiseen katkeroitumatta, maksoitte raskaat sotakorvaukset, järjestitte maan ulkosuhteet, nostitte maamme ja kansakuntamme jaloilleen ennen näkemättömään vaurauteen.
Te arvoisat Rukajärven veteraanit olette kokoontuneet Nurmekseen, ensimmäisen kerran 15.6.1974. Toisen kerran 14.-15.6.1986 kokoonnuitte tänne ja teitte merkittävän päätöksen. Päätitte perustaa Rukajärven suunnan historiikkitoimikunnan, valitsitte Pentti Perttulin, Toimi Lukkarisen, Erkki Koiviston, Toivo Rissasen tuon toimikunnan jäseniksi. Toimikunta täydensi itseään myöhemmin vuoden 1986 lopulla kutsuen puheenjohtajakseen Erkki Setälän ja historianteoksen kirjoittajaksi Antti Tuurin. Toimikunnan tehtävänä oli Rukajärven suunnan historiateoksen kirjoittaminen. Toimikunta asetti tavoitteeksi ennen kirjoitustyön aloittamista 200:n veteraanin haastattelujen suorittamisen, haastatteluja tehtiin 640, joista 35 oli lottaa. Kertyi yli 10.000 sivun mittainen suunnattoman arvokas veteraaniaineisto, jota ei ole miltään muulta rintamalohkolta Suomessa koottu.
Toimikunta päätti työnsä vuonna 1993 asetetun tavoitteen, keräystyön tultua suoritetuksi. Tuloksena oli neljä Antti Tuurin kirjoittamaa dokumenttiromaania, Rukajärven tiellä 1990, Rukajärven aika 1991 ja Rukajärven linja 1992. Elämä isänmaalle ilmestyi v. 1998 ja Rukajärven tie elokuva v. 1999 sekä vielä Rata 2010. Kerätty arvokas perinneaineisto oli myös Onni Palasteen kahden kirjan Raappanan miehet, 1996 ja Korpisodan sankarit v. 1998, sekä Urpo Korhosen Sissinä Rukajärvellä, 1993, Sissiosasto. Partiotoimintaa Rukajärvellä 1995 sekä Ritaripartio. 14. Divisioonan kaukopartio, v.1997. Kokonaisuutta arvioiden suuriarvoinen kulttuuriteko, ylikävelemätön saavutus.
Pari sanaa Pentti Perttulista. Vaikka toimikunta päätti keräystyönsä 1993 Pentti Perttuli, tuo Raappanan joukkojen luottomies niin rintamalla kuin veteraanityössä, ei luovuttanut, vaan hän jatkoi veteraaniperinnön keräystyötä Rukajärven suunnan nimen alla ja historiikkitoimikunnan jäsenenä. Hän – siis Perttuli – elää vielä ja hänen työnsä elää. Hänen ja kenraaliluutnantti Ermei Kannisen harras toivomus oli, että suuriarvoisen perinnetyön Nurmeksessa 15.6.1986 perustetun historiikkitoimikunnan työtä tulee jatkaa. Rukajärven suunta -nimen käyttö herätti ristiriitoja, joten ensivaiheessa vuoden 2006 jälkeen toimikuntaa täydennettiin. Sen jäseniksi valittiin professori Martti Soikkeli ja allekirjoittanut. Toimikunta jatkoi keräystyötä, julkaisi neljä teosta, digitoi 10.000 veteraanihaastatteluaineiston ja Kansa Taisteli -lehtien kaikki vuosikerrat ja jatkoi veteraanihaastattelujen tekemistä ja muuta keräystyötä. Pian tuon jälkeen 19.9.2009 värikkäitten vaiheitten jälkeen perustettiin Rukajärven suunnan historiayhdistys Marskin Majalla, eräässä Rukajärven rintaman sotilaitten pyhätössä.
Tuon jälkeen on tapahtunut paljon. Olemme nimenneet Rukajärven tien ja pystyttäneet opasteita, perustaneet kaksi Rukajärvi-keskusta, Lieksaan 2013, Iisalmeen 2014. Olemme järjestäneet elämyksellisen veteraanijuhlan 2014, jonka sai kokea 50 veteraania n. 3.500 juhlavierasta ja lisäksi, rakentaneet Jukolan motti -pirtin ja korjanneet tänä kesänä Rukajärven tien Salpaetuasemia.
Pyrimme edelleen kehittämään Rukajärven tien palvelutasoa. Syksyllä 2014 valmistui Jukolan motti -pirtti ja tänä kesänä saatoimme kokoontua korjaamaan Rukajärven tien Änäkäisen Salpaetuasemaa. Näihin kohteisiin tutustuimme eilisen matkan aikana.
Julkaisutoimintamme on ollut vireää, saimme viime vuonna valmiiksi Kev.Os. 2:n joukko-osastohistoriateoksen ja tänään olemme palanneet juurillemme, tänne mistä historiatyö käynnistyi. Vuonna 1986 veteraanit kokoontuivat Kalevala Draamateatterilla, nyt se on purettu ja rakennettu entistä ehompi näyttämö, jossa järjestimme yhdessä Nurmeksen kaupungin ja Nurmes-Seuran kanssa onnistuneen Sibelius konsertin.
Mielestäni tässäkin yhteydessä on syytä pysähtyä miettimään miten eri organisaatioita johdetaan. Ja erityisesti, sitä miten johdetaan kansalaisjärjestöä niin, että tulosta syntyy. Olen toiminut useissa kansalaisjärjestöissä tavallisena rivijäsenenä, useissa puheenjohtajan tehtävässä. Kokemani perusteella yhdistyslain byrokraattinen toimintatapa, vuosikokous, toimintasuunnitelman ja talousarvion laatimisen kautta toiminnan suuntaaminen ei tuota hyvää ja tulosta. Paras tulos syntyy, jos osaamme antaa niin yhdistyksen jäsenille kuin hallituksenkin jäsenille toimintavapauden. Hyvät ideat eivät jostain kumman syystä synny pakon edessä – kaavoihin kangistaen. Tulosta ei saavuteta yksin suurella rahalla. Siitäkin meillä on hyvä esimerkki olemassa Lappeenrannan Tali-Ihantala sotahistoriakeskuksessa. Aivan samoin kävi Ilomantsissa Taistelijantalon kohdalla, näyttelyt uusittiin suurella rahalla, yrittäjät luopuivat ja talo on lähes toimimaton. Lappeenrannassa miljoonat menivät ja mitään ei valitettavasti ole jäljellä.
Perinnetyössä asia on tärkeintä, ne todelliset tapahtumat, joita ei ole kirjattu virallisiin asiakirjoihin. Ne miesten ja naisten kertomukset meidän tulee koota, niistä on apua, jokaisen tuntemattomaksi jääneen sotilaan omaisen omissa tutkimuksissa. Avainkysymys on miten pystyisimme nämä kootut kertomukset vuorotellen elävöittämään ja esittämään ne matkailua edistävinä tuotteina yleisölle, mikä toisi lisäarvoa historiantutkimukselle.
Perttulin mukaan esimerkillä, niin sodassa kuin rauhan aikana on ratkaiseva merkitys hyvää tulosta tavoiteltaessa. ”Ei voinut katsoa vihollisen selustaan ulottuneen partiomatkan jälkeen miehiä silmiin, jos esimies ei ollut käynyt vuorollaan kärjessä, asettanut itseään vaaran paikkaan.”
Pohjois-Karjala omaa valtavat resurssit, joiden varaan on mahdollista rakentaa, vaikka mitä. Täällä on tehty oikeita perusratkaisuja, jotka auttavat koko maata selviytymään tukalasta tilanteesta. Meidän on osattava ottaa oppia, Teidän arvoisan veteraanisukupolven sotien jälkeisestä toimeliaisuudesta. Meidän on löydettävä yhdessä toimintamallit, joilla pelastamme yhteisen isänmaamme pinteestä. Meidän on puhallettava, kenraali Ermei Kannisen sanoja lainaten, ”yhteiseen hiileen”.
Toivomme, että näiden hankkeitten myötä tutkimus eläisi ja meidän jälkeemme perinnetyön tulokset auttaisivat jokaista tietoa janoavaa syvällisemmän suku- ja sotahistoriatutkimuksen tekemisessä.
Toivon, että löytäisimme yhdessä ne toimintatavat, joiden avulla saatamme asiat tässä maakunnassa ja maassa entistä parempaan kuntoon. Näillä sanoilla avaan tämän seminaaritilaisuuden.